”Joku täyttää mun lasin uudelleen,
vaikka oon vain nälkäinen.
Mitä ihmettä mä täällä teen,
tällä planeetalla vieraitten?”
(Hector: Missä on Lady Jane)
Pöytä on pieni ja rinki sen ympärillä tiivis. Seuralaiseni, ainoa, jonka tunnen, ehdottaa, että puhuisimme englantia niin, että minäkin pysyisin kärryillä. Yksi suulaista veikoista toteaa heti sujuvalla englannillaan, että ei tässä mitenkään voida kaikkea englanniksi puhua, kun hän ei ole siinä niin hyvä. Mutta ehkä voidaan puhua tanskaa hitaasti. Sen perästä kukaan ei edes yritä puhua englanniksi ja tanskaa puhutaan niin nopeasti ja sanoja niellen kuin tanskalaiset ikinä pystyvät. Jutut ovat hyviä ja nauru raikaa. Minä en ymmärrä yhtään mitään.
Voisin aloittaa ihan toisenlaisella kuvalla: Paikka on pieni ja kodikas. Siellä soi letkeä jazz. Olut- ja viinilasien keskelle katetaan pieniä hedelmäkippoja, värikäs maustelautanen, lihaa ja riisiä. Tuoksu on hurmaava. Tästä runsaudesta kootaan lautaselle mieleinen sekoitus. Pöytä on pieni ja rinki sen ympärillä tiivis ja iloinen. Tuntemattomia ihmisiä yhdistää Sören, muusikko, jolla kohta on keikka. Juttu lentää, nauru raikaa ja jazz soi.
Nämä molemmat kokemukset olivat totta samanaikaisesti. Olisi luullut, että olisin vajonnut synkkyyteen, mutta sen sijaan tarkastelin kiinnostuneena tätä ei-jaettujen kokemusten kohtaamista ja nautin itsekseni ruuasta.
Minua hätkäytti se, miten kivuttomasti ja kollektiivisesti seurue sivuutti yhden jäsenen. Kysymys ei ollut taidosta vaan vaivannäöstä. Ja se kysymys kuuluu: Olenko valmis näkemään vaivaa yhden ihmisen takia, kun voin selviytyä niin helposti muutenkin? Hyvä kysymys, jota kysyn rehellisesti itseltänikin. On kirjoittamaton sääntö, ettei vaikkapa bileporukka ala vaihtaa kieltä yhden ulkomaalaisen takia. Ei Tanskassa eikä Suomessa. Mutta onko sille loppuun asti pesunkestäviä perusteita? Sellaisia, joiden kanssa voisi katsoa peilikuvaansa syvälle silmiin?
Mietin myös siinä istuessani, että minulla on sisälläni kokonainen aarreaitta, kokonainen kiinnostava maailma, jota kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnostunut jakamaan. Tullessani Tanskaan olin hieman hämmästynyt, miten vähän minusta tai Suomesta yleensä haluttiin kuulla. Ja taas, väistämättä, oli pakko kääntää sama kysymys itseä kohti. Miten usein minä olen todella kiinnostunut kohtaamistani ihmisistä? Miten usein minä pyydän heitä kertomaan seikkaperäisesti siitä, keitä he ovat, mitä tekevät ja mistä tulevat?
Tämä toisen tarinasta ja potentiaalista kiinnostumattomuus on ravistellut minua aika lailla pitkin kevättä. Miten paljon minä, me heitämme toistemme rikkautta ja voimaa hukkaan! Mikä meitä estää ottamasta toista aktiivisesti vastaan? Mikä meidät saa kulkemaan horroksessa? Miten paljon innoittavampaa ja dynaamisempaa elämä olisi, jos aktiivisesti etsisimme yhteyttä toiseen. Kyllä, monesti etsimmekin. Mutta monesti, nimenomaan arjessa, me vain kuljemme sitä samaa rataamme.
Näin siis palaan vuorovaikutuksen perusasioiden äärelle: toisen kohtaaminen, huomioiminen, pienet sanat ja eleet. Vasta se, että tämä ei ole suuressa mittakaavassa itsestäänselvää, saa minut herkistymään sille, miten laajasti omassa elämässäni toimin näiden asioiden puolesta. Omalla toiminnallani voin kääntää yhteiset kokemukset syvän riemulliseksi jakamiseksi tai välinpitämättömäksi kohtaamattomuudeksi.
”Joku pyytää tanssimaan
ja mä suistun lattiaan.
Ja kun pääsen tolpillein,
kysyn ääneen itseksein:
Missä on Lady Jane?
My sweet lady Jane?”
Kirjoitan tätä suomalaisen juhannuksen iltana. Ukkoskuuro esti minua lähtemästä Kööpenhaminan suomalaisen seuran puistojuhannukseen. Nyt tosin aurinko paistaa viattomasti, kuin se ei olisi ikinä pilvien takana ollutkaan. Mutta kyllä pohjalla lymysi myös tämä tuore kokemus ja kysymys siitä, mihin voimat nyt riittävät. Niin etsin minäkin Lady Janea, omalla tavallani.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hello darling
Nyt vasta toissapäivänä sairastaessani armahtavaa lentsua luin sinun blogiasi suurella mielenkiinnolla. On juhannusaatto ja Paavo ja minä kahdestaan tehty
ruokaa Siluassa ja pidetään nyt tulia ja lämmitellään saunaa. Pilvistä. ei sada, satoi aamupäivän. Oliko 7 vai 13 kukkaa, mitkä juhannusyönä tulisi kerätä,
katsotaan montako tulee.
