Irti vaikenemisen kahleista

Viime syksynä päätin, etten enää salaa metafyysisiä kokemuksiani jatietoisuuttani. Nettisivuilleni ilmestyi osio tietoisuuden työstä. Tärkeintä siinä oli läsnäolo, hyväksyvä tietoisuus, joka avaa pääsyn mielenrauhaan. Tämähän on silkkaa mindfullnessia, jonka ihan jokainen voi hyväksyä, koska se ei uhkaa ketään. Ja tämä on edelleen minulle kaikista olennaisinta.

Oli muutakin, sellaista, josta en olisi halunnut puhua. Kuten että vuosia sitten tunsin, että vieressäni, ympärilläni oli piiri henkiolentoja, ystäviä, jotka olivat kulkeneet kanssani kaiken alusta asti, jotka tunsivat joka sopukan minusta ja rakastivat minua täysin varauksetta. Sen julkinen myöntäminen oli huomattavasti tiukempaa. Pelkäsin maineeni menettämistä, sitä, että toisin ajattelevat ihmiset pitäisivät minua niin outona, että eivät haluaisi olla kanssani tekemisissä. Mutta en voinut tehdä enää kompromisseja asiassa, joka oli minulle kokemuksellisesti totta.

Sivujen julkistamisesta seurasi pienoinen hämmennyksen aalto. Kaikki eivät noin vain uskoneet siihen, mihin minä, mutta kukaan ei halunnut kieltää sitä minulta. Luulen joidenkin oudoksuneen kertomaani hiljaa itsekseen, ehkä vähän pelästyneenkin. Mistä ihmeestä minä nyt puhuin? Mitä tarkoittaa, että näen tai koen ei-fyysisiä asioita? Sitäkö, että näen ihmisistä noin vain kaiken? Harva on uskaltanut kysyä tai epäillä suoraan. Tajusin, että kaikki muutkin pelkäävät puhua näistä ”oudoista asioista” ja että tutun ihmisen tuomitseminen ääneen on korkean kynnyksen takana.

Suurinta huolta ja vastustusta herätti se, että kerroin ottavani näitä kokemuksia yhä enemmän osaksi työtäni. Sitä ihmisten oli vähän vaikeaa niellä. Oliko sellainen sopivaa? Eikö se maine outone juuri tuollaisesta? Eikö tällaisten asioiden pitäisi olla yksityisiä pohdintoja? Järjestäisinkö itseni vaikeuksiin, jos minulle tulisi pahasti tasapainottomia ihmisiä eikä minulla ollut terapeutin koulutusta? Sain kuulla upeasti kaikki omat pelkoni toisten suusta. Eikä ole parempaa keinoa rauhoittua kuin rauhoittaa toista. Selittäessäni näkökulmaani yhä uudestaan tajusin, että kaikki on aivan hyvin.

Nyt istun tässä kirjoittamassa, koska huomaan, että viime syksystä huolimatta jatkan salaamista tavalla, joka ei enää käy minulle. Facebook on mahtava pienoismalli tuttavapiiristäni. Voin mitata avoimuuteni astetta aika hyvin sillä, voinko kirjoittaa kokemuksistani tuosta noin vaan Facebookiin. Mieleni alkaa esittää vastalauseita: ”Mutta entäs ne larppikaverit? Ne luulee sitten vaikka mitä hörhöä, mistä puolet ei ole edes tottakaan. Ja entäs kristityt sitten? Eikö tämä ole ihan kerettiläistä? Ja onhan siellä pari suorasanaista ja joskus armotonta skeptikkoa, niin että haluatko kylmää vettä niskaan? No niin, mitä jos vaankirjoitat turvallisia statuksia ja pidät nämä jutut pienen piirin hommana. Miksi tästä pitäisi tehdä niin kovin julkista?”

Viimeinen kysymys vaatii huomiota. Viime syksyn jälkeen on käynyt tasaisen toistuvasti niin, että ihminen, joka ei ole koskaan kehdannut myöntää melkein kenellekään olevansa tällaisista asioista kiinnostunut , on alkanut jutella kanssani ilahtuneena. Ihmiset kantavat häpeillen ja vaieten lepattavia uskomuksiaan maailman syvistä kysymyksistä.

Samaan aikaan, joka sunnuntai, kuka tahansa voi kävellä kuulemaan kertomuksia miehestä, joka paransi muita rakkauden voimalla, keskusteli edeltä menneiden kanssa, palautti vähäksi aikaa kuolleen ruumiinsa elämään ja jonka henki voi nytkin puhua kenen tahansa sydämessä ja sisimmässä, jos siihen vain uskoo. Tämä on niin peruskauraa, ettei se hätkäytä edes ateisteja. Jos se on ok, niin miksi minun kokemukseni olisivat tuon hörhömpiä? Miksi yhdet ihmeet ovat ruisleipää ja toiset hattaraa? Yhdet kokemukset ja uskomukset käyttävät valtamediaa, valtion kanavia ja massojen hyväksyntää, ja minun ja muiden pitäisi hävetä ja salailla omia, hyvin samantyyppisiä kokemuksia, koska niillä on vähän eri nimi.

Minä sanon, että se on orjuutta. Siinä ei ole sanan ja ajattelun ja uskonvapaudesta tietoakaan. Ei voi olla niin, että alistun vaikenemaan häpeän takia, pelon takia. Ei voi olla niin, että minun täytyy sensuroida itseäni sen takia, että pelkään tulla torjutuksi. En suostu sellaisiin kahleisiin enää.

Haluan tehdä tekoja, joiden