Päivä itsen ja toisen kanssa

Eilen koin merkillisen, elähdyttävän, ilahduttavan päivän. Se oli Lauri Siiralan ja Iina Pennasen järjestämä diadipäivä. Minun tekee mieli kertoa siitä. En voi enkä halua kertoa mistään muusta kuin omasta, sisäisestä kokemuksestani. Muulla ei ole tässä niin väliäkään.

Diadi on pariharjoitus. Viiden minuutin vuoroissa minä olen joko kuuntelija tai puhuja. Kun kuuntelen, esitän parilleni kehotuksen: ”Kerro minulle elämästä.” Sitten vain olen läsnä ja otan vastaan kaiken, mikä parista tulee ulos. En nyökkäile, en hymyile, en kommentoi. Olen vain läsnä kuin elävä peili. Tyhjänä ja reagoimattomana, mutta hyvin läsnä.

Sitten kello soi. Kiitämme toisiamme ja nyt on minun vuoroni puhua, äännellä, liikkua, mitä nyt minusta pulppuaakin. Tarkoitus on puhua siitä, mitä juuri nyt tunnen ja koen. Oli se sitten aistimuksiani, tunteitani, havaintojani. Sitten minä vain seuraan koko olemukseni sisällön virtaa ja tuon sitä ulos. Sitten kello soi ja vuoro vaihtuu. Tätä vuorottelua kestää 40 minuuttia

Kaiken ytimessä on läsnäolo tässä hetkessä. Juuri se sama, josta olen täälläkin kirjoittanut. Se Kessun kanssa jaettu ihmetys, miten hienoa on, kun sukka menee jalkaan. Tai havahtuminen ratikassa siihen, miten ympäröivät ihmiset eivät ole läsnä vaan kävelevät kuin zombietankit. Tai ne pianomeditaatiot Tanskassa, jotka saivat minut kuuntelemaan sointuja ihan eri tavalla. Mikä ilo, kun olen löytänyt joitakuita, jotka puhuvat tätä samaa kieltä!

Eilen tunsin, kuinka palasin läsnäolon lähteille. Se tosiaan tuntui siltä kuin kehoni sisällä olisi herännyt henkiin jokin elävä ja värähtelevä, josta ryystin ahnaasti elämän vettä. Se toi mukanaan hurmaavia hetken iloja: Porkkanan pureskeleminen, mikä mehukas, ihana maku ja kielen ja hampaiden mahtava yhteistyö! Nukahtaminen joogamatolle, maha tyytyväisen täynnä. Lempeä herääminen siihen, että joku oikein kehottaa nautiskelemaan omasta kehosta ja venyttelemään, tunnustelemaan, iloisesti ihmettelemään sitä ja sen ulottuvuuksia.

Ja kun minä olin puhujan osassa, tajusin äkkiä, että minulla on vapaus päästää suustani mitä tahansa eikä minun tarvitse miettiä hölkäsen hetkeäkään, miten siihen reagoidaan. Se viiden minuutin tila oli täysin minun. Kun joku asia alkoi naurattaa, huomasin, miten normaalisti olisin typistänyt naurun sellaiseksi normipituiseksi. Kamala havainto! Nyt nauroin pienimmällekin asialle juuri niin pitkään kuin nauratti. Se oli upeaa, upeaa!

Toisaalta oli hämmentävää, kun tiesi, että toinen on herkeämättä läsnä, mutta hänestä päin ei tule reaktioita. Huomasin, miten riippuvainen olen siitä, että toinen suhteuttaa minun sanomiseni itseensä, asettaa sen johonkin omalla asteikollaan. Nyt toisen reagoimattomuus palautti kaiken minulle. Oli vain se, mitä minä tunnen, mitä minä ajattelen ja koen. Ja kuitenkin tarvittiin tämä elävä peili palauttamaan kaikki minulle. Ei sitä samaa efektiä synny, jos puhun vaikka seinälle.

