Tässä tuoreeltaan koettua tunnelmaa avuttomuuden hetkistä:
On maanantaiaamu. Kello on 6.50. Istun junassa matkalla Jyväskylään työkeikalle. Se, että istun tässä ei ole itsestäänselvyys. Jos olisin avuttomampi tai jos sattuma (lue enkelit) ei olisi ollut puolellani, olisin yhä Helsingissä.
Ostin liput lauantaina ja sanoin myyjälle, että varmaan pitää kääntyä saattoavussa vartijoiden puoleen, kun varsinainen asemapalvelu ei ole vielä auki. Pyysin vartijoiden numeroa, mutta myyjä sanoi itse järjestävänsä asian. Hän järjesteli ja sovittiin, että treffaan vartijan klo 6.15. lipunmyynnin edessä.
Olin paikalla muutamaa minuuttia sovittua aiemmin ja jostain syystä mielikuvitukseni alkoi pyörittää filmiä, jossa vartijaa ei tulisikaan. Mitä sitten tekisin? Mitä jos myöhästyisin junasta? Miten pääsisin junaan? Komensin itseäni lopettamaan lietsomisen. Klo 6.20 toivoin, että olisin miettinyt loppuun asti, mitä teen, jos vartijaa ei tule. Sillä eihän sitä koskaan tullut.
Onneksi hahmotin itse rautatieaseman rakennetta. Onneksi olin tarpeeksi rohkea pysäyttääkseni ohikulkijan. Onneksi joutilas ohikulkija löytyi siihen aikaan aamusta. Ja onneksi hänellä oli aikaa saattaa minut ei pelkästään oikean junan luo vaan oikean vaunun. Junan konduktööri nimittäin huusi lyhytsanaisesti yhden vaunun ovesta, että hänellä sitä aikaa ei ole. Kiitti vit... Onneksi junasta löytyi ystävällinen kanssamatkustaja, joka luki minulle paikkani numeron ja opasti sille.
Päästyäni junaan otin selvää vartijoiden numerosta ja soitin siihen. Kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään tietoa avuntarpeestani. Inhimillinen erehdys, niitähän sattuu. Joku tyyppi on ollut kiireinen, omissa ajatuksissaan, ei lainkaan läsnä siinä, mitä hän on tehnyt. Tämä on meille arkipäivää, mutta sen pitäisi soittaa hälyytyskelloja ja lujaa. Olemmeko me hereillä ja tietoisia tekemisistämme? Olemmeko läsnä tässä hetkessä?
Ei sinne päinkään.
Tekee mieli purskahtaa itkuun, mutta nielen sen johonkin mahanpohjaan. Minusta sanotaan, että olen rohkea nainen, että miten selviydynkään siitä ja tästä hienosti. Niin varmaan selviydynkin. Mutta eihän rohkeus koskaan ole ollut pelottomuutta vaan sitä, mitä teen avuttomuuden ja heitteille jäämisen tunteista huolimatta. Tottakai tein kaikkeni päästäkseni tähän junaan. Silti juuri näinä hetkinä tunnen olevani vammainen. Tunnen oloni turvattomaksi. Korviin jää kaikumaan: ”Minulla ei ole aikaa!” Se satuttaa.
maanantai 20. lokakuuta 2008
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Kevääksi Tanskaan!
Olenhan minä ehtinyt fiilistellä tätä jo viikon: vuoden alusta ovi Tanskaan avautuu kokonaan! Tulen siis viettämään kevään 2009 Kööpenhaminassa!
Minä nyt selitän tämän jutun, kun te aina sekaannutte siihen, että niitä Tanskan juttuja on useampi. Siis näin:
EU:lla on ohjelma nimeltä Youth in Action ja sen sisällä on ohjelma nimeltä EVS, European Voluntary Service. Siis vapaaehtoistyötä. Minulla se paikka on Tanskan näkövammaisten Arlaa vastaava instituutti, Ibos. Tulen toimimaan jonkinlaisena väliolentona opettajien ja oppilaiden välillä. Roolimallina, rakentamassa sosiaalisia tsembaloita, treenipiiskurina... aika näyttää! Pääasiassa hengailen varmaan musiikkilinjalaisten kanssa.
Vapaa-aikani käytän laulun opiskeluun. Kas kun Ibosissa sattuu olemaan aivan oikea henkilö opettamassa. Tämä on nyt sitä löllöttelyä, kehon kokonaisvaltaisuutta ja psykosomaattisuutta, josta olen höpöttänyt.
Ihan oma juttunsa on Complete vocal technique –opettajankolutus, jonka aloitin nyt syksyllä. Sitä käydään neljä päivää kerrallaan, kuusi kertaa vuodessa, kolme vuotta. Tämä on nyt sitä ”Laula klassista tai heavyä, kaikki käy!” –juttua.
