Eilen, vanhan vuoden viimeisenä päivänä olin aamupesulla, kun olohuoneen radiosta korviini kantautui sanoja, jotka pysäyttivät minut kesken kaiken. "Älkää antako pelon voittaa, sillä Suomi on isossa kuvassa tarkasteltuna vauras kansakunta, ja me olemme hyvin koulutettuja. Kyllä me pärjätään, jos me uskalletaan luottaa toisiimme ja pidetään heikommistamme huolta. Nimittäin minun mielestäni rasismi kumpuaa vähäosaisuuden kokemuksesta ja työttömyydestä, yksinäisyydestä ja väärästä tiedosta."
Kuka ihme tällaisia toivon ja totuuden sanoja puhui? Joku poliitikko? Ei nyt sentään, tällaista ei ole poliitikkojen suusta viime aikoina kuultu. Selvisi, että kyseessä oli viimeistä työvuoroaan VR:llä ajanut konduktööri, joka oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kun hän lopetti puheensa, matkustajat puhkesivat spontaaneihin aplodeihin, ja minä hihkuin innosta hammasharja suussa.
Konduktöörin puhe oli kuin kirkas soihdun leimahdus synkässä maisemassa. Se sai minut havahtumaan siihen, kuinka yksinkertaista hyvän levittäminen oikeastaan on. Olemmeko me näin synkässä jamassa siksi, että pienellä joukolla pelokkaita ihmisiä on niin kova ääni ja suuri joukko hyväntahtoisia ihmisiä painaa lannistuneena päänsä, vaikenee tai vain voivottelee kaiken kurjuutta?
Tottakai tästä rasistisesta, aggressiivisesta menosta tulee paha olo. Eihän se ole hyvinvoivan, tasapainoisen ihmisen käyttäytymistä. Mutta olemme tainneet tipahtaa kollektiivisesti sudenkuoppaan, jossa tuskailemme naapuritontin kaatopaikan pahaa hajua sen sijaan että keskittäisimme kaiken tarmomme omaan tonttiimme.
Mitä sinä teet omalla tontillasi, omassa elämänpiirissäsi? Onko sinun tonttisi kaunis, kutsuva ja viihtyisä? Mitä jos sinä muuttaisit Facebook-statustesi ja kahvipöytäkeskustelujesi sävyä ja sisältöä? Mitä jos sinä sanoisit, että kyllä me pärjätään, koska meitä, jotka haluamme elää reilua, hyvää elämää on niin monta? Mitä jos sinä keskittyisit siihen, että sinulla on hyvä olla omassa kodissasi, että sinulla on ympärilläsi ihmisiä, joiden kanssa voit kukoistaa?
Haastan teidät puhumaan yhteisestä toivon ja ihmisyyden päämäärästä yhtä paljon ja kiihkeästi - ellei jopa kiihkeämmin - kuin viime vuonna on taivasteltu hallituksen hulluutta, rasismin nousua ja ties mitä. Ei meidän tarvitse sortua immoslaiseen retoriikkaan, jossa ne kusipäät hullut ovat omassa kuplassaan. "Olkaa toisillenne reiluja, rehtejä, välittäkää toisistanne", lausui konduktööri puheensa päätteeksi. Juuri niin: ei pidetä toivon kynttilää vakan alla vaan annetaan sen kuulua jokapäiväisissä puheissamme, näkyä hymyissämme ja ohjata tekojamme.
perjantai 1. tammikuuta 2016
maanantai 27. heinäkuuta 2015
PSYCH-K - yllättäviä avaimia mieleni kellariin
Olen juuri sukeltanut itselleni uudenlaiseen tapaan purkaa stressireaktioitani ja muuttaa sellaisia alitajuisia uskomuksia, jotka estävät tai suorastaan sabotoivat minua. Ihastuin valtavasti tähän yksinkertaiseen, keholliseen, mielikuvitusta kutkuttavaan tapaan lähestyä alitajunnan asioita. Se on nimeltään PSYCH-K.
Yksi suurimmista haasteista elämässäni on ollut se, että negatiiviset tunnetilani ja toimintamallini ovat olleet usein vahvempia kuin hyvät aikomukseni. Pitäisi pitää huolta kodista ja omasta kehosta, mutta ikinä en ole pystynyt hienoihin tavoiteohjelmiin, koska joku inha, sabotoiva mutamöykky on vetänyt aikomukseni alas. Ja kun kroppa menee stressitilaan liikenneruuhkassa kulkiessa, sitä on ollut työlästä rauhoitella. Huolimatta vuosia kestäneestä henkisestä koulutuksestani, meditaatiojaksoista ja hienosta työkalupakista, olen silti tuntenut olevani vähän neuvoton tunteideni ja ajatusmallieni kanssa. Ikään kuin minulla olisi niihin satunnaisesti vaihteleva vaikutusvalta, joka pettää ainakin silloin, kun V-käyrä on oikeasti vahva.
Nyt kun olen saanut PSYCH-K-prosessin hyppysiini, minusta tuntuu, etteivät tunnemyrskyt enää jätä minua neuvottomaksi. (Complete Vocal Technique aiheutti saman tunteen laulutekniikan suhteen.) Nyt minulla on jotain konkreettista, jolla vastata kovettuneelle mahanpohjalle, humisevalle päälle, tulevaisuuden huolehtimiselle tai menneen riitatilanteen uudelleen kelaamiselle.
PSYCH-K perustuu siihen, että tiettyjen liikkeiden ja aikomusten avulla aivopuoliskot saadaan työskentelemään vapaasti ja ennen kaikkea yhdessä. Kun aivot ovat kokonaisvaltaisessa tilassa, alitajuisten uskomusten ja stressireaktioiden purku helpottuu huomattavasti. Siinä tilassa voimme myös avautua sille, mitä minä olen kutsunut syvätietoisuudeksi ja mitä PSYCH-K:ssa kutsutaan supertietoisuudeksi tai korkeammaksi itseksi: se on meidän henkinen voimanlähteemme, mielenrauhan ja viisauden ydin.
PSYCH-K luo myös eräänlaisen kuuman linjan alitajuntaan: sen avulla voi kommunikoida alitajuisen tietoisuutensa kanssa, kertoa sille, mitä tietoisesti haluaa ja saada palautetta siitä, uskooko alitajuinen mieli tiettyjen asioiden olevan totta. Tämä kommunikaatio tapahtuu lihastestauksen avulla: Kun jokin asia on alitajunnalle totta, lihakset reagoivat eri tavalla kuin jos jokin ei ole alitajunnalle totta.