Oli myös elämys vain kuunnella ja olla läsnä, olla itse se tyhjä peili, joka hyväksyy ja ottaa vastaan kaiken. Se oli yllättävän helppoa paitsi silloin, kun olin avannut nauruhanan juuri ennen puhujan vuoroni loppumista ja sitä oli tosi vaikea lopettaa. Mutta on niin kiehtovaa, kuinka kiinnostavia ihmiset ovat. Vaikka he sanoisivat vain, ettei ole mitään sanottavaa. Oli niin kiinnostavaa kuunnella ihmisten olemisen sävyjä ja sitä, kuinka he vuorostaan leikkivät olemisellaan.

Olin varautunut kohtaamaan rankkojakin juttuja sisälläni. Ja varmaan olisin kohdannutkin, jos tämä olisi kestänyt monta päivää. Tämä diadiharjoitus tuntui kuin joltain kullanhuuhdonnalta: pienissä erissä minun maaperäni erilaisia kerroksia huuhtoutuu ajan ja olemisen virtaavan veden läpi. No, nyt näytti olevan ilon ja leikkimisen kerroksia ja olen iloinen siitä. Olin niin huolissani tällä viikolla, ja minulta on hukkunut tämä yksinkertainen yhteys elämään sisälläni. Nyt muistin sen taas.

Hmmm, tämän kirjoittaminen tuntuu siltä kuin yrittäisin kuvailla kevättuulta juuri kahisemaan kasvaneessa lehvästössä ja olisin liimannut esitelmäni tueksi paperille muutamia lehtiä. Kertovatko ne yksittäiset, puista irrotetut, paperille liimatut lehdet mitään lehtien ja tuulen kokonaisuudesta? Vai johtavatko ne harhaan? Kannattaako yrittääkään? No jaa, eivät kai ne liimatut lehdet saa ketään menemään kevätmetsään, mutta onneksi meille ihmisille on mahdollista kuunnella kokemusta näiden sanojen, näiden liimattujen lehtien takana.

Työhaasteita

Minulla on edessäni työtarjous, yksi kuoronvetojuttu. Enkä nyt tiedä, mitä tekisin sen kanssa. Se epäilyttää minua, koska minusta tuntuu, että minulla menee niin paljon aikaa ja energiaa materiaalin keräämiseen. Päätin juuri syksyn lopuksi, etten halua sellaista työtä. jossa minun pitää ponnistella paljon tällaisten asioiden kanssa.

Toisaalta minä pidän ryhmien kanssa työskentelystä. Sitä olen halunnut. Itse laulaminen ja sen opettaminen ja tarjoileminen kiinnostavat niin paljon. Ja onko tämä kysymys, jossa minulla on varaa nirsoilla? Pitäisikö minun vain ”tehdä työni”?

Nyt lohikäärmeeni havahtuu ja huomauttaa, että olen siinä onnellisen turvatussa asemassa, ettei minun tarvitse tehdä kaikkea mahdollista ansaitakseni leipäni. Se on totta. Siksi minun pitäisi kysyä itseltäni, mitä minä haluan. Mikä minua innostaa ja haastaa hyvässä hengessä? Mitä haluan elämälläni tehdä?

Hyvä kysymys, johon ensimmäinen vastaus on edelleen: En ole ihan varma. Kun syvennyn kysymään ja kuuntelemaan, vastauksena on hiljaisuus. Tympeä emmätiiä-hiljaisuus.

Annan sen olla. Kuuntelen sitä tuomitsematta, hyväksyvästi. Vastustus, halu pysyä paikallaan. Jotain sellaista. Halu mököttää ja möllöttää. Niin kuin pieni lapsi, joka vetäytyy jurottamaan nurkkaan ja sanoo vain, että mä en halua leikkiä mitään.

Kysyn tältä lapsiosaltani, mikä on ongelma. ”No kun sitten kun alan leikkiä, niin onkin kuraista ja kaikkea ja sitten joudun yksin selviämään ja siivoamaan enkä jaksa.” Niin, se tässä taitaa aika lailla kiikastaa. Tunnen oloni turvattomaksi, neuvottomaksi ja uupuneeksi, kun minun pitäisi pärjätä ja hommata nuotteja ja kaikkea sellaista. Siihen nousee mukaan sitä, että minun täytyy sokeana ponnistella tehdäkseni tavallisia asioita.

