Kahden virran ristipaineessa

Maistelen sisälläni kulkevaa kahden vastakkaisen virran oloa. Ulkoisessa maailmassa minulla on vähiten yksittäisiä oppilaita pitkään aikaan ja niistäkin vähistä puolet peruuttelee yhtenään. Alvariinsa käy niin, että kaikenlaiset sovitut tai suunnitellut tapaamiset peruuntuvat tai siirtyvät ”palataan tähän” –aikaan. Yhteisjutut, joita yritän edistää mailitse tökkivät aika lailla, koska ihmisillä on niin kiire ja he hukkuvat mailitulvaansa. Kursseja minulla onneksi on: viime viikolla Rovaniemellä, lauantaina Tampereella, sitten Helsingissä. Mutta niiden ulkopuolella köpsöttelen kotona ja ihmettelen.

Sisälläni taas tunnen, miten jokin suuri munakello valmistautuu pirisemään. Minuun kerääntyy yhä enemmän halua ja tarvetta työskennellä yhdessä, jakaa työtäni, merkityksellisiä asioita, prosessoida ja edetä tällä polulla yhdessä muiden kanssa. Minua ei tyydytä yksin työskenteleminen. Koen yhä enemmän, että se on pielessä, että tämä aika tarvitsisi aivan muita malleja olla tässä elämässä. Olisin niin turkasen valmis aloittamaan sellaisten mallien todeksi elämisen – nyt! Missä ovat muut ihmiset? Enkä tarkoita puheen tasolla: kaikkihan haluavat muuttaa tämän oravanpyörän ja kamalan ajan ja kiireen. Tarkoitan tekojen tasolla, olemisen tasolla, valintojen tasolla. Nyt.

Tätä on oikeastaan kestänyt tämän syksyn ajan, vaikka nyt vasta alan olla tästä tietoinen. Olen tottunut siihen, että elämä vastaa selkeästi ja suhteellisen nopeasti tällaisiin sisäisiin olotiloihini, ikään kuin näyttää minulle seuraavan polun mutkan, kun kerran sitä pyydän. Nyt elämä tuntuu sanovan: ”Ai sinä haluat pohjoiseen. No, lähdetäänkin tästä etelään.”

Tai ehkä on liian hätäistä arvioida sitä. Ehkä elämä ajaa hyvällä syyllä asioita alas vaikkapa järjestääkseen minulle helpon mahdollisuuden lähteä mukaan johonkin suureen, joka muuttaa minun aikaani tai paikkaani. Jos joku oikeantuntuinen nyt ehdottaisi, että mennään rakentamaan elämäprojekteja vaikka Timbuktuun, aika helpolla lähtisin. Tai sitten tämä vain on tätä, ahtaan aikamme umpikujaverkkoa, joka tuntuu paketoineen vähän kaikki ympärilläni.

Tämä on aikamoinen painekattilaprosessi. on yhä vaikeampi todistaa neutraalisti potentiaalisen energian halua purkautua ja ulkoisen todellisuuden jämähtämistä. No, kai silläkin voisi lohduttautua, että paineet eivät kasaudu ikuisesti. Aina elämä järjestää raon, josta se purkaa paineet, halusimmepa me sitä tai emme. Niin kai se tekee nytkin: joko synnyttämällä minussa asioita, joihin muutkin tarttuvat tai järjestämällä minut oikeisiin paikkoihin, taas virran mukaan. Ja kaipa sillä on omat syynsä tälle paineen kasaamisellekin. Huh, en tiedä!