Voin siis käyttää PSYCH-K-prosessia luomaan elämääni jotain haluamaani. Prosessin nerokkuus pakottaa minut kertomaan selkeän konkreettisesti, mitä haluan, ei tyytymään puolittaiseen unelmointiin. Halusin vahvistaa toimintamallia, että kodissani on kaunista ja siistiä. Mutta kun seurasin prosessia, tajusin, ettei minulla ollut kunnon kuvaa siitä, mitä kaunis tarkoittaa. Oli vain epämääräinen mielihalu jostakin mukavasta. No, kuinka ihmeessä kokki voisi tehdä asiakkaalle täydellisen aterian, jos asiakas tilaa ainoastaan "jotain mukavaa"? Siis että saisiko olla kalaa, lihaa vai kasviksia?
Kun estävien uskomusten ja stressin töhnä alkaa hellittää, tilalle virtaa tunne omasta voimasta ja uudenlaisia, konkreettisia visioita omasta elämästä. Tuntuu uskomattomalta löytää väline, joka on näin helppo ja konkreettinen ja joka vaikuttaa pahimpiin puoliini näin syvästi ja hyvästi. Minusta on tuntunut pitkään, että jokin osa työtäni ja henkistä harjoitustani on vähän sivussa siitä, mitä se voisi olla. PSYCH-K tuntuu menevän suoraan ytimeen, kuin olisin tullut kotiin.
Yksi suurimmista haasteista elämässäni on ollut se, että negatiiviset tunnetilani ja toimintamallini ovat olleet usein vahvempia kuin hyvät aikomukseni. Pitäisi pitää huolta kodista ja omasta kehosta, mutta ikinä en ole pystynyt hienoihin tavoiteohjelmiin, koska joku inha, sabotoiva mutamöykky on vetänyt aikomukseni alas. Ja kun kroppa menee stressitilaan liikenneruuhkassa kulkiessa, sitä on ollut työlästä rauhoitella. Huolimatta vuosia kestäneestä henkisestä koulutuksestani, meditaatiojaksoista ja hienosta työkalupakista, olen silti tuntenut olevani vähän neuvoton tunteideni ja ajatusmallieni kanssa. Ikään kuin minulla olisi niihin satunnaisesti vaihteleva vaikutusvalta, joka pettää ainakin silloin, kun V-käyrä on oikeasti vahva.
Nyt kun olen saanut PSYCH-K-prosessin hyppysiini, minusta tuntuu, etteivät tunnemyrskyt enää jätä minua neuvottomaksi. (Complete Vocal Technique aiheutti saman tunteen laulutekniikan suhteen.) Nyt minulla on jotain konkreettista, jolla vastata kovettuneelle mahanpohjalle, humisevalle päälle, tulevaisuuden huolehtimiselle tai menneen riitatilanteen uudelleen kelaamiselle.
PSYCH-K perustuu siihen, että tiettyjen liikkeiden ja aikomusten avulla aivopuoliskot saadaan työskentelemään vapaasti ja ennen kaikkea yhdessä. Kun aivot ovat kokonaisvaltaisessa tilassa, alitajuisten uskomusten ja stressireaktioiden purku helpottuu huomattavasti. Siinä tilassa voimme myös avautua sille, mitä minä olen kutsunut syvätietoisuudeksi ja mitä PSYCH-K:ssa kutsutaan supertietoisuudeksi tai korkeammaksi itseksi: se on meidän henkinen voimanlähteemme, mielenrauhan ja viisauden ydin.
PSYCH-K luo myös eräänlaisen kuuman linjan alitajuntaan: sen avulla voi kommunikoida alitajuisen tietoisuutensa kanssa, kertoa sille, mitä tietoisesti haluaa ja saada palautetta siitä, uskooko alitajuinen mieli tiettyjen asioiden olevan totta. Tämä kommunikaatio tapahtuu lihastestauksen avulla: Kun jokin asia on alitajunnalle totta, lihakset reagoivat eri tavalla kuin jos jokin ei ole alitajunnalle totta.
Voin siis käyttää PSYCH-K-prosessia luomaan elämääni jotain haluamaani. Prosessin nerokkuus pakottaa minut kertomaan selkeän konkreettisesti, mitä haluan, ei tyytymään puolittaiseen unelmointiin. Halusin vahvistaa toimintamallia, että kodissani on kaunista ja siistiä. Mutta kun seurasin prosessia, tajusin, ettei minulla ollut kunnon kuvaa siitä, mitä kaunis tarkoittaa. Oli vain epämääräinen mielihalu jostakin mukavasta. No, kuinka ihmeessä kokki voisi tehdä asiakkaalle täydellisen aterian, jos asiakas tilaa ainoastaan "jotain mukavaa"? Siis että saisiko olla kalaa, lihaa vai kasviksia?
Kun estävien uskomusten ja stressin töhnä alkaa hellittää, tilalle virtaa tunne omasta voimasta ja uudenlaisia, konkreettisia visioita omasta elämästä. Tuntuu uskomattomalta löytää väline, joka on näin helppo ja konkreettinen ja joka vaikuttaa pahimpiin puoliini näin syvästi ja hyvästi. Minusta on tuntunut pitkään, että jokin osa työtäni ja henkistä harjoitustani on vähän sivussa siitä, mitä se voisi olla. PSYCH-K tuntuu menevän suoraan ytimeen, kuin olisin tullut kotiin.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2015
Kvanttihyppyjä valon siivellä
Muistatteko Eevan?
Lahjakkaan laulajan ja innokkaan pistenuottioppilaani, jonka kanssa viime kesänä tehtiin kesähitti? Eevan musiikkiseikkailut jatkuvat! Hän kävi viime vuonna kymppiluokan ja jatkoi pistenuotti- ja laulutunteja kanssani. Kun kevät alkoi lähestyä, en voinut vastustaa houkutusta tehdä taas uusi kesäbiisi Eevan kanssa. Enpä arvannut, mitä kvanttihyppyjä kokisimme yhdessä!
Ensimmäinen iso loikka tapahtui jo viime syksynä. Sitä ennen minä huolehdin siitä, että tahdit vaihtuivat ajallaan eikä yhteen tahtiin tullut liikaa nuotteja. Lauloin ja laskin nuotteja ja sanoin, että nyt on tahti täynnä. Hämmästyin aika lailla, kun Eeva otti yhtäkkiä ja omasta aloitteestaan ohjat omiin käsiinsä ja alkoi tarkistella tahtien tilannetta.
Tämänkertaisen laulun pohjana ei ollut Eevan keksimää taustatarinaa. Lähdimme liikkeelle kuuntelemalla syntikkani erilaisia komppeja. Eeva valitsi sopivan kompin ja minä aloin fiilistellä, millainen laulu sen päälle voisi syntyä.
Kun ensimmäinen säe putkahti päähäni, tajusin saman tien, että siihen eivät pelkät neljäsosat ja kahdeksasosat riitä. Tarvittaisiin pisteellisiä nuotteja, synkooppeja ja kaaria. Mutta niitäpä emme olleet käyneet läpi melkein ollenkaan, koska vielä vuosi sitten ne olisivat olleet ihan liian vaikeita. Mutta joku villi intuitio usutti minua kirjoittamaan säkeet kaarineen kaikkineen ja vakuutti, että löytäisimme toimivat keinot päästä niistä perille.