Juhannuskukka
Juhannuskukka eli kullero ei kasva tÄÄllä. Kauan sitten, ja ehkä vieläkin, se kasvoi villinä isolla niityllä. Siellä, missä ennen juhannusta vietiin vasikat
hakaan, pestiin navetta, tuuletettiin vaatepuoji kaikkine talvi-, juhla- ja hautajaisvaatteinneen ja vietiin sitten sinne suopursua, siivottiin muutkin
puojit, talli, pestiin sauna, laskettiin katot ja lattiat ja luututtiin kaikki lattiat, paitsi että ensin maalattiin porstuan ja pirtin lattiat, pestiin
akkunat, keitettiin juhannusjuusto ja laitettiin juhannuskalat ja vietiin maidot piimimään kellariin, pantiin kalja käymään juhannukseksi, käytiiin hevosella
hakemassa koivuja, joista tehtiin vihtoja koko talveksi, haravoitiin kartano lehmänpaskoista ja sitten aattona tuotiin juhannuskukkia vaasiin pirtinpöydälle.
Sireeni
Kesä tuli tänä vuonna kuin ryykäämällä. Kaikki kasvoi suureksi. Vanhat sireenit, joista osa on kuin puita, pitäisi kaataa. Emme raskineet. Ajattelimme, etä
annetaan niiden kukkia vielä viimeisen kerran. Koskaan ne eivät ole kukkineet niin kuin nyt. Tuoksu oli huumaava. kaksi vierasta, jotka kävivät niiden
kukkiessa, puhui paratatiisista. Olihan se. Myrsky kaatoi sen jälkeen jo kaksi runkoa.
Malva ja sormustinkukka, minttu ja alaston impi
Laitoin taas lempikukkieni malvan ja sormustinkukan siemeniä taas viime syksynä kasvimaan reunalle viime syksynä itämään. Ne ovat komeassa kasvussa, mutta
eihän niiden paikka ole kasvimaalla. Niidenkin on sopeuduttava toteuttamaan elämänsä tarkoitusta eli ilahduttamaan meitä etupihalla kukkapenkisssä. Siirsin
ne tänä aamuna ja ajattelin, että miten ne jaksavat siinä juurimattojen ja rajoitusten keskellä. Se kai on elämän laki. Kauhukseni huomasin, että siellä oli
samssa paikassa kasvimaan reunalla kalvakat vaatimattomat lehdet, alaston impi! Olin unohtanut sen. Olin saanut sen mukuloita viime syksynä. Alaston impi eli
myrkkylilja on hyvin myrkyllinen ja kukkii muiden kasvien kuihduttua myöhään syksyllä suorastaan routaisessa maassa ihmeellisen kauniina. Siirsin sen myös
kiireesti pois mintun vierestä ja valmistin minttuteetä.
Illakko
Olen luullut olevani hyvin ahkera puutarhassa, mutta jostakin syystä vattuaidan jokakeväinen hoito jäi. Nyt vattuaita on illakkoaita ja uskomattoman kaunis.
Taittelin niitä vaasiin ja vietiin kyläänkin. Surin Paavolle, että voiko vattuaitaa enää pelastaa. Paavo lohdutti, että jos ei nyt niin ensi vuonna. Niin,
olkaamme itsellemme armollisia ja muillekin.
Hyvää juhannusta sinulle Riikka
t. Helena
P.S. Se muuten tuo muista kiinnostuminen riippuu aika paljon elämäntilanteesta. Jos on hektisessä putkessa, ei riitä rahkeet muille niin helposti.
Moi Riikka!
Viestisi herätti ajatuksia ja ehkä pienen pistoksenkin. Halu kohdata / olla kohtaamatta toiset ilmenee myös ilman kielirajojakin. Sen usein huomaa, kun sama ihminen kysyy kolme kertaa peräjälkeen viikonlopun suunnitelmia, ja saa aina saman vastauksen. Joskus tämä (valitettavasti) käy myös itselle. Kuinka paljon sitä esittää kiinnostunutta ja ajatteleekin samalla jotain ihan muuta?
Puolisoni veljellä on kanadalainen tyttöystävä, joka on jo muutaman vuoden asunut Suomessa. Koska hän työympäristössään puhuu vain englantia, ei hän ole juurikaan oppinut Suomea. (Hänellä ei ole hirveästi siihen motivaatiotakaan.) Perheillalliset ovat ahdistavia: yritän siinä jotenkin sukkuloida suomen ja englannin välillä, selittää mimmille mistä milloinkin puhutaan, vaikka puheenaiheet eivät tottapuhuen vois itseäni toisinaan vähempää kiinnostaa. Ongelma ei ole ihmisten englanninkielentaidoissa (mummoa lukuun ottamatta), vaan halussa käydä pöyteskustelut suomeksi. Sitten olen tämän kanadalaisen olkapäänä aina jälkikäteen, kun hän on kokenut itsensä niin ulkopuoliseksi, ja koen syyllisyyttä siitä etten yrittänyt enempää. Hän vetäytyy näissä pöytätilaisuuksissa omaan maailmaansa; näprää lautasliinaa, hyräilee itsekseen, katselee kaukaisuuteen. Toinen puoli minusta miettii, miksei hän yritä oppia kieltä kuuntelemalla keskustelua (kuten itse aina vieraassa kulttuurissa teen, tietysti edellyttäen että yritän sitä myös opiskella), mutta toinen puoli kokee ahdistusta siitä että miksei kaikki keskustelut voisi käydä englanniksi, ihan vain kohteliaisuudesta - varsinkin silloin kun se mummo ei ole paikalla?
Jaksamista sinne Tanskanmaalle!
t. Sanni
Lähetä kommentti