Tänään vietin iltaa vanhan Complete vocal technique –ryhmän kanssa, sen ensimmäisen, joka tuntuu niin kodilta. Illan emäntä oli loihtinut ihanat tarjoilut avaraan, upeaan kotiinsa. Vanha, lämmin ryhmähenki palasi yli vuoden jälkeen. Oli ihanaa puhua ja kuunnella, olla hyvässä olossa, jakaa kuulumisia, purkaa mieltään, pulputtaa laulamisesta.
Sanoin ääneen, kuinka kannan suurta syyllisyyttä siitä, etten ole tehnyt mitään laulamiseni suhteen. Olen laadukkaassa, kalliissa koulutuksessa, jossa minulla ja vain minulla on vastuu etenemisestäni. Olen sitoutunut tekemään töitä halutessani tähän koulutukseen.
Mutta koko syksy on kulunut väsymyksessä. On ollut flunssia ja koko viimeinen kuukausi on kulunut horroksessa. Miten voin mennä taas Tanskaan, kun mikään ei ole liikahtanut? Kuulostaako tutulta?
Sanottuani sen järjen valo alkoi palata. Tätä kirjoittaessanikin tunnen, kuinka viisas olento, lohikäärme sisälläni ottaa tilaa, puhuu vakaasti ja lempeästi.
Nyt alan todella hahmottaa elettyä syksyäni: olen siirtymässä vanhasta uuteen, ja koko syksy on ollut välitilaa. Se ei ole ilmaista. Se ei ole mitä tahansa tai senkun-hengailua. Itse asiassa välitila on kuluttava tila. Vanhat asiat alkavat tosissaan tuntua riipalta ja uudet asiat eivät vielä ole käsillä. Vanhat rutiinit korostuvat, uusia ei vielä ole. Kaikenlaista moskaa nousee esiin. On sirpaleita, sata päättelemätöntä langanpäätä, väliaikaisia töitä, ei mielekkäitä, luovia tavoitteita, joita kohti ponnistella. Ja on vain minä sanomassa, mihin klemmariin tai kuittiin tänään tarttuisi. Se kaikki on kääritty tähän pimeyteen ja sateeseen, joka saa monet muutkin zombieksi. Vieläkö tekee mieli syyllistää?
Joo, tekee mieli, vastaa tyttö itsepintaisesti. Kun ei tämä ole tämän syksyn asia. Olen aina ollut tosi huono treenaaja. Minulla ei ole ollut itsekuria siinä asiassa. Ehkä naamioin sen kaikkeen tähän. Ehkä minä järjestän itseni aina tällaisiin tiloihin, että sitten on hyvä syy.
Lohikäärme vastaa lempeällä vaikenemisella, joka on täynnä rakkautta ja kutsua. Se kuiskaa tietoisuuden siitä, että oikeastaan itsekurin puute ja syyllisyys pitävät toisiaan elossa, että mitä lähempänä lohikäärmettäni olen, sitä vähemmän minun tarvitsee ponnistella. Että – kertakaikkiaan, vaikka kuinka intän vastaan – hyväksyminen ja armon antaminen on ainoa tie, myös itsekurin löytämiseen.
Ruoskaa ei voi käyttää rakkaudella, lujaa tahtoa voi. Kuinka monta kertaa minun pitää ruoskia itseni verille, että opin sen? Ovatko nämä sadat vuosien ruoskaniskut vieneet minua lähemmäs päämäärääni? Tuoneet enemmän voimaa, tahdonvoimaa toteuttaa elämääni? Onko aina pakko mennä näin reunalle ennen kuin hyväksymisen tila löytyy? Voisiko siihen päästä aiemmin, välttää tätä turhaa ja tuhoisaa tuskaa?
Kiitos, että olen ollut olemassa tänä syksynä. Se on ollut tärkein saavutukseni: vain olla läsnä tässä vaihtuvassa energiassa, vain kulkea siirtymävaiheen läpi jotenkin luut kasassa. Jos olisin oivaltanut tämän saavutukseksi, olisin voinut olla vaikeuttamatta asioita vaatimalla niin paljon tekemistä.
Sisälläni on hiljaista. Hyvä olo, jota olen etsinyt niin pitkään on läsnä. Syyllisyyden rautasormet heltiävät kehostani. Jostain juurista, alhaalta kehoon leviää lohikäärmeen lämpö.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hei Riikka! Minullekin ilta meidän ryhmässämme oli tosi tärkeä ja hieno. Upeaa että tosiaan saatiin sama tunnelma aikaiseksi ensimetreistä saakka! En ole viettänyt tuollaista vauvatonta hengailuiltaa varmaan kertaakaan Emilin syntymän jälkeen, joten senkin takia tuo oli tosi tärkeää ja suuri henkireikä.
Ja jälleen kerran oli hienoa lukea ajatuksiasi. Itse olen maailman suurin lusmu treenaamisen suhteen ja tunistan tuon kamppailun. Joinain päivinä on maailman helpoin asia olla täysin kunnianhimoton ja hyväksyä että "mä nyt vaan olen tällainen joka ei treenaa eikö sitten edisty ja saa aikaiseksi niin paljon kuin saisi jos treenaisi". Mutta toisinaan se potuttaa suunnattomasti.
