Politiikan perverssi kieli

vaalien lähestyessä minua puhuttelee vahvasti kysymys siitä, miten me kohtelemme toisiamme yhteisten asioiden äärellä. Asia kiteytyi, kun olin ottamassa osaa Celia Näkövammaisten kirjaston yksityistämistä koskevaan keskusteluun. Pari selvitysmiestä on päätynyt ehdottamaan sellaista ja asia haluttaisiin kirjata seuraavaan hallitusohjelmaan. Meille se tarkoittaisi aikamoista romahdusta, niin laajasta palvelusta on kysymys.

Kirjaston johtokunta on ilmoittanut, ettei se ota tässä vaiheessa kantaa asiaan. Kummallinen ilmoitus. Olin jo aikeissa kirjoittaa kipakasti näkövammaisten sähköpostialueelle, että jaahas, keitähän johtokunta nuoleskelee, kun he eivät katso tarpeelliseksi ottaa kantaa koko laitosta järisyttävään kysymykseen. Normaali, tarkkaan tähdätty ivanuoli poliittisessa, älykkäässä keskustelussa, vai mitä?

Entä jos joku johtokunnan jäsenistä olisi mieheni? Sanoisinko minä hänelle, että taidat vaan nuolla pomoasi, senkin tossukka? Miksi sitten olisin valmis heittelemään ilkeän älykkäitä kommentteja toisista ihmisistä vain siksi, etten satu tuntemaan heitä? Olenko minä oikeasti niin tyhmä, että annan etäisyyden tehdä toisesta ihmisestä viholliseni?

Mutta juuri tällehän koko poliittinen keskustelumme perustuu. ”Vastakkainasettelun aika on alkanut!” julistaa politiikkaradion puffi joka päivä. Se ei tarkoita erilaisten näkökantojen asiallista vertailua. Se tarkoittaa toisen heikkojen paikkojen etsimistä, virheiden osoittamista ja tekojen saattamista huonoon valoon, jotta oma aura loistaisi kirkkaampana. Te ette yrittäneetkään tehdä mitään, aina vain te annoitte asian olla, ajattelettekohan te yhtään muita, huomaa, ettei teidän puolueessanne ole perehdytty tähän.

Jos tämä siirrettäisiin parisuhteeseen, se olisi nalkuttamista. ”Sinä et taaskaan ole tehnyt yhtään mitään, aina vain sinä annat tämän olla, ajatteletko yhtään minua?” Ja tietysti asiaan kuuluu se ivallinen, ylemmyydentuntoinen, syyttävä äänensävy. Kuulostaa mahtavalta avioliitolta, vai mitä!

Paitsi että tämä on häiriintynyttä käyttäytymistä, se on myös jumalattoman tehotonta. Ajatellaan nyt vaikka tätä johtokuntaesimerkkiä. Toivomushan olisi, että johtokunta ottaisi rohkeasti kantaa kestävän tulevaisuuden puolesta. Silläkö se sitten saavutetaan, että ammutaan arkaan paikkaan? Eikö johtokunta kaipaisi pikemminkin rohkaisua, järkeviä perusteluja, helppoa tietä rakentaa yhteistyötä yhteisen asian puolesta?

En oikeastaan aja tällä takaa konsensusta. Puhun siitä tavasta, jolla me kohtelemme toisiamme ristiriitatilanteissa, kun toisten kannat eroavat omistamme. Olemmeko me silloin oikeasti etsimässä mahdollisimman toimivia yhteisratkaisuja vai pönkittämässä omaa loistoamme, ampumassa toisia alas ja pakottamassa toisia tahtoomme?

Tämä poliittisen kielen ja kanssakäymisen perverssiys iskee tietoisuuteeni voimalla. Koko politiikka tuntuu yhä vastenmielisemmältä. Todellinen yhteisyys ja arvostaminen tuntuvat olevan aivan toiselta planeetalta. Miten sellaiset arvot voisivat selvitä politiikan kentällä hengissä? Koko käytöksemme tuntuu niin masentavan alkukantaiselta, kun sitä tosissaan pysähtyy tarkastelemaan. Se, että tämä on aivan normaalia tekee asiasta vielä kammottavamman.

Poliitikkoa minusta ei tule, mutta ihan varmasti tulen hoitamaan yhteisiä asioita. Siksi tämän mielenhäiriön tunnistaminen ei ole ollut turhaa. Minä voin valita, jauhanko samoja, vanhoja toimintamalleja vai alanko toteuttaa tietoisia, toista ihmistä todellisesti arvostavia toimintamalleja. Minä voin valita, että pyrin kaikin keinoin kuuntelemaan ja sisäistämään toisen ihmisen kannan ja osoittamaan sen hänelle riippumatta siitä, olenko siitä lainkaan samaa mieltä. Minä voin valita, etten kirjoita toista ihmistä vähätteleviä sivulauseita. Minä voin valita.