Ensimmäinen rytminen ihmetys oli kuudestoista osa ja pisteellinen kahdeksasosa. Luotin taas siihen, missä tiesin Eevan olevan superhyvä: Eevan korvaan. Kysyin häneltä, tiesikö hän sen Taylor Swiftin poppibiisin, jossa lauletaan, että "trouble, trouble, trouble". Toki Eeva sen tiesi, ja saman tien hän kekkasi, mitä tuo kahden nuotin yhdistelmä tarkoitti. Siitä lähtien aina, kun kuudestoista osa ja pisteellinen kahdeksasosa tuli vastaan, sanoin vain, että "tää on nyt se trouble".
Samalla tavalla pisteellinen neljäsosa ja kahdeksasosa ristittiin Satumaaksi, ja kun kerran selvitettiin tietty rytmi, jossa oli kaaria, Eeva keksi itse, että "Täähän on vähän kuin se komppi siinä Yölinjalla". Kun seurasin, miten Eeva selvitti aika haastavaa rytmistä palapeliä, mietin, etten tosiaankaan vuosi sitten osannut aavistaa, mihin kaikkeen pääsisimmekään vuodessa käsiksi!
Tekstin kohdalla muistelin erästä talvista tuntiamme, jolloin Laura Närhen MÄ annan sut pois kirvoitti aikamoisen määrän kyyneliä eikä niille meinannut tulla loppua. Halusin tehdä laulun siitä, että vaikka kuinka joku surullinen fiilis tuntuisi ottavan kaiken vallan, sen takana on aina valoa ja elämää. Joku nurjamielinen kriitikko pääni perukoilla jäkätti, että voiko teksti muka olla näin romanttisen valoisa, mutta vastasin sille, että sekä Eeva että minä olimme tästä innoissamme, joten kriitikon sopisi mennä bunkkeriinsa mököttämään. Kun se nyt vaan tuppaa usein olemaan niin, että:
Lahjakkaan laulajan ja innokkaan pistenuottioppilaani, jonka kanssa viime kesänä tehtiin kesähitti? Eevan musiikkiseikkailut jatkuvat! Hän kävi viime vuonna kymppiluokan ja jatkoi pistenuotti- ja laulutunteja kanssani. Kun kevät alkoi lähestyä, en voinut vastustaa houkutusta tehdä taas uusi kesäbiisi Eevan kanssa. Enpä arvannut, mitä kvanttihyppyjä kokisimme yhdessä!
Ensimmäinen iso loikka tapahtui jo viime syksynä. Sitä ennen minä huolehdin siitä, että tahdit vaihtuivat ajallaan eikä yhteen tahtiin tullut liikaa nuotteja. Lauloin ja laskin nuotteja ja sanoin, että nyt on tahti täynnä. Hämmästyin aika lailla, kun Eeva otti yhtäkkiä ja omasta aloitteestaan ohjat omiin käsiinsä ja alkoi tarkistella tahtien tilannetta.
Tämänkertaisen laulun pohjana ei ollut Eevan keksimää taustatarinaa. Lähdimme liikkeelle kuuntelemalla syntikkani erilaisia komppeja. Eeva valitsi sopivan kompin ja minä aloin fiilistellä, millainen laulu sen päälle voisi syntyä.
Kun ensimmäinen säe putkahti päähäni, tajusin saman tien, että siihen eivät pelkät neljäsosat ja kahdeksasosat riitä. Tarvittaisiin pisteellisiä nuotteja, synkooppeja ja kaaria. Mutta niitäpä emme olleet käyneet läpi melkein ollenkaan, koska vielä vuosi sitten ne olisivat olleet ihan liian vaikeita. Mutta joku villi intuitio usutti minua kirjoittamaan säkeet kaarineen kaikkineen ja vakuutti, että löytäisimme toimivat keinot päästä niistä perille.
Ensimmäinen rytminen ihmetys oli kuudestoista osa ja pisteellinen kahdeksasosa. Luotin taas siihen, missä tiesin Eevan olevan superhyvä: Eevan korvaan. Kysyin häneltä, tiesikö hän sen Taylor Swiftin poppibiisin, jossa lauletaan, että "trouble, trouble, trouble". Toki Eeva sen tiesi, ja saman tien hän kekkasi, mitä tuo kahden nuotin yhdistelmä tarkoitti. Siitä lähtien aina, kun kuudestoista osa ja pisteellinen kahdeksasosa tuli vastaan, sanoin vain, että "tää on nyt se trouble".
Samalla tavalla pisteellinen neljäsosa ja kahdeksasosa ristittiin Satumaaksi, ja kun kerran selvitettiin tietty rytmi, jossa oli kaaria, Eeva keksi itse, että "Täähän on vähän kuin se komppi siinä Yölinjalla". Kun seurasin, miten Eeva selvitti aika haastavaa rytmistä palapeliä, mietin, etten tosiaankaan vuosi sitten osannut aavistaa, mihin kaikkeen pääsisimmekään vuodessa käsiksi!
Tekstin kohdalla muistelin erästä talvista tuntiamme, jolloin Laura Närhen MÄ annan sut pois kirvoitti aikamoisen määrän kyyneliä eikä niille meinannut tulla loppua. Halusin tehdä laulun siitä, että vaikka kuinka joku surullinen fiilis tuntuisi ottavan kaiken vallan, sen takana on aina valoa ja elämää. Joku nurjamielinen kriitikko pääni perukoilla jäkätti, että voiko teksti muka olla näin romanttisen valoisa, mutta vastasin sille, että sekä Eeva että minä olimme tästä innoissamme, joten kriitikon sopisi mennä bunkkeriinsa mököttämään. Kun se nyt vaan tuppaa usein olemaan niin, että:
perjantai 15. toukokuuta 2015
Järjestelmän uhri vai vahva auttaja?
Tämä kirjoitus on pohjimmiltaan jotain muuta kuin valitus huonosta asiakaspalvelusta. Tämä on kutsu kaikille palvelutyötä tekeville, kutsu ajatella itsenäisesti, auttaa rohkeasti, lakata olemasta järjestelmien uhri ja todella kohdata ihmiset tarpeineen.
Näkövammainen ystäväni tuli junalla Joensuusta Helsinkiin. Päätimme mennä saman tien syömään asemaa vastapäätä olevaan ravintola Leonardoon. Ystävälläni oli mukanaan jättimatkalaukku, kitara ja opaskoira, joten hänen kätensä eivät roudaukseen riittäneet. Siksi sovimme, että ottaisin hänet taksini kyytiin aseman edestä ja - niin hassulta kuin se tuntuikin - kiertäisimme taksilla kadun toisella puolella olevaan Leonardoon. Näin tehtiin. Ystävällinen kuski ajoi meidät perille ja säästyimme stressaavalta hortoilulta matkatavaravuoren kanssa.
