Armollinen elämä

Pitkästä aikaa tekee mieli kirjoittaa blogiin, vieläpä aiheesta, jonka myötä tulee kerrottua kuulumisia. Keskiviikkoiltana ostin itselleni kuohuviiniä ja suklaakakkua ja pistin saunan lämpiämään. Syynä oli esikoiskirjani ”Sokkotreffit elämän kanssa”, jonka päästin käsistäni taittoon. Se sisältää Näkövammaiset lapset ry:n Silmäterä-lehteen aikanaan kirjoittamiani kolumneja näkövammaisuudesta ja elämän eri puolista. Kesäkuussa se kirja pääsee irti.

Oli jännää lukea kaikki menneisyyden palasten kertomukset yhteen pötköön. Samaan aikaan työpöydälle tuli jotain, joka linkittyy menneisyyteen: olin Riihimäen Marjukan sijaisena Sibelius-lukiossa opettamassa laulua ja kuoroja. Kuten kirjassa kerron lukioaika on ollut elämäni pahin jakso. Olin sosiaalisesti outsider, kotiloitunut omaan vankilaani ja ahdistunut siitä. Lukion lopussa olin enemmän kuin valmis tekemään kaikkeni, ettei se helvetti jatkuisi. Ja kas kummaa: elämä järjesti minut Sibelius-akatemian varmaan me-henkisimmälle vuosikurssille pitkiin aikoihin.

Joitain vuosia sitten Sibelius-lukiossa oli jotkut 25-vuotisjuhlat tai sellaiset ja siinä yhteydessä kamarikuoron konsertti. Menin mukaan muka nostalgiahengessä ja sitä sain, mitä tilasin. Lopuksi kaikki vanhatkin kuorolaiset saivat mennä mukaan ikiperinteiseen Heila-showhun. Ja miten siinä sitten niin kävikään, mutta huomasin vaan istuvani penkissä sen hässäkän keskellä, vaikka ehkä olisin halunnut olla lavalla. Koko paskaviemäri oli avoimena ja halusin siitä talosta kauas.

Sitten minulle tuli lauluoppilas, joka asui ihan lähellä Sibistä. Yhtenä aurinkoisena lauantaipäivänä opetuksen jälkeen poikkesinkin jostain syystä Sibiksen portaille. Istahdin portaille aurinkoon tunnustelemaan tuntojani ja miettimään menneitä ja nykyisiä ja sitä, mitä kannoin mukanani. Istuin siinä aika kauan. Ja lopulta sanoin takanani olevalle talolle, että okei, nyt minä päästän kaikesta menneestä irti ja annan kaiken anteeksi. Menneet menivät jo. Nyt minä olen minä, paljon enemmän oma itseni kuin silloin. En minä ole enää se sosiaalisesti eksyksissä oleva tyttö. Nyt minä luotan itseeni ja rakastan itseäni ja tiedän paljon syvemmin, kuka olen. Siis jääkööt menneet nyt tänne.

Se tosiaan toimi. Varmaan siksi, että sanoin sen sydämeni pohjasta jasisimmästä kehotuksesta, en minään pakkopullana. Tiesin, että kun nyt palaisin Sibelius-lukioon opettajana, palaisin puhtaalta pöydältä. Ja niin tosiaan palasinkin.

Ja mitä minä sieltä löysin? Nupullaan olevia, hauraita tyttöjä. Vähän kömpelöitä, kauhean innostuneita poikia. Epävarmuutta omassa itsessä olemisesta, itsensä ilmaisemisesta ja muiden hyväksynnästä. Intohimoista, pulppuavaa uuden luomista ja kokemista.

Nyt näen paljon selvemmin sen ympäristön, jossa koin elämäni vaikeimmat vuodet. Kuten aiemmin ajattelinkin osa porukasta eli vahvaa hypevaihetta, jossa on meidän porukka, juuri nämä siistit tyypit, meidän proggikset. Sosiaalinen elämä oli varmaan kuin lasersäde, keskittynyttä siihen, mikä itseä inspiroi ja kieputtaa. Ja sitten olivat ne kiltit, hiljaiset kukat nupullaan. Kuinka paljon siellä olikaan muita yksinäisiä, jotka eivät ikinä uskaltaneet ottaa kontaktia muihin ja kokivat olevansa ihan samassa vankilassa kuin minä. Kuinka paljon olikaan meitä, jotka kokivat olevansa tapettia, kun hypettäjät tekivät koko koulua ravistelevia proggiksiaan. Ja kuinka nyt voisin tosissani tuomita hypettäjiä hypetyksestä, kun olen katsellut sitä ulkopuolelta?

Elämä on armollinen. Se pyyhkii kolhiintumisen kivut pois, jos me vain annamme sen tehdä niin. Elämän tahto ja tarkoitus ei ole jäädä jumiin kipukohtiin. Elämän tarkoitus on eheyttää ja uudistaa. Ja me voimme valita, annammeko sille tilaa ja huomiota.