Heitteillä

Tässä tuoreeltaan koettua tunnelmaa avuttomuuden hetkistä:

On maanantaiaamu. Kello on 6.50. Istun junassa matkalla Jyväskylään työkeikalle. Se, että istun tässä ei ole itsestäänselvyys. Jos olisin avuttomampi tai jos sattuma (lue enkelit) ei olisi ollut puolellani, olisin yhä Helsingissä.

Ostin liput lauantaina ja sanoin myyjälle, että varmaan pitää kääntyä saattoavussa vartijoiden puoleen, kun varsinainen asemapalvelu ei ole vielä auki. Pyysin vartijoiden numeroa, mutta myyjä sanoi itse järjestävänsä asian. Hän järjesteli ja sovittiin, että treffaan vartijan klo 6.15. lipunmyynnin edessä.

Olin paikalla muutamaa minuuttia sovittua aiemmin ja jostain syystä mielikuvitukseni alkoi pyörittää filmiä, jossa vartijaa ei tulisikaan. Mitä sitten tekisin? Mitä jos myöhästyisin junasta? Miten pääsisin junaan? Komensin itseäni lopettamaan lietsomisen. Klo 6.20 toivoin, että olisin miettinyt loppuun asti, mitä teen, jos vartijaa ei tule. Sillä eihän sitä koskaan tullut.

Onneksi hahmotin itse rautatieaseman rakennetta. Onneksi olin tarpeeksi rohkea pysäyttääkseni ohikulkijan. Onneksi joutilas ohikulkija löytyi siihen aikaan aamusta. Ja onneksi hänellä oli aikaa saattaa minut ei pelkästään oikean junan luo vaan oikean vaunun. Junan konduktööri nimittäin huusi lyhytsanaisesti yhden vaunun ovesta, että hänellä sitä aikaa ei ole. Kiitti vit... Onneksi junasta löytyi ystävällinen kanssamatkustaja, joka luki minulle paikkani numeron ja opasti sille.

Päästyäni junaan otin selvää vartijoiden numerosta ja soitin siihen. Kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään tietoa avuntarpeestani. Inhimillinen erehdys, niitähän sattuu. Joku tyyppi on ollut kiireinen, omissa ajatuksissaan, ei lainkaan läsnä siinä, mitä hän on tehnyt. Tämä on meille arkipäivää, mutta sen pitäisi soittaa hälyytyskelloja ja lujaa. Olemmeko me hereillä ja tietoisia tekemisistämme? Olemmeko läsnä tässä hetkessä?
Ei sinne päinkään.

Tekee mieli purskahtaa itkuun, mutta nielen sen johonkin mahanpohjaan. Minusta sanotaan, että olen rohkea nainen, että miten selviydynkään siitä ja tästä hienosti. Niin varmaan selviydynkin. Mutta eihän rohkeus koskaan ole ollut pelottomuutta vaan sitä, mitä teen avuttomuuden ja heitteille jäämisen tunteista huolimatta. Tottakai tein kaikkeni päästäkseni tähän junaan. Silti juuri näinä hetkinä tunnen olevani vammainen. Tunnen oloni turvattomaksi. Korviin jää kaikumaan: ”Minulla ei ole aikaa!” Se satuttaa.