Pois lähteminen olikin sitten kiemurainen juttu. Taksikeskuksen välittäjä sanoi, ettei taksia voinut Leonardon eteen tilata. Miksi ei? Koska järjestelmä ei anna tehdä niin, koska ihan lähellä on taksitolppa ja kuskit eivät sen takia tulisi paikalle, koska siihen kohtaan oli vaikea pysähtyä ja koska olisi niin paljon helpompi tilata taksi läheisen Seurahuoneen eteen.
Aloin sitten vääntää rautalankaa: Meidän olisi vaikeaa mennä aseman taksitolpalle näiden matkatavaroiden ja nuoren, ulkopaikkakuntalaisen opaskoiran kanssa. Emme tarkalleen tienneet, missä kohtaa se Seurahuone on, joten ei auttaisi yhtään, vaikka se olisi kuinka lähellä. Meidät tuonut taksikuski kyllä pystyi pysähtymään Leonardon eteen ihan hienosti. Ja jos järjestelmä ei anna tehdä tilausta tähän osoitteeseen, voisiko välittäjä tilata taksin Seurahuoneelle ja laittaa lisätietoihin, että taksi tulisi Leonardon eteen. Ja taksitolppalaiskuuteen varmasti auttaisi tieto, että olemme näkövammaisia ja tarvitsemme apua.
Tarmokkaan inttämishetken jälkeen välittäjä lupasi yrittää, vaikka varoitteli, ettei kukaan kuski ehkä tulisi paikalle. Könysimme ulos ravintolasta ja taksi saapui paikalle hienosti. Hän kertoi, että pysähtyminen oli normaalia haastavampaa joidenkin puomien takia, mutta onnistui kyllä.
Pääsimme siis hyvin kotiin, koska minä olin sinnikäs. Olisiko tilanne voinut mennä toisin? Olimme normaalia kinkkisempi tapaus, selvä se. Mutta sen sijaan, että keskusneiti nosti saman tien kätensä pystyyn ja alkoi olsouhteiden uhriksi, hän olisi voinut asettaa meidän auttamisemme tärkeimmäksi työtehtäväkseen sillä hetkellä. Hän olisi voinut miettiä, millä tavoin hänen luettelemansa ongelmat kierretään ja meidät saadaan hienosti kotiin.
Emme me ole täällä vain välittämässä takseja, myymässä junalippuja tai ajamassa bussia. Kaiken tämän tekemisen alla me olemme kohtaamassa toisiamme, auttamassa toinen toistamme. Juuri tällaiset edellä kuvailemani tilanteet kysyvät meiltä: näytä, kuka sinä olet! Sitä muistutusta minä itse kannan yhtä lailla, koska arjen mössöinen tekemisen tulva ja tulinen temperamenttini yrittävät harhauttaa minua toimimaan vastoin sydämeni ymmärrystä.
Toistan kutsuni: Tulkaa pois järjestelmien ja luutuneiden rutiinien suojista ja kysykää itseltänne: Miten minä voisin palvella tätä ihmistä parhaiten niin, että tämä asia hoituisi hänen kannaltaan mahdollisimman hyvin? Se on arjen rakkautta.
Näkövammainen ystäväni tuli junalla Joensuusta Helsinkiin. Päätimme mennä saman tien syömään asemaa vastapäätä olevaan ravintola Leonardoon. Ystävälläni oli mukanaan jättimatkalaukku, kitara ja opaskoira, joten hänen kätensä eivät roudaukseen riittäneet. Siksi sovimme, että ottaisin hänet taksini kyytiin aseman edestä ja - niin hassulta kuin se tuntuikin - kiertäisimme taksilla kadun toisella puolella olevaan Leonardoon. Näin tehtiin. Ystävällinen kuski ajoi meidät perille ja säästyimme stressaavalta hortoilulta matkatavaravuoren kanssa.
Pois lähteminen olikin sitten kiemurainen juttu. Taksikeskuksen välittäjä sanoi, ettei taksia voinut Leonardon eteen tilata. Miksi ei? Koska järjestelmä ei anna tehdä niin, koska ihan lähellä on taksitolppa ja kuskit eivät sen takia tulisi paikalle, koska siihen kohtaan oli vaikea pysähtyä ja koska olisi niin paljon helpompi tilata taksi läheisen Seurahuoneen eteen.
Aloin sitten vääntää rautalankaa: Meidän olisi vaikeaa mennä aseman taksitolpalle näiden matkatavaroiden ja nuoren, ulkopaikkakuntalaisen opaskoiran kanssa. Emme tarkalleen tienneet, missä kohtaa se Seurahuone on, joten ei auttaisi yhtään, vaikka se olisi kuinka lähellä. Meidät tuonut taksikuski kyllä pystyi pysähtymään Leonardon eteen ihan hienosti. Ja jos järjestelmä ei anna tehdä tilausta tähän osoitteeseen, voisiko välittäjä tilata taksin Seurahuoneelle ja laittaa lisätietoihin, että taksi tulisi Leonardon eteen. Ja taksitolppalaiskuuteen varmasti auttaisi tieto, että olemme näkövammaisia ja tarvitsemme apua.
Tarmokkaan inttämishetken jälkeen välittäjä lupasi yrittää, vaikka varoitteli, ettei kukaan kuski ehkä tulisi paikalle. Könysimme ulos ravintolasta ja taksi saapui paikalle hienosti. Hän kertoi, että pysähtyminen oli normaalia haastavampaa joidenkin puomien takia, mutta onnistui kyllä.
Pääsimme siis hyvin kotiin, koska minä olin sinnikäs. Olisiko tilanne voinut mennä toisin? Olimme normaalia kinkkisempi tapaus, selvä se. Mutta sen sijaan, että keskusneiti nosti saman tien kätensä pystyyn ja alkoi olsouhteiden uhriksi, hän olisi voinut asettaa meidän auttamisemme tärkeimmäksi työtehtäväkseen sillä hetkellä. Hän olisi voinut miettiä, millä tavoin hänen luettelemansa ongelmat kierretään ja meidät saadaan hienosti kotiin.
Emme me ole täällä vain välittämässä takseja, myymässä junalippuja tai ajamassa bussia. Kaiken tämän tekemisen alla me olemme kohtaamassa toisiamme, auttamassa toinen toistamme. Juuri tällaiset edellä kuvailemani tilanteet kysyvät meiltä: näytä, kuka sinä olet! Sitä muistutusta minä itse kannan yhtä lailla, koska arjen mössöinen tekemisen tulva ja tulinen temperamenttini yrittävät harhauttaa minua toimimaan vastoin sydämeni ymmärrystä.