Arvaatte kai, että olin ikionnellinen, kun tämä Ibosin jakso viikko sitten varmistui! Aloitin valmistelut reilusti yli vuosi sitten ja melkein vuoteen ei Tanskan päässä tapahtunut mitään. Olen menettänyt hermoni useammin kuin missään aikaisemmassa projektissa ja itkenytkin aika monta kertaa. Vain visioni siitä, että Ibos on oikea paikka on saanut minut jatkamaan. NKL:n nuorisosihteeri, Kivimäen Jutta on se henkilö, joka on pelastanut projektin katastrofilta! Ja kiitoksia kuuluu myös Lisbethille Tanskan päähän.
En vielä tiedä, mitkä kaikki asiat Tanskan myötä aukeavat. Mutta pelkästään vanhojen kuvioiden jättäminen on juuri se asia, jonka tähän väliin tarvitsen!
Minä nyt selitän tämän jutun, kun te aina sekaannutte siihen, että niitä Tanskan juttuja on useampi. Siis näin:
EU:lla on ohjelma nimeltä Youth in Action ja sen sisällä on ohjelma nimeltä EVS, European Voluntary Service. Siis vapaaehtoistyötä. Minulla se paikka on Tanskan näkövammaisten Arlaa vastaava instituutti, Ibos. Tulen toimimaan jonkinlaisena väliolentona opettajien ja oppilaiden välillä. Roolimallina, rakentamassa sosiaalisia tsembaloita, treenipiiskurina... aika näyttää! Pääasiassa hengailen varmaan musiikkilinjalaisten kanssa.
Vapaa-aikani käytän laulun opiskeluun. Kas kun Ibosissa sattuu olemaan aivan oikea henkilö opettamassa. Tämä on nyt sitä löllöttelyä, kehon kokonaisvaltaisuutta ja psykosomaattisuutta, josta olen höpöttänyt.
Ihan oma juttunsa on Complete vocal technique –opettajankolutus, jonka aloitin nyt syksyllä. Sitä käydään neljä päivää kerrallaan, kuusi kertaa vuodessa, kolme vuotta. Tämä on nyt sitä ”Laula klassista tai heavyä, kaikki käy!” –juttua.
Arvaatte kai, että olin ikionnellinen, kun tämä Ibosin jakso viikko sitten varmistui! Aloitin valmistelut reilusti yli vuosi sitten ja melkein vuoteen ei Tanskan päässä tapahtunut mitään. Olen menettänyt hermoni useammin kuin missään aikaisemmassa projektissa ja itkenytkin aika monta kertaa. Vain visioni siitä, että Ibos on oikea paikka on saanut minut jatkamaan. NKL:n nuorisosihteeri, Kivimäen Jutta on se henkilö, joka on pelastanut projektin katastrofilta! Ja kiitoksia kuuluu myös Lisbethille Tanskan päähän.
En vielä tiedä, mitkä kaikki asiat Tanskan myötä aukeavat. Mutta pelkästään vanhojen kuvioiden jättäminen on juuri se asia, jonka tähän väliin tarvitsen!
Tämän blogin synty ja synnyttäjä
Pieni tyttö istuu yksin kivellä. Palelee, itkettää. Tyttö kyyristyy luolan suuaukon eteen ja katsoo ikävissään alas rinnettä. Kun vain voisi jättää kaiken ja kävellä alas kylään, josta kantautuu viulun säveliä ja valmistuvan illallisen tuoksu. Mutta tästä ei pääse mihinkään. Takana luolassa nukkuu lohikäärme, pelottava, liian suuri, murskaava. Jos tyttö vain istuu tässä, ei tapahdu mitään pahaa eikä lohikäärme pääse irti eikä kaikki tuttu muutu kaaokseksi.
Lohikäärme havahtuu unestaan ja katsoo luolan suulle. Tyttö istuu siinä edelleen. Niin olkoon. Kaunis olento sulkee ikiviisaat silmänsä ja jatkaa odottamista. Väistämättä tulee päivä, jona tyttö nousee ja päästää lohikäärmeen ohitseen. Silloin lohikäärme avaa siipensä ja lentää yötaivaalle kuuta tavoittamaan.
Kumpi on kumman vanki?
