Päivä itsen ja toisen kanssa

Eilen koin merkillisen, elähdyttävän, ilahduttavan päivän. Se oli Lauri Siiralan ja Iina Pennasen järjestämä diadipäivä. Minun tekee mieli kertoa siitä. En voi enkä halua kertoa mistään muusta kuin omasta, sisäisestä kokemuksestani. Muulla ei ole tässä niin väliäkään.

Diadi on pariharjoitus. Viiden minuutin vuoroissa minä olen joko kuuntelija tai puhuja. Kun kuuntelen, esitän parilleni kehotuksen: ”Kerro minulle elämästä.” Sitten vain olen läsnä ja otan vastaan kaiken, mikä parista tulee ulos. En nyökkäile, en hymyile, en kommentoi. Olen vain läsnä kuin elävä peili. Tyhjänä ja reagoimattomana, mutta hyvin läsnä.

Sitten kello soi. Kiitämme toisiamme ja nyt on minun vuoroni puhua, äännellä, liikkua, mitä nyt minusta pulppuaakin. Tarkoitus on puhua siitä, mitä juuri nyt tunnen ja koen. Oli se sitten aistimuksiani, tunteitani, havaintojani. Sitten minä vain seuraan koko olemukseni sisällön virtaa ja tuon sitä ulos. Sitten kello soi ja vuoro vaihtuu. Tätä vuorottelua kestää 40 minuuttia

Kaiken ytimessä on läsnäolo tässä hetkessä. Juuri se sama, josta olen täälläkin kirjoittanut. Se Kessun kanssa jaettu ihmetys, miten hienoa on, kun sukka menee jalkaan. Tai havahtuminen ratikassa siihen, miten ympäröivät ihmiset eivät ole läsnä vaan kävelevät kuin zombietankit. Tai ne pianomeditaatiot Tanskassa, jotka saivat minut kuuntelemaan sointuja ihan eri tavalla. Mikä ilo, kun olen löytänyt joitakuita, jotka puhuvat tätä samaa kieltä!

Eilen tunsin, kuinka palasin läsnäolon lähteille. Se tosiaan tuntui siltä kuin kehoni sisällä olisi herännyt henkiin jokin elävä ja värähtelevä, josta ryystin ahnaasti elämän vettä. Se toi mukanaan hurmaavia hetken iloja: Porkkanan pureskeleminen, mikä mehukas, ihana maku ja kielen ja hampaiden mahtava yhteistyö! Nukahtaminen joogamatolle, maha tyytyväisen täynnä. Lempeä herääminen siihen, että joku oikein kehottaa nautiskelemaan omasta kehosta ja venyttelemään, tunnustelemaan, iloisesti ihmettelemään sitä ja sen ulottuvuuksia.

Ja kun minä olin puhujan osassa, tajusin äkkiä, että minulla on vapaus päästää suustani mitä tahansa eikä minun tarvitse miettiä hölkäsen hetkeäkään, miten siihen reagoidaan. Se viiden minuutin tila oli täysin minun. Kun joku asia alkoi naurattaa, huomasin, miten normaalisti olisin typistänyt naurun sellaiseksi normipituiseksi. Kamala havainto! Nyt nauroin pienimmällekin asialle juuri niin pitkään kuin nauratti. Se oli upeaa, upeaa!

Toisaalta oli hämmentävää, kun tiesi, että toinen on herkeämättä läsnä, mutta hänestä päin ei tule reaktioita. Huomasin, miten riippuvainen olen siitä, että toinen suhteuttaa minun sanomiseni itseensä, asettaa sen johonkin omalla asteikollaan. Nyt toisen reagoimattomuus palautti kaiken minulle. Oli vain se, mitä minä tunnen, mitä minä ajattelen ja koen. Ja kuitenkin tarvittiin tämä elävä peili palauttamaan kaikki minulle. Ei sitä samaa efektiä synny, jos puhun vaikka seinälle.

Oli myös elämys vain kuunnella ja olla läsnä, olla itse se tyhjä peili, joka hyväksyy ja ottaa vastaan kaiken. Se oli yllättävän helppoa paitsi silloin, kun olin avannut nauruhanan juuri ennen puhujan vuoroni loppumista ja sitä oli tosi vaikea lopettaa. Mutta on niin kiehtovaa, kuinka kiinnostavia ihmiset ovat. Vaikka he sanoisivat vain, ettei ole mitään sanottavaa. Oli niin kiinnostavaa kuunnella ihmisten olemisen sävyjä ja sitä, kuinka he vuorostaan leikkivät olemisellaan.

Olin varautunut kohtaamaan rankkojakin juttuja sisälläni. Ja varmaan olisin kohdannutkin, jos tämä olisi kestänyt monta päivää. Tämä diadiharjoitus tuntui kuin joltain kullanhuuhdonnalta: pienissä erissä minun maaperäni erilaisia kerroksia huuhtoutuu ajan ja olemisen virtaavan veden läpi. No, nyt näytti olevan ilon ja leikkimisen kerroksia ja olen iloinen siitä. Olin niin huolissani tällä viikolla, ja minulta on hukkunut tämä yksinkertainen yhteys elämään sisälläni. Nyt muistin sen taas.

Hmmm, tämän kirjoittaminen tuntuu siltä kuin yrittäisin kuvailla kevättuulta juuri kahisemaan kasvaneessa lehvästössä ja olisin liimannut esitelmäni tueksi paperille muutamia lehtiä. Kertovatko ne yksittäiset, puista irrotetut, paperille liimatut lehdet mitään lehtien ja tuulen kokonaisuudesta? Vai johtavatko ne harhaan? Kannattaako yrittääkään? No jaa, eivät kai ne liimatut lehdet saa ketään menemään kevätmetsään, mutta onneksi meille ihmisille on mahdollista kuunnella kokemusta näiden sanojen, näiden liimattujen lehtien takana.