Toistan kutsuni: Tulkaa pois järjestelmien ja luutuneiden rutiinien suojista ja kysykää itseltänne: Miten minä voisin palvella tätä ihmistä parhaiten niin, että tämä asia hoituisi hänen kannaltaan mahdollisimman hyvin? Se on arjen rakkautta.
torstai 23. huhtikuuta 2015
Tutkimusmatka tanssiin ja sanaan
Huhhuh, mitä elämässäni taas on meneillään! Tanssin balettia, argentiinalaista tangoa, afrotanssia ja nykytanssia samassa esityksessä. Ja tanssin mikrofoni päässäni, jotta yleisö pääsee kuulokkeiden kautta iholleni. Etsin sanoilla tanssin ja liikkeen ydintä. Ja minä, kiltti tyttö, mallailen seksikkäitä asentoja siekailematta! Yhdessä viiden muun upean tanssijan kanssa. Onko tämä totta?
On se. Huomenna saa ensi-iltansa Näkövammaisteatterin Tanssi mun kanssa! -esitys. Me kuusi rohkeaa esiintyjää olemme puolen vuoden aikana heittäytyneet neljän aivan erilaisen tanssin tuntuun.
Olen saanut vajota afrotanssin shamanismiin rummutuksen piiskaamana, toikkaroida nykytanssin hämärässä vapaudessa, olla argentiinalaisen tangomestarin vietävänä ja tavoittaa palan baletin hurjan haastavasta fysiikasta. Mikä valtava etuoikeus on kokea nämä neljä tanssin suuntaa omassa kehossa ja olla ammattilaisten opetuksessa!
Mutta esityksen ydin ei oikeastaan lainkaan ole siinä, miten me näkövammaiset osaamme tanssia näitä neljää tanssia. Monet näistä tansseista vaativat mestaruutta, jota on turha haikailla muutaman treenikerran maistiaisilla. Esityksen ydin on niissä oivalluksissa, joita tämä tanssimatka on meissä herättänyt. Jokaisissa treeneissä pidimme tauon, jonka aikana kirjoitimme ylös tuoreita havaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia kustakin tanssista. Ohjaajamme Anu Aaltonen kokosi näistä kirjoituksista esityksen käsikirjoituksen.
Me puhumme siitä, miltä tanssi tuntuu kehossa ja millaisia mielikuvia se herättää. Ryhmästämme puolet on sokeita, ja se kirvoittaa paljon pohdintaa siitä, millä tavalla oma, vahva, sisäinen tuntemus välittyy ulospäin ja miltä se näyttää. Urheasti haastamme itsemme kuvailutulkkaamaan sellaisiakin liikkeitä, jotka ovat keholle selkeitä, mutta selitettyinä monisanaisen monimutkaisia seurata.
Mutta se, mikä alkaa näkövammaisuudesta, päätyy paljon laajempiin pohdintoihin kielen ja kehon suhteesta: Miten kehollisuudesta voi puhua? Miten sana vaikuttaa liikkeeseen ja liike sanaan? Joskus sanat hämärtävät kehollisuutta, joskus taas paljastavat olennaisen. Ja entä ne asennot, joita voi huoletta katsella, mutta joiden kuunteleminen onkin törkeän punastuttavaa?
Tanssin kuvailutulkkauksen tutkiminen on ollut yksi esityksen ydinteemoista. Mutta emmepä aloittaessamme arvanneet, että räjäyttäisimme kuvailutulkkauksen ulos rajoistaan. Nyt kuvailutulkki ei olekaan ulkopuolinen selostaja vaan hän on itse lavalla, tekemässä itse liikettä, jota hän kuvailee. Kuvailu siirtyy tanssijalta toiselle läpi esityksen. Ja kun tanssija tanssii mikrofoni päässään, hänen liikkeensä, hengityksensä, tunnetilansa siirtyy kuulokkeiden kautta yleisön iholle. Siksi jokainen katsoja saa korvilleen kuulokkeet, onpa hän näkevä tai sokea.
Kutsun ilolla sinut mukaan tälle tanssimatkalle! Esityksen jälkeen pääset sinäkin tanssimaan lavatansseissa.
Tanssi mun kanssa -esitykset Iiris-keskuksessa Marjaniementie 74, Helsinki
pe24.4. klo 18.00
ma 27.4. klo 18.00
ke 29.4. klo 18.00
Liput 10/8 e ovelta
On se. Huomenna saa ensi-iltansa Näkövammaisteatterin Tanssi mun kanssa! -esitys. Me kuusi rohkeaa esiintyjää olemme puolen vuoden aikana heittäytyneet neljän aivan erilaisen tanssin tuntuun.
Olen saanut vajota afrotanssin shamanismiin rummutuksen piiskaamana, toikkaroida nykytanssin hämärässä vapaudessa, olla argentiinalaisen tangomestarin vietävänä ja tavoittaa palan baletin hurjan haastavasta fysiikasta. Mikä valtava etuoikeus on kokea nämä neljä tanssin suuntaa omassa kehossa ja olla ammattilaisten opetuksessa!
Mutta esityksen ydin ei oikeastaan lainkaan ole siinä, miten me näkövammaiset osaamme tanssia näitä neljää tanssia. Monet näistä tansseista vaativat mestaruutta, jota on turha haikailla muutaman treenikerran maistiaisilla. Esityksen ydin on niissä oivalluksissa, joita tämä tanssimatka on meissä herättänyt. Jokaisissa treeneissä pidimme tauon, jonka aikana kirjoitimme ylös tuoreita havaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia kustakin tanssista. Ohjaajamme Anu Aaltonen kokosi näistä kirjoituksista esityksen käsikirjoituksen.
Me puhumme siitä, miltä tanssi tuntuu kehossa ja millaisia mielikuvia se herättää. Ryhmästämme puolet on sokeita, ja se kirvoittaa paljon pohdintaa siitä, millä tavalla oma, vahva, sisäinen tuntemus välittyy ulospäin ja miltä se näyttää. Urheasti haastamme itsemme kuvailutulkkaamaan sellaisiakin liikkeitä, jotka ovat keholle selkeitä, mutta selitettyinä monisanaisen monimutkaisia seurata.
Mutta se, mikä alkaa näkövammaisuudesta, päätyy paljon laajempiin pohdintoihin kielen ja kehon suhteesta: Miten kehollisuudesta voi puhua? Miten sana vaikuttaa liikkeeseen ja liike sanaan? Joskus sanat hämärtävät kehollisuutta, joskus taas paljastavat olennaisen. Ja entä ne asennot, joita voi huoletta katsella, mutta joiden kuunteleminen onkin törkeän punastuttavaa?
Tanssin kuvailutulkkauksen tutkiminen on ollut yksi esityksen ydinteemoista. Mutta emmepä aloittaessamme arvanneet, että räjäyttäisimme kuvailutulkkauksen ulos rajoistaan. Nyt kuvailutulkki ei olekaan ulkopuolinen selostaja vaan hän on itse lavalla, tekemässä itse liikettä, jota hän kuvailee. Kuvailu siirtyy tanssijalta toiselle läpi esityksen. Ja kun tanssija tanssii mikrofoni päässään, hänen liikkeensä, hengityksensä, tunnetilansa siirtyy kuulokkeiden kautta yleisön iholle. Siksi jokainen katsoja saa korvilleen kuulokkeet, onpa hän näkevä tai sokea.