Eikä minulla oikein ole kunnon käsitystä, miten selvittäisin asian, miten saisin tämän puolen rullaamaan. Tarkoitan, että jos voisinkin vain selata jotain kirjaston kirjoja tai kirjoittaa sovituksia, niin sehän olisi pyllynpuutumiskysymys. Mutta rehellisyyden nimessä tämä materiaaliongelma on väijynyt minua jo vuosia ja olen vain onnistunut kiertämään sen pylly maata viistäen.

Pitääkö työnteon olla näin kinkkistä? Pitääkö minun hyväksyä se osana ammatinvalintaani? Vai vaadinko itseltäni liikaa? Voinko löytää työmuotoja, joissa pääsen käyttämään parhaita puoliani mutta en joudu kohtuuttomasti ponnistelemaan heikoimpien puolieni kanssa? Mikä on kohtuuttomasti?

Toisaalta suurimman opetuskriisini valoisalla puolella olen kirjoittanut käytännön haasteista näin: ” Tähän asti ongelmat olivat ympäröineet minua tummana kehänä ajaen todellista minua kutistumaan. Nyt minun todellinen itseni hulmahti kukoistukseen kutistaen ongelmat jalkojensa juureen. Lakkasin pelkäämästä. Tulin uteliaaksi.

Käytännön asioihin suhtaudun tällä hetkellä härskin huolettomasti. Minä vain olen varma asioiden järjestymisestä. Ja kun olen tässä mielentilassa, mikään todellinen ei voi asettua estämään sitä, mitä olen. Asioille löytyy oma uomansa.

Myös tämä on huomattavaa: kun olen tässä levollisuuden ja mahdollisuuksien mielentilassa, ei ole niin tärkeää, saavutanko tuon tai tämän asian vai en. Jos jokin tuntuu kohtuuttoman vaikealta, voin rauhassa jättää sen sivuun. Eivät avoimet ovet kesken lopu.”

Siinä sitä on pureskeltavaa seitsemän vuoden takaa. Onko siis kaikki kiinni olemiseni tilasta? Tässä sitä taas ollaan: Elämä pakottaa minut valitsemaan, olenko tätä tai tuota tai koenko elämän näin tai noin. Tästähän puhuin viimeksikin.

Edessäni voi olla kokemus, jossa joudun ponnistelemaan ja raahautumaan asioiden läpi. Tämän vaihtoehdon toinen puoli on, että lähestyn asiaa aivan toista kautta: Lakkaan ponnistelemasta ja annan taas valtuudet koko alitajunnalleni, ihmisverkostolleni, koko elämälle järjestellä kaikki tarvittava eteeni.

Voin ottaa tämän vaikeahkona työnä, joka minun täytyy raapia kokoon joka viikko. Tai voin hiljentyä, kuunnella, mitä minun tekisi mieli kokeilla tämän ryhmän kanssa, mikä innostaisi minua ja heitä kaikista eniten.

Voin kokea ei-tietämiseni ikään kuin verkkona tai umpikujalabyrinttinä, jonka ulospääsyä en tunne. Toisaalta voin ottaa sen mahdollisuutena kokea ja oppia jotain uutta.

Mutta jotta voin kokea nämä toiset mahdollisuudet, tarvitsen kyllä tietynlaista tahdonvoimaa, itsekuria, etten päästä itseäni kieppumaan vanhojen ajatusmallieni kurimukseen. Tarvitsen tiettyä kanttia, jotta tosiaan vedän henkeä ja hiljennyn päästämään oman voimani ja koko elämän voiman valloilleen. Onko minulla voimia siihen? Ja ovatko ne voimat edellytys työlleni?

Joskus... Joskus sitä niin toivoo, että voisi mennä töihin johonkin, tehdä päivän, mitä käsketään ja tulla sitten kotiin ja laittaa työoven kiinni. Tai sitten meillä freelancereillakin pitäisi olla työnohjausta. Kun minulla on vaikkapa kymmenisen vuotta lisää kokemusta, taidan tarjotakin sellaista. Nyt kuitenkin olen tiskin toisella puolella.