Ihmiskunnan tärkein sanoma

Olen juuri palannut Lauri Siiralan ja Iina Pennasen järjestämältä Taivaan ja maan risteilyltä, Turkin Bozburunin lempeiltä vesiltä. Neljäntoista hengen ryhmä, kotina laiva, lyhyet matkat luonnonpoukamasta toiseen, aurinko, tuuli, uiminen kannattavissa aalloissa, satumaisen hyvä ruoka, yhteiset istunnot hiljaisen havahtumisen äärellä, yöt tähtitaivaan alla keinuen meren lempeässä kehdossa. Siinä puitteet tälle matkalle.

Suurin osa matkasta on sanojen ulottumattomissa. Kuinka voisi sanoittaa sitä syvää viestiä, jota veden liike, tuulen kosketus ja auringon lämpö kantavat? Miksi edes haluaisin purkaa sanoiksi kaikkea sitä, mikä avautuu suorana kokemuksena ilman terapeuttisiksi tarkoitettuja ajatuksia? On kuitenkin jotain, josta haluan kertoa.

Ensimmäinen yö laivalla. Olemme saapuneet keskellä yötä ja asettuneet suoraa päätä nukkumaan. Nyt olen kuitenkin täysin hereillä hyttini pimeydessä. Ilman välivaiheita olen siirtynyt syvästä unesta keskelle laulua, joka täyttää pimeyden. Laulu nousee polveilevana, pitkänä, korkeana nauhana, taukoaa, antaa tilaa hiljaiselle haltioitumiselle ja alkaa sitten uudestaan. Muusikkominäni nautiskelee laulajan taituruudesta, melismojen rikkaudesta, virityksestä, joka hylkää länsimaisen tasapäisyyden. Ajattelun alla henkeni yhtyy imaamin aamuöiseen rukouskutsuun, antautuu tähän pyhään hetkeen piittaamatta uskontojen rajoista. Pimeys on elossa, laulu on elossa, minä olen elossa.

Viimeinen kokonainen päivä Turkissa. Siirrymme maihin. Se on harvinaista, sillä suurimman osan ajasta olemme laivalla. Nyt astumme luonnonrantaan, kapuamme piikkipensaiden ja kivenmurikoiden valtaamassa maastossa seuraillen vuohien polkuja ja tunnustellen vanhojen oliivipuiden tuntua. Aurinko on kuuma, vuoret kohoavat ympärillä. Hakeudumme lepäämään suuren puun varjoon, ilmiselvälle ihmisten ja eläinten levähdyspaikalle. Haluan kuulla, miten vuoret tässä kohtaa vastaavat, jos niille laulaa. Hetken aikaa käymme laulullista vuoropuhelua ryhmän toisen laulajasielun ja vuorten kanssa.

Emme ole ainoa seurue tässä karussa maastossa. Arvailemme ohi kulkevien vaeltajien kieltä ja he kertovat sen olevan hepreaa. He puolestaan pyytävät minua laulamaan lisää. Heprea, laulu ja auki olevat aistini tarjoilevat itsestään sen, mitä seuraavaksi laulan. Se on pieni, juutalainen hymni, jonka kaikki tuntevat, ainoa asia, jonka hepreaksi osaan. Ensimmäisestä säkeestä innostus ja liikutus tulvahtaa koko ryhmän yli ja saman tien he yhtyvät lauluun. Ja siinä me laulamme laulua, jossa sanotaan: "Katso, kuinka on hyvää, jos kaikki ihmiset voisivat istua yhdessä, ykseydessä."

Ja niin me kohtaamme siinä karussa lehdossa Turkin auringon alla, laulamme suomeksi ja hepreaksi, tanssimme piirissä kivenmurikoiden keskellä. Ja kun laulu ja tanssi on ohi, hyvästelemme sulassa ystävyydessä ja jatkamme matkaa ilman sen suurempia keskusteluja. Paluumatkalla saan käteeni simpukan, Turkin meren pienen aarteen, terveisinä Jerusalemin vaeltajilta.

Tiedän, että olen koskettanut jotain hyvin todellista tavalla, joka on kuin elävää satua. Imaamin rukouskutsu pimeässä ja laululle avautuneet sydämet auringossa välittävät samaa sanomaa. Se sanoma on ihmiskunnan tärkein. Meidän on opittava vastaanottamaan se sanoma,jos mielimme jatkaa olemassaoloamme ja vaalia tätä maata. Se sanoma on laulettu minuun hyvin syvälle, ja kuiskaan tiedon eteenpäin Välimeren aaltojen vietäväksi. Luotan siihen, että yhä useampi kyllä kuulee.