Urakka on ohi!

Viikko sitten palasin Kööpenhaminasta valtuutettuna Complete vocal tecnique –opettajana. Kolmen vuoden tie on ollut hurja. Koulutuksen vaatimustaso on ollut alusta asti hyvin korkea. Sen ylläpitäminen on meidän oppilaiden vastuulla, eikä se ole ollut helppoa. Oikeastaan melkein liian vaikeaa. Mutta nyt se on täytetty!

Suurimmat opetukset liittyvät elämään itseensä. On ollut aikamoista seikkailua selvitä asioista sokkona. Tanskasta on tullut minun ikioma extreme-harjoitusleirini: Joskus tuttu reitti on vaihtunut tietyöksi. Kerran elokuisena myrsky-yönä juna hyytyi kesken matkan väärälle asemalle eikä taksikeskukseen päässyt lainkaan. Kerran tulin koko Tanskaan väärään aikaan ihan kamalan viikon päätteeksi, ja kun päivän jälkeen pääsin hotellihuoneeseen, romahdin täysin enkä jaksanut liikahtaa mihinkään. Mutta pahinkin kokemus meni ohi kuin trombi, ja olen yhä täällä, hengissä ja iloisena. Se on tavattoman arvokas havainto.

Laulajana olen joutunut ponnistelemaan alusta asti tosi paljon. Olen oppinut kannustavan asenteen välttämättömyydestä erittäin konkreettisella tavalla: jos en rakasta itseäni, kurojalihakset iskevät ääneni jumiin. Yksinkertaista! Nyt valmistuessani moni asia on vieläkin kesken. Cvt-opettajana meidän pitää pystyä demonstroimaan aikamoinen kirjo äänenmuodostustapoja, ja joukossa on vielä juttuja, joissa demonstraationi ovat vähän huteria. Mutta tiedän osaavani enemmän kuin tarpeeksi, jotta pystyn opastamaan oppilaat perille.

Opettaminen on se suurin syy siihen, miksi tämä koulutus on kannattanut. Nimenomaan siitä olen saanut erittäin hyvää palautetta koko matkan ajalta. Olen saanut kultaisen työkalupakillisen välineitä, jotka ovat sulautuneet eläväksi osaksi opetustani. Ja minuun on vaikuttanut järisyttävästi se, miten rohkaisevasti instituutin opettajat ovat kohdelleet minua testi- ja arviointitilanteissa. Koko ajan minun puolellani, koko ajan minua kannustaen ja rauhoittaen he ovat ohjanneet minua tekemään parhaani, ja sitten olemme yhdessä todenneet, mitä minun pitää vielä harjoitella. Tämä koulu elää arvojaan todeksi.

Minua elähdyttää sekin arvotus, että meidän laulajien ei pitäisi kilpailla keskenämme vaan auttaa toisiamme kaikin tavoin. Se näkyy koulun hengessä. Ryhmissä saattaa olla omien maidensa kuuluisuuksia, mutta kukaan ei korosta itseään tai uraansa. Kaikkien saavutuksista iloitaan ja kaikille tarjotaan rohkaisua epäuskon hetkinä.

Valmistujaisissa koulun isoin huone oli tupaten täynnä ihmisiä: meitä valmistuvia oli vajaat 50, ja sitten vielä opettajat ja omaiset. Sellaista energiatiivistymää olen harvoin kokenut: Kolmen vuoden työn päätepiste, räjähtävä riemu, pitkien jäähyväisten alku, yhteinen ylpeys ja ikävä. Joka ikinen sai räjähtävät aplodit. Jokainen oli ollut tiiviisti osa omaa ryhmäänsä, näyttänyt onnistumisen ja turhautumisen paljaat hetket. Minun kohdallani Cathrine Sadolin sanoi: ”The one who has done extraordinary job!” Tanssahdellessani hakemaan diplomiani huutomyrskyssä sanoin hiljaa mielessäni, että kyllä, niin olenkin ja olen siitä itkettävän, paisuvan ylpeä.

Seuraavan päivän iltana odotti upea valmistujaiskonsertti, neljä tuntia musiikkia! Jokainen valmistuja lauloi haluamansa laulun. Tyylien kirjo kulki oopperasta arabialaiseen jazziin, poppiin, gospeliin, kansanmusiikkiin, ties vaikka mihin – ja olihan siellä minun nirep nirun laulunikin. Lyhyempien kurssien konsertteja joskus vaivaava huutaminen oli täysin poissa; kaikki lauloivat sydämensä halusta ominta omaansa. Pitkä ilta piti otteessaan loppuun asti. Ja kannustus oli jälleen kerran huikeaa.

Monet laulajat ja valitettavasti myös laulunopettajat ovat siinä uskossa, että CVT tekee metodina laulajista keskenään samankuuloisia. Olisivatpa kaikki olleet todistamassa tätä konserttia! Olen vankasti sitä mieltä, että tämä samankuuloisuus ei liity CVT:hen tai mihinkään muuhun metodiin vaan oppimisen vaiheeseen. On luonnollista imitoida ja etsiä keskiarvoja, kun asia on vielä uutta. Kun asian ydin on painunut lihasmuistiin, sitten taas lähdetään seikkailemaan kohti omaa ilmaisua. On hyvän opettajan tehtävä töniä oppilasta etsimään omaa ääntään. Siitähän CVT:kin lähtee: Mitä sinä haluat? Mikä sinulle kuulostaa hyvältä?

Tuntuu uskomattomalta, että kolmen vuoden rutistus on ohi. Se ei suinkaan rajoitu kuusi kertaa vuodessa olleisiin neljän päivän opetusjaksoihin. Suurin työ on tehty itsekseen kotona ja se on koko ajan vaatinut kapasiteettia. Nyt tunnen, miten valtavasti voimaa vapautuu johonkin uuteen, vielä tuntemattomaan, ja se täyttää minut kuplivalla ilolla.

Äänellinen tutkimusmatkani jatkuu. CVT on antanut minulle tietynlaisen kehikon, äidinkielen, mutta uskontoa siitä ei tule. Niin kuin Cathrine valmistujaispuheessaan viisaasti totesi: Ollaan avoimia joka suuntaan, koska ikinä ei voi tietää, mistä nousee seuraava suuri oivallus. Tuntuu tosi hyvältä kokea rehellistä kunnioitusta ja uteliaisuutta muita lähestymistapoja kohtaan. Minua kiinnostaa tavattomasti, mikä on saanut ihmiset päätymään tiettyihin oivalluksiin. Joe, Seth, Roy, hiiohoi, täältä tullaan!

Olen niin onnellinen. Olen niin ylpeä itsestäni. Ja olen oppinut niin paljon elämänviisautta. Kiitos minä, Elämä ja Complete vocal institute!