Ha-haa! No onpas lohdullista kuulla, että sama treenaamisdilemma on opettajallakin. Helpotti Riikka ihan aikusten oikeesti lukea tuosta. Ja että Emmakin... :-)
Itseäni yhä edelleen häiritsee se, että vaikka aloitin Riikan kanssa lauluopinnot omaksi iloksi ja terapiaksi niin hyvin vähainen treenaamiseni harmittaa aina vaan. Usein mietin, mitenköhän hyvä olisin jos olisin harjoitellut enemmän ja säännöllisesti. Riikan opetustekniikka on niin hyvä, että jos olisin ollut vähänkään viitseliäämpi nin ties mitä nyt osaisin.
Tunne on tuttu myös muilta elämän alueilta. Haluaisin olla NIIN hyvä, mutta kun olen NIIN laiska!
Laulaessa olen toisaalta huomannut sen, että liika suorittaminen pilaa helposti koko jutun ja esimerkiksi kesän jälkeen huomaa selkeää teknistä edistymistä, kun ei ole juurikaan treenannut ja asiat ovat saaneet muhia alitajunnassa. Tätä "lepometodia" siis kannattaa myös käyttää, koska se tuottaa tuloksia.
Treenaamisessa on minusta aina se: "No, minä nyt aloitan tässä tämän treenaamisen." -tunne. Siitä en pidä lainkaan. Se tekee tilanteesta aina niin keinotekoisen oloisen. Tunnilla on helppoa, kun Riikka ohjaa ja sanoo mitä tehdään. Siinä saa täysin keskittyä itseensä ja omaan kehoonsa.
Kotona en pysty treenaamaan, kun aviomies on läsnä. Se on täysin hullua ja itse itselleni asettamani este. Hän ei valita ja asiasta on keskusteltu ja hän voisi kuulemma kuunnella harjoitteluani vaikka kuinka. Mutta joku estää. En haluaisi häiritä ja tuottaa "harjoitusääniä", jotka eivät todellakaan aina ole kaunista kuultavaa. Tässä olen päätynyt siihen, että kyseessä täytyy olla lapsuuden trauma. Äitini lauloi aina kotona. Nuotilleen, mutta ääni oli ohutta ja vähän kimeää. Olen myöhemmin tajunnut, että jos äitini olisi opiskellut laulua hänellä olisi todennäköisesti ollut todella kaunis lauluääni. Mutta hän siis hálusi laulaa ja myös teki niin. Minua se riepoi - ja pahasti. Kiljuin aina häntä olemaan hiljaa! Siitä kai sain päähäni tuon älyttömän ajatuksen, että kotona ei voisi treenata kun muita on läsnä.
Näiden painiskelujen myötä otin jo hyvin alussa lauluopinnoissani käyttöön "mentaaliharjoitukset". Ja uskon tänä päivänäkin, että siitä on ollut paljon apua. Kun en halua laulaa kotona ääneen, käyn biisejä läpi päässäni. Ja sitä treeniä voi tehdä milloin ja missä vain. Eikös ne jo 80-luvulla kokeilleet jotain vastaavaa urheiluvalmennuksessa. Mikä ettei siitä sitten olisi avuksi lauluopinnoissa.
Mutta ah, kyllä helpottaa tietää että en ole tämän asian kanssa yksin!
Hei Riikka,
mieletöntä, että löysin ensin Ronja Ojan blogin näkövammaisuudesta, sitten tän sun! Muistelen vieläkin välillä sun juttuja jostain näkkärilehdestä, mikä meille joskus tuli. Nyt kun kipuilen yllättäen 13 vuoden tasaisuuden jälkeen hiipumaan alkaneen näön kanssa, on ihania henkireikiä löytää ihmisiä, jotka ovat ihan täyspäisiä ja normaalisti eläviä ihmisiä näkövammastaan huolimatta! Tuo EVS kiinnostaa erityisesti, kun kahden yliopiston opinnot tökkii (johtuu ehkä tästä sairasloma-silmäpoli-työt-opinnot-sekamelskasta) ja tuntuu, että yksin matkailusta saati ulkomailla opiskelemisista pitää luopua. Vaan ei siis tosiaan tarvitse, vaan mahdollisuuksia tulee myöhemminkin! Toivon suunnattomasti, että mullekin jonain päivänä aukeaa EVSn ovet. Kiitos blogistasi ja ylipäätään kirjoituksistasi, ne antaa valoa nyt ja ovat antaneet aikaisemminkin.
No kauheeta sentään! Siis jos on morkkis siitä, ettei ole treenannut "terapiaharrastustaan"!
Tyttism, oletko lukenut Juutisen Hannelen blogia? Hansuseikkailee, jotain sinne päin. Laittaisin linkin tähän, mutten osaa. Hannele on EVS:nä Saksassa ja kivisestä tiestä huolimatta tai juuri siksi se siellä nytkin porskuttaa. Hyvä blogi, kuin kirjaa lukisi!
Lähetä kommentti