Näin minä hahmotan elämäni kaksi ulottuvuutta. On se osa, joka kaipaa rakkautta, huolenpitoa, turvallisuutta, että joku toinen menee edeltä ja näyttää tietä. Ja on se osa, joka on itse rakkaus, viisaus ja huolenpito, joka nauraa vanhan olennon maata vavisuttavaa naurua tuntemattoman polun edessä. Kaikki tunnustavat lapsen sisällään, harvempi myöntää, että siellä on lohikäärmekin. Juuri kukaan ei ole väistynyt luolan suulta ja antanut lohikäärmeensä päästä irti. En minäkään. Mutta se on tarkoitukseni tässä elämässä.
Tämä kuva luolaa vartijoivasta ja siihen vangiksi jääneestä tytöstä ja kärsivällisesti odottavasta lohikäärmeestä on seurannut minua muutaman vuoden. Jossain vaiheessa tajusin, ettei lohikäärme oikeasti ole vanki. Se vain teeskentelee. Ei siksi, että sillä on voimaa kävellä tytön yli koska tahansa. Sitä se ei koskaan tee. Vaan siksi, että sillä on viisautta tietoon, että yhtenä päivänä tyttö väistyy vapaasta tahdostaan. Ja niin vanhalle olennollehan aika ei juuri mitään merkitse.
Haluan tässä blogissani antaa puheenvuoron niin tytölle kuin lohikäärmeellekin. On tärkeää sanoa ääneen, mikä pelottaa, surettaa, hävettää, raivostuttaa. Yhtä tärkeää on sanoa se, minkä tunnistaa viisaimmaksi ja korkeimmaksi tiedoksi tässä ajassa, jossa hukumme hölynpölyyn. Haluan ihmetellä maailmaa ääneen teidän kanssanne.
Toissakeväänä puhuin puolitoista tuntia Hesarin toimittajalle siitä, mitä elämässäni oli menossa. Tajusin päässeeni vasta alkuun. Ei siis ihme, että joskus vähän uuvuttaa. Eikä ihme, että oli täysin turhauttavaa kirjoittaa blogin kuvausta. Kannattaa siis odottaa mitä tahansa jumalallisuuden kuiskauksista opaskoirani Kessun viimeisimpään kakansyöntireissuun.
Lohikäärme havahtuu unestaan ja katsoo luolan suulle. Tyttö istuu siinä edelleen. Niin olkoon. Kaunis olento sulkee ikiviisaat silmänsä ja jatkaa odottamista. Väistämättä tulee päivä, jona tyttö nousee ja päästää lohikäärmeen ohitseen. Silloin lohikäärme avaa siipensä ja lentää yötaivaalle kuuta tavoittamaan.
Kumpi on kumman vanki?
Näin minä hahmotan elämäni kaksi ulottuvuutta. On se osa, joka kaipaa rakkautta, huolenpitoa, turvallisuutta, että joku toinen menee edeltä ja näyttää tietä. Ja on se osa, joka on itse rakkaus, viisaus ja huolenpito, joka nauraa vanhan olennon maata vavisuttavaa naurua tuntemattoman polun edessä. Kaikki tunnustavat lapsen sisällään, harvempi myöntää, että siellä on lohikäärmekin. Juuri kukaan ei ole väistynyt luolan suulta ja antanut lohikäärmeensä päästä irti. En minäkään. Mutta se on tarkoitukseni tässä elämässä.
Tämä kuva luolaa vartijoivasta ja siihen vangiksi jääneestä tytöstä ja kärsivällisesti odottavasta lohikäärmeestä on seurannut minua muutaman vuoden. Jossain vaiheessa tajusin, ettei lohikäärme oikeasti ole vanki. Se vain teeskentelee. Ei siksi, että sillä on voimaa kävellä tytön yli koska tahansa. Sitä se ei koskaan tee. Vaan siksi, että sillä on viisautta tietoon, että yhtenä päivänä tyttö väistyy vapaasta tahdostaan. Ja niin vanhalle olennollehan aika ei juuri mitään merkitse.
Haluan tässä blogissani antaa puheenvuoron niin tytölle kuin lohikäärmeellekin. On tärkeää sanoa ääneen, mikä pelottaa, surettaa, hävettää, raivostuttaa. Yhtä tärkeää on sanoa se, minkä tunnistaa viisaimmaksi ja korkeimmaksi tiedoksi tässä ajassa, jossa hukumme hölynpölyyn. Haluan ihmetellä maailmaa ääneen teidän kanssanne.
Toissakeväänä puhuin puolitoista tuntia Hesarin toimittajalle siitä, mitä elämässäni oli menossa. Tajusin päässeeni vasta alkuun. Ei siis ihme, että joskus vähän uuvuttaa. Eikä ihme, että oli täysin turhauttavaa kirjoittaa blogin kuvausta. Kannattaa siis odottaa mitä tahansa jumalallisuuden kuiskauksista opaskoirani Kessun viimeisimpään kakansyöntireissuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)