Kutsun ilolla sinut mukaan tälle tanssimatkalle! Esityksen jälkeen pääset sinäkin tanssimaan lavatansseissa.
Tanssi mun kanssa -esitykset Iiris-keskuksessa Marjaniementie 74, Helsinki
pe24.4. klo 18.00
ma 27.4. klo 18.00
ke 29.4. klo 18.00
Liput 10/8 e ovelta
lauantai 14. maaliskuuta 2015
Miekkailija räjäyttää suomalaisen kuvailutulkkauksen uusiin sfääreihin
Seison tyhjenevässä elokuvateatterin salissa täynnä liikutusta ja ihmetystä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni päässyt niin lähelle elokuvaelämystä kuin syntymäsokea ikinä voi päästä. Olen juuri katsonut Klaus Härön ohjaaman elokuvan Miekkailija. Olen liikuttunut teinipojan kyynelistä ja haukkonut henkeä ottelussa, jossa miekkailtiin toivon ja tahdon puolesta. Olen unohtanut sokeuteni melkein kokonaan visuaalisen taidemuodon edessä. Se on tapahtunut tuiki tavallisessa elokuvateatterissa, eikä elokuvassa puhuta sanaakaan suomea.
Tämä ihme on mahdollista uuden teknologian avulla. Ennen leffaan lähtöä latasin iPhoneeni MovieReading-sovelluksen. Latasin etukäteen puhelimeeni ääniraidan, jolla on Miekkailija-elokuvan kuvailutulkkaus ja suomeksi ääneen luettu tekstitys. Elokuvan alkaessa puhelin kuunteli hetken elokuvaa ja synkkasi kuvailutulkkauksen yhteen elokuvan kanssa. Laitoin kuulokkeet korville, nojauduin taaksepäin ja nautin elokuvaelämyksestä.
Näkevälle ihmiselle leffassa käyminen on peruskauraa. Leffaan voi mennä vaikka joka viikko. Elokuvat ovat upeita, mukiinmeneviä, tylsiä tai mauttomia. On helppo lampsia katsomaan viimeisin uutuus tuosta noin vaan ja keskustella siitä somessa tai kahvipöydässä. Minä olen ollut viimeksi leffateatterissa vuonna 2013. Siihen on syynsä.
Ensinnäkään en voi vain saada päähäni, että lähdenpä tylsän iltani kuluksi leffaan. Asiasta pitää sopia etukäteen näkevän oppaan kanssa. Toiseksi minun on valittava elokuva, jonka puhetta ymmärrän ilman tekstitystä. Vieruskaverille olisi melkoinen häiriö kuunnella, miten oppaani supisisi jatkuvasti tekstityksiä korvaani. Samasta syystä elokuvassa ei saa olla runsasta kuvailua kaipaavia kohtia. Siis ei action-leffoja, ei maalailevia, visuaalisia juttuja, ei elokuvamaisia vaan enemmän kuunnelmamaisia, tekstin kautta eteneviä elokuvia. Miekkailija olisi siis ollut pääsemättömissä teatterivaiheessa; olisi pitänyt odottaa dvd:tä.
Kun sitten joskus päädyn sinne popcorninhajuiseen penkkiin asti, on tiedossa aina hieman epämukava kompromissikokemus. Koko ajan mietin, häiritsemmekö muita. Oppaani näkee elokuvan ensimmäistä kertaa niin kuin minäkin, eikä kuvailu siksi ole useinkaan kovin tarkkaa. Ja näkevät ihmiset ovat kertoneet, että jos he syventyvät kuvailemaan elokuvaa minulle, osa siitä menee heiltä itseltään ohi.
Elokuvia on kuvailutulkattu ryhmille muutaman kerran teatteriympäristössä. Osallistujat saavat korvilleen kuulokkeet, jotka peittävät aika lailla kuuluvuutta, suhisevat ja rätisevät riippuen istuma-asennosta ja vuotavat häiritsevästi ääntä naapurille asti. Kuvailutulkki asettuu mikrofoninsa kanssa sinne, missä arvelee häiritsevänsä naapureita vähiten ja alkaa kuiskia kuvailuaan meidän kuulokkeisiimme. Voin saada elokuvasta aika paljonkin irti, mutta päällimmäiseksi jää tässäkin jonkinlainen tuolin reunalla keikkumisen maku.
Siksi Miekkailija-kokemus vie melkein jalat alta. Juha-Pekka Mikkolan lukema suomalainen tekstitys on synkattu upeasti elokuvan puheen kanssa. Hän ei lue tekstejä kuin syntetisaattori vaan ikään kuin puoliksi dubaten: jos näyttelijä huutaa, tekstin lukijakin korottaa hieman ääntään. Silti Mikkola jättää tunnesisällön näyttelijälle. Alun totuttelun jälkeen tuntuu kuin tajuntaani vain syöttyisi tieto siitä, mitä näyttelijän repliikit tarkoittavat.
Siististi puheen välissä soljuu Anu Aaltosen selkeästi lukema kuvailutulkkaus. Kun älyän kuunnella sitä vain toisella kuulokkeella ja jättää toisen korvan täysin vapaaksi elokuvan äänimaisemalle, vaikutelma on kuin olkapääni takana olisi huomaamaton, opastava ääni, joka maalaa äänikerroksen päälle eläviä kuvia ihmisten ilmeistä, asennoista, jopa tunnelmaa luovasta valosta. Ajoitus on niin luotettavan täsnällistä, että lopulta se kaikki sulautuu osaksi elokuvakokonaisuutta. Nojaan taaksepäin, puristan käsiä nyrkkiin jännityksen hetkillä, hengähdän helpotuksesta muiden katsojien mukana. Minä olen kuin kuka tahansa muu ensi-illan kävijä. Tunne on sanoinkuvaamaton! Onko tämä unta?
Elokuvan jälkeen tulevaisuuden visiot pursuavat mielessäni: Jonain päivänä valtaosassa elokuvauutuuksia voi olla tällä tavalla tehty kuvailu ja tekstitys. Eikä vain suomalaisissa tuotannoissa vaan myös vaikkapa Hollywood- tai miksei Bollywood-tuotannoissa. Voin poiketa leffaan vaikkapa Kööpenhaminassa tai Kittilässä, sama se, ja kutsua parilla näpäytyksellä yksityisen kuvailutulkkini paikalle. Teknologian puolesta tämä voi olla täyttä totta nyt. Ja ainakin kotimaisten tuotantojen osalta rahoitus tällaiseen vaikuttaa hyvinkin mahdolliselta. Tuntuu kuin visuaalinen maailma olisi avautumaisillaan aivan uusiin laajuuksiin. Räjäyttävää!
