Moniaistinen joululahja

Jo toisena vuonna peräkkäin kummitätini Helena antoi minulle joululahjaksi päivän kuvailutulkattuna. Tänä vuonna se oli marraskuinen maanantai-iltapäivä Hakaniemen hallissa.

Helena aloitti kuvailemalla toriaukiota ja Hakaniemen hallin rakennusta. Sataa tihuutti. Portaille tuli mies tupakalle. Helena arveli hänen olevan lihakauppias, muttei osannut perustella vaikutelmaansa. Tottakai menimme ja kysyimme, mitä hän myi. Kukkia! Hän kertoi olleensa täällä jo 70-luvun alussa. Pitkä ura siis. Haa, tarinapää aukesi jo nyt!

Osasinkin odottaa tuoksuja, makuja ja antimiaan innolla esitteleviä myyjiä enkä pettynyt. Suklaakauppias kertoi kaikenlaisista hienouksista ja ostimme muutaman suklaakiven. Parhialan puodissa jauhoimme kahvia. Haisteltiin mausteita, tunnusteltiin 14-kiloista haukea (en ole ikinä nähnyt niin isoa kalaa) ja pysähdyttiin mainiolle sopalle.

Totesimme taas, miten erilaisten ihmisten, ruokien, mausteiden tarinat vyöryvät tajuntaan, kun vain itse pysähtyy. Se on niin pirun yksinkertaista: jos minulla on kiire, maailma on harmaa ja tyly. Jos voin pysähtyä, maailma on rikas ja vivahteikas. Toki uskon sen pätevän myös kollektiivisesti: kun ihmisillä on kiire ruuhkassa, heistä tulee henkisesti sokkoja ja sitä kautta melkein fyysisestikin. He eivät ole läsnä eivätkä oikeastaan havaitse mitään, eivät esimerkiksi minua opaskoiran kanssa. Kun sen putken hajottaa, on tilaa olla läsnä ympärilleenkin.

Kiersimme vielä yläkerrassa, jossa sama avuliaisuus jatkui. Hypistelimme esineitä, kuulimme, mikä myy ja mikä ei. Päätimme kierroksen uskomattoman laadukkaan tuoksuisiin saippuoihin, tosin saippuakauppias ei tosiaan ollut mikään innostunut sonni vaan aika sulkeutunut tyyppi.

Matkamme jatkui Fazerin kahvilaan, joka sekin oli elämyksellinen. Katselimme ihmisiä siellä, pohdimme, mikä on kunkin tarina ja syy tulla tähän paikkaan. Miten kiinnostavaa vain istua jossain ja aistia paikan ilmapiiriä.

Illan kruunasi Eija Ahvo ja Jukka Haavisto Band Pitskun kulttuurikirkossa. Sää oli aivan kamala, satoi hulluna, mutta sitä kodikkaampaa oli istua sisällä ja kuunnella lämmintä swingiä. Koskaan aikaisemmin en ole ajatellut, että rumpali voisi soittaa eroottisesti, mutta Keith Hall soitti hitaissa tunnelmapaloissa kuin olisi silittänyt naista ja nopeissa lattareissa tiukan tulisesti! Wau!

Kun teillä on joutoaikaa, menkää vaikka rautatieasemalle, lähtekää siitä kävelemään, kulkekaa silmät auki ja hitaasti, poitetkaa minne ikinä mieli tekee. Jututtakaa kioskin myyjää, vastaantulevaa äitiä ja lasta, konduktööriä. Katsokaa, miltä Kolmen sepän patsas näyttää, erotelkaa vaikka viisi eri ääntä seistessänne Stockan kellon alla. Tulette löytämään ihmeitä!