Lohikäärme Marraskuun asemalla

Eipä ole sisäinen maisemani kuukaudessa juuri miksikään muuttunut. Hitto vie, minä olen tietyllä tasolla tosi yksinäinen. En elä ollenkaan sellaisia visioita, joita haluaisin. Pelottavinta on, etten kohta edes tiedä, mitä ne visiot olivat tai mitä ne voisivat olla.

Äsken olin eteenpäin kolkuttelevan junan ravintolavaunussa, kiinnostavassa seurassa, valkkarilasi edessä. Nyt havahdun pikku hiljaa siihen, että juna on jättänyt minut tihkusateiselle, illan autioittamalle syrjäasemalle. Miten tässä näin kävi? Ja mitä minun nyt pitäisi tehdä? Onko tämä yöjunan välipysähdys, jonka yli pitää nukkua vai sivuraiteen päätepysäkki, jolta minun on suoriuduttava ihmisten ilmoille? Pitäisikö ottaa ohjat käsiin vai jättäytyä Herran ja horroksen haltuun? En tiedä, en ymmärrä. Sisäinen kompassi tuntuu jääneen toisten housujen taskuun.

Juuri kesällä selitin, miten seuraan elämän ketjua lenkki lenkiltä. Tuntui kuin sisälläni kantamani lyhdyn valo olisi valaissut aina seuraavan askeleen polulla. Nyt olen tainnut rämpiä umpihankeen, pyry on tuiskuttanut jäljet umpeen ja alkaa olla äitiä ikävä. Pitäisikö tehdä pesä lumen alle ja vaipua horrokseen odottamaan, että joku taas sytyttää lyhdyn vai pitäisikö nyt raivata päättäväisesti tie umpihangesta johonkin? En osaa lukea tätä elämää. En ole sisäisen ohjausjärjestelmäni jäljillä, ja se on inhottava tunne.

Kun olen päässyt tähän asti, jostain nousee oivallus: No, tämä tyttö ei tiedä. Mutta lohikäärme tietää kaiken koko ajan. Minussa asuva viisas elämä, minun sieluni, minun sisimpäni, jonka muoto minä olen, se tietää vallan hyvin, vaikken minä ajatuksissani tietäisi lainkaan. Miksipä en siis antautuisi tietämättömyyden tilaan, asettuisi mukavammin lohikäärmeen selkään ja virittyisi kuuntelemaan niitä hitaita sanoja, joita sisimpäni siiveniskut piirtävät kirjain kirjaimelta, päivä päivältä. Ei kiirettä, lohikäärmeet elävät ikuisesti.

Olipa runollisesti sanottu. Onkohan tässä oikeasti jotain itua tässä arjessa, nyt?