(Tämän pilottiprojektin on tuottanut Suomen elokuvasäätiö. Kuvailukäsikirjoituksen ovat laatineet Anu Aaltonen ja Carita Lehtniemi ja näkövammaisena konsulttina on toiminut Heikki Ekola. Suomenkielisen tekstityksen on lukenut Juha-Pekka Mikkola ja kuvailun Anu Aaltonen. Kuvailutulkkaus on kuultavissa ilmaisen MovieReading-sovelluksen avulla. Se toimii ios- ja android-käyttöjärjestelmillä älypuhelimissa ja tableteissa.)
Tämä ihme on mahdollista uuden teknologian avulla. Ennen leffaan lähtöä latasin iPhoneeni MovieReading-sovelluksen. Latasin etukäteen puhelimeeni ääniraidan, jolla on Miekkailija-elokuvan kuvailutulkkaus ja suomeksi ääneen luettu tekstitys. Elokuvan alkaessa puhelin kuunteli hetken elokuvaa ja synkkasi kuvailutulkkauksen yhteen elokuvan kanssa. Laitoin kuulokkeet korville, nojauduin taaksepäin ja nautin elokuvaelämyksestä.
Näkevälle ihmiselle leffassa käyminen on peruskauraa. Leffaan voi mennä vaikka joka viikko. Elokuvat ovat upeita, mukiinmeneviä, tylsiä tai mauttomia. On helppo lampsia katsomaan viimeisin uutuus tuosta noin vaan ja keskustella siitä somessa tai kahvipöydässä. Minä olen ollut viimeksi leffateatterissa vuonna 2013. Siihen on syynsä.
Ensinnäkään en voi vain saada päähäni, että lähdenpä tylsän iltani kuluksi leffaan. Asiasta pitää sopia etukäteen näkevän oppaan kanssa. Toiseksi minun on valittava elokuva, jonka puhetta ymmärrän ilman tekstitystä. Vieruskaverille olisi melkoinen häiriö kuunnella, miten oppaani supisisi jatkuvasti tekstityksiä korvaani. Samasta syystä elokuvassa ei saa olla runsasta kuvailua kaipaavia kohtia. Siis ei action-leffoja, ei maalailevia, visuaalisia juttuja, ei elokuvamaisia vaan enemmän kuunnelmamaisia, tekstin kautta eteneviä elokuvia. Miekkailija olisi siis ollut pääsemättömissä teatterivaiheessa; olisi pitänyt odottaa dvd:tä.
Kun sitten joskus päädyn sinne popcorninhajuiseen penkkiin asti, on tiedossa aina hieman epämukava kompromissikokemus. Koko ajan mietin, häiritsemmekö muita. Oppaani näkee elokuvan ensimmäistä kertaa niin kuin minäkin, eikä kuvailu siksi ole useinkaan kovin tarkkaa. Ja näkevät ihmiset ovat kertoneet, että jos he syventyvät kuvailemaan elokuvaa minulle, osa siitä menee heiltä itseltään ohi.
Elokuvia on kuvailutulkattu ryhmille muutaman kerran teatteriympäristössä. Osallistujat saavat korvilleen kuulokkeet, jotka peittävät aika lailla kuuluvuutta, suhisevat ja rätisevät riippuen istuma-asennosta ja vuotavat häiritsevästi ääntä naapurille asti. Kuvailutulkki asettuu mikrofoninsa kanssa sinne, missä arvelee häiritsevänsä naapureita vähiten ja alkaa kuiskia kuvailuaan meidän kuulokkeisiimme. Voin saada elokuvasta aika paljonkin irti, mutta päällimmäiseksi jää tässäkin jonkinlainen tuolin reunalla keikkumisen maku.
Siksi Miekkailija-kokemus vie melkein jalat alta. Juha-Pekka Mikkolan lukema suomalainen tekstitys on synkattu upeasti elokuvan puheen kanssa. Hän ei lue tekstejä kuin syntetisaattori vaan ikään kuin puoliksi dubaten: jos näyttelijä huutaa, tekstin lukijakin korottaa hieman ääntään. Silti Mikkola jättää tunnesisällön näyttelijälle. Alun totuttelun jälkeen tuntuu kuin tajuntaani vain syöttyisi tieto siitä, mitä näyttelijän repliikit tarkoittavat.
Siististi puheen välissä soljuu Anu Aaltosen selkeästi lukema kuvailutulkkaus. Kun älyän kuunnella sitä vain toisella kuulokkeella ja jättää toisen korvan täysin vapaaksi elokuvan äänimaisemalle, vaikutelma on kuin olkapääni takana olisi huomaamaton, opastava ääni, joka maalaa äänikerroksen päälle eläviä kuvia ihmisten ilmeistä, asennoista, jopa tunnelmaa luovasta valosta. Ajoitus on niin luotettavan täsnällistä, että lopulta se kaikki sulautuu osaksi elokuvakokonaisuutta. Nojaan taaksepäin, puristan käsiä nyrkkiin jännityksen hetkillä, hengähdän helpotuksesta muiden katsojien mukana. Minä olen kuin kuka tahansa muu ensi-illan kävijä. Tunne on sanoinkuvaamaton! Onko tämä unta?
Elokuvan jälkeen tulevaisuuden visiot pursuavat mielessäni: Jonain päivänä valtaosassa elokuvauutuuksia voi olla tällä tavalla tehty kuvailu ja tekstitys. Eikä vain suomalaisissa tuotannoissa vaan myös vaikkapa Hollywood- tai miksei Bollywood-tuotannoissa. Voin poiketa leffaan vaikkapa Kööpenhaminassa tai Kittilässä, sama se, ja kutsua parilla näpäytyksellä yksityisen kuvailutulkkini paikalle. Teknologian puolesta tämä voi olla täyttä totta nyt. Ja ainakin kotimaisten tuotantojen osalta rahoitus tällaiseen vaikuttaa hyvinkin mahdolliselta. Tuntuu kuin visuaalinen maailma olisi avautumaisillaan aivan uusiin laajuuksiin. Räjäyttävää!
(Tämän pilottiprojektin on tuottanut Suomen elokuvasäätiö. Kuvailukäsikirjoituksen ovat laatineet Anu Aaltonen ja Carita Lehtniemi ja näkövammaisena konsulttina on toiminut Heikki Ekola. Suomenkielisen tekstityksen on lukenut Juha-Pekka Mikkola ja kuvailun Anu Aaltonen. Kuvailutulkkaus on kuultavissa ilmaisen MovieReading-sovelluksen avulla. Se toimii ios- ja android-käyttöjärjestelmillä älypuhelimissa ja tableteissa.)
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Carlos kaupungin huumassa
Tänään päätin viettää vapaapäivän, koska sekä menneenä että tulevana viikonloppuna olen työn touhussa. Aamupäivällä pötköttelin pitkään kuunnellen äänikirjaa. Kun sitten lopulta kömmin ylös ja ulos, olin varma, että Carloksella olisi jo kunnon kupla otsassa. Siksi oletin sen kääntyvän suorinta tietä vasemmalle kohti pissapaikkaa. Mutta Carlospa kurvasi määrätietoisesti oikealle, kohti kauppaa. Ajattelin, että kaipa koira tietää, ja toki pääsisimme pissalle vähän myöhemminkin.
