Pieni tyttö istuu yksin kivellä. Palelee, itkettää. Tyttö kyyristyy luolan suuaukon eteen ja katsoo ikävissään alas rinnettä. Kun vain voisi jättää kaiken ja kävellä alas kylään, josta kantautuu viulun säveliä ja valmistuvan illallisen tuoksu. Mutta tästä ei pääse mihinkään. Takana luolassa nukkuu lohikäärme, pelottava, liian suuri, murskaava. Jos tyttö vain istuu tässä, ei tapahdu mitään pahaa eikä lohikäärme pääse irti eikä kaikki tuttu muutu kaaokseksi.
Lohikäärme havahtuu unestaan ja katsoo luolan suulle. Tyttö istuu siinä edelleen. Niin olkoon. Kaunis olento sulkee ikiviisaat silmänsä ja jatkaa odottamista. Väistämättä tulee päivä, jona tyttö nousee ja päästää lohikäärmeen ohitseen. Silloin lohikäärme avaa siipensä ja lentää yötaivaalle kuuta tavoittamaan.
Kumpi on kumman vanki?
Näin minä hahmotan elämäni kaksi ulottuvuutta. On se osa, joka kaipaa rakkautta, huolenpitoa, turvallisuutta, että joku toinen menee edeltä ja näyttää tietä. Ja on se osa, joka on itse rakkaus, viisaus ja huolenpito, joka nauraa vanhan olennon maata vavisuttavaa naurua tuntemattoman polun edessä. Kaikki tunnustavat lapsen sisällään, harvempi myöntää, että siellä on lohikäärmekin. Juuri kukaan ei ole väistynyt luolan suulta ja antanut lohikäärmeensä päästä irti. En minäkään. Mutta se on tarkoitukseni tässä elämässä.
Tämä kuva luolaa vartijoivasta ja siihen vangiksi jääneestä tytöstä ja kärsivällisesti odottavasta lohikäärmeestä on seurannut minua muutaman vuoden. Jossain vaiheessa tajusin, ettei lohikäärme oikeasti ole vanki. Se vain teeskentelee. Ei siksi, että sillä on voimaa kävellä tytön yli koska tahansa. Sitä se ei koskaan tee. Vaan siksi, että sillä on viisautta tietoon, että yhtenä päivänä tyttö väistyy vapaasta tahdostaan. Ja niin vanhalle olennollehan aika ei juuri mitään merkitse.
Haluan tässä blogissani antaa puheenvuoron niin tytölle kuin lohikäärmeellekin. On tärkeää sanoa ääneen, mikä pelottaa, surettaa, hävettää, raivostuttaa. Yhtä tärkeää on sanoa se, minkä tunnistaa viisaimmaksi ja korkeimmaksi tiedoksi tässä ajassa, jossa hukumme hölynpölyyn. Haluan ihmetellä maailmaa ääneen teidän kanssanne.
Toissakeväänä puhuin puolitoista tuntia Hesarin toimittajalle siitä, mitä elämässäni oli menossa. Tajusin päässeeni vasta alkuun. Ei siis ihme, että joskus vähän uuvuttaa. Eikä ihme, että oli täysin turhauttavaa kirjoittaa blogin kuvausta. Kannattaa siis odottaa mitä tahansa jumalallisuuden kuiskauksista opaskoirani Kessun viimeisimpään kakansyöntireissuun.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lohikäärme. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lohikäärme. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)