Keinukompassi

Pyöritän pyhää kiveä,
kompassia keinuttelen,
marmoria maanittelen.
Opasta, maan omanen,
kerro, kivi, kätkettyjä,
anna suuntia, sanoja,
polun päähän pyöritttele.

Se on viattomasti tuolla nurkassa. Niin kuin taideteoksena. Vaikka kun kosketin sitä ensimmäistä kertaa, tiesin, ettei se olisi minulle taideteos perinteisessä mielessä. Se kantaa nimeä Keinukompassi. Sen äiti on Maa ja isä Antero Koskinen. Se on kivi, sileä kuin valo, muodoltaan kumma. Se pyörii kivisellä alustallaan pienen kosketuspintansa varassa höyhenenkevyesti.

Se kolahti minuun siellä Brondan taidenäyttelyssä tavalla, jota yksikään muu veistos ei ollut saavuttanut. Sen liike houkutteli minut omaan tilaansa. Olisin halunnut pyörittää ja pyörittää sitä vaikka kuinka kauan. Mutta se oli niin sileä ja sen liike lipui niin vaivattomasti, että siinä oli jotain vähän pelottavaakin. Niin kuin se olisi voinut lumota minut ikuisiksi ajoiksi.

Ja niin on käynyt, että se on päätynyt tänne minun kotiini. Ajattelen usein, että miljoonia vuosia se on möllöttänyt osana maata. Sitten mies poimi sen käsiinsä ja näki sen muodon ja veisti sen täydellisesti esiin. Ja tästä lähtien se on oleva osa inhimillisten kohtaloiden ketjua, kunnes ihmisiäkään ei enää ole. Tästä lähtien se todistaa varmaan satojen ihmisten itkut ja ilot. Sadat kädet silittävät sitä, pyörittävät, etsivät läsnäoloa ja kauneutta.

Ensihetkestä siis tunsin, että se kivi olisi minulle jonkin syvemmän ja korkeamman symboli. Kummaa, että kun se tuli, en ihan osannutkaan ottaa sitä vastaan. Tuntui, että jos pyöritin sitä sekavissa mietteissä, lopputulos oli, että tällainen kauneus ja täydellisyys on todellista vain näin muuttumattomassa ja muotonsa säilyttävässä aineessa, mutta ei tosiaankaan sellaisessa olemuksessa kuin ihminen. Eikä se kivi minulle suuntia näyttäisi. Se möllöttää itsenään täysin kohtalostani riippumatta tai piittaamatta.

Nyt taas seisoin kiven ääressä elämääni ihmettelemässä. Kuuntelin Tanskaanläksiäisten terveisiä. Muistelin viimesyksyistä kipuamistani lohikäärmeen selkään. Ja mietin, että missäs nyt olen: sumuisessa pusikossa. Miten minä tähän tulin ja mihin ihmeeseen olen menossa?

Niin sitten viimein kulki Keinukompassin viisaus sormista sisään. Siinä se pyöri samalla kertaa höyhenenkevyenä ja raskaana, lipuen vastustamatonta kuviotaan, kantaen kauneuttaan ponnistelematta. Ja kaiken hämmennyksen ja etsimisen, eksymisten ja menetysten alla ja takana näin pyörii elämä itse.

Kuiski kivi kätkettyjä
suuntia sanattomia,
ikitietoja tosia,
ajattomain aakkosia.
Ei niitä sanoiksi saaha,
ei tieoksi taivutella
se on viisaus vaiettuna,
alla kaiken ajatuksen,
ymmärryksestä ylinnä.