En suinkaan ollut aikeissa mennä kauppaan vaan kävelylle, kaupan ohi. Vaan annas olla, kun päästiin ostarin portaille, oli oppaani mielessä yksi, ainoa päämäärä. Ensin vähän houkutellen vinkkasin, että hei, eikö mentäisi päivän ensimmäisille pissoille eikä suinkaan kauppaan. Carlos ei ollut kuulevinaan vaan hinkusi kohti portaita. Pikku hiljaa ehdotus kääntyi pyynnöksi ja lopulta painavaksi mars-käskyksi. Minun piti todellakin pakottaa koirani luopumaan ostarin iloista ja ohjata se tekemään tarpeensa. Naureskellen ja siunaillen jatkoin matkaa auringonpaisteesta nauttien.
Kylliksi käveltyämme halusin mennä syömään nepalilaista ruokaa. Niinpä otimme ratikan ja suuntasimme Rautatientorin laidan nepalilaiseen. Lounaan jälkeen päätin piruuttani kokeilla erästä taikasanaa, jota ei ollut lausuttu kolmeen kuukauteen. Carloksen kouluttaja oli kaupungilla kurvaillessaan todennut nuorelle oppilaalleen, että "Mennäänpä kahaaaaveeelle!" Määränpäänä oli kahvila rautatieaseman lähistöllä. Marraskuun kurssilla kouluttaja oli näyttänyt minulle tämän taikasanan voiman ja olimme käyneet tuossa kahvilassa teellä.
En tarkkaan muistanut, missä kahvila oli, mutta aurinko oli saanut seikkailumieleni huippuunsa ja päätin sukeltaa tuntemattomaan. Astuin kadulle ja aloin loitsia: "Carlos, hei, psst, mennään kahaaaveelle!" Oli kuin koirani olisi puhallettu täyteen heliumia. Se ryntäsi matkaan häntä korkealla liehuen, kurvaili ja puikkelehti mutkissa täynnä tehtävänsä tärkeyttä ja täpinää. Se ylitti kadun aseman edestä ja marssi Makkaratalon ovelle. Muistelin, että ovi oli väärä, mutta en piitannut siitä tuon taivaallista: Saattaisimmehan me päätyä Carloksen kantapaikan sijasta johonkin vielä kiinnostavampaan paikkaan. Eikun täysin purjein seikkailuun!
Carlos ehdotti, että ottaisimme hissin ja katsastaisimme muita kerroksia. Sille en lämmennyt. Se ei menoa haitannut; päinvastoin tuntui, että eri vaihtoehtojen etsiminen kaupungin sokkeloissa ja ihmisvilinässä sai sen suurempiin liekkeihin kuin mikään muu opastustehtävä. Kieltäydyin myös sushilounaasta, olinhan juuri syönyt. Mutta sushiravintolasta poistuttuamme kuulin kahvikuppien kilinää ja pyysin Carlosta etsimään tiskin. Se puikkelehti pöytien välistä ja ohjasi minut perille. Istuin hörppimään chai lattea ja kuulostelemaan sitä kaupungin huumaa, joka sai koiranikin onnesta mykkyrälle. Ajatella, että olen vapaa hortoilemaan kaupungilla, eksymään vastaantulevaan kahvilaan ja istahtamaan muina naisina chai lattelle! Sellainen on sokealle luxusta.
En suinkaan ollut aikeissa mennä kauppaan vaan kävelylle, kaupan ohi. Vaan annas olla, kun päästiin ostarin portaille, oli oppaani mielessä yksi, ainoa päämäärä. Ensin vähän houkutellen vinkkasin, että hei, eikö mentäisi päivän ensimmäisille pissoille eikä suinkaan kauppaan. Carlos ei ollut kuulevinaan vaan hinkusi kohti portaita. Pikku hiljaa ehdotus kääntyi pyynnöksi ja lopulta painavaksi mars-käskyksi. Minun piti todellakin pakottaa koirani luopumaan ostarin iloista ja ohjata se tekemään tarpeensa. Naureskellen ja siunaillen jatkoin matkaa auringonpaisteesta nauttien.
Kylliksi käveltyämme halusin mennä syömään nepalilaista ruokaa. Niinpä otimme ratikan ja suuntasimme Rautatientorin laidan nepalilaiseen. Lounaan jälkeen päätin piruuttani kokeilla erästä taikasanaa, jota ei ollut lausuttu kolmeen kuukauteen. Carloksen kouluttaja oli kaupungilla kurvaillessaan todennut nuorelle oppilaalleen, että "Mennäänpä kahaaaaveeelle!" Määränpäänä oli kahvila rautatieaseman lähistöllä. Marraskuun kurssilla kouluttaja oli näyttänyt minulle tämän taikasanan voiman ja olimme käyneet tuossa kahvilassa teellä.
En tarkkaan muistanut, missä kahvila oli, mutta aurinko oli saanut seikkailumieleni huippuunsa ja päätin sukeltaa tuntemattomaan. Astuin kadulle ja aloin loitsia: "Carlos, hei, psst, mennään kahaaaveelle!" Oli kuin koirani olisi puhallettu täyteen heliumia. Se ryntäsi matkaan häntä korkealla liehuen, kurvaili ja puikkelehti mutkissa täynnä tehtävänsä tärkeyttä ja täpinää. Se ylitti kadun aseman edestä ja marssi Makkaratalon ovelle. Muistelin, että ovi oli väärä, mutta en piitannut siitä tuon taivaallista: Saattaisimmehan me päätyä Carloksen kantapaikan sijasta johonkin vielä kiinnostavampaan paikkaan. Eikun täysin purjein seikkailuun!
Carlos ehdotti, että ottaisimme hissin ja katsastaisimme muita kerroksia. Sille en lämmennyt. Se ei menoa haitannut; päinvastoin tuntui, että eri vaihtoehtojen etsiminen kaupungin sokkeloissa ja ihmisvilinässä sai sen suurempiin liekkeihin kuin mikään muu opastustehtävä. Kieltäydyin myös sushilounaasta, olinhan juuri syönyt. Mutta sushiravintolasta poistuttuamme kuulin kahvikuppien kilinää ja pyysin Carlosta etsimään tiskin. Se puikkelehti pöytien välistä ja ohjasi minut perille. Istuin hörppimään chai lattea ja kuulostelemaan sitä kaupungin huumaa, joka sai koiranikin onnesta mykkyrälle. Ajatella, että olen vapaa hortoilemaan kaupungilla, eksymään vastaantulevaan kahvilaan ja istahtamaan muina naisina chai lattelle! Sellainen on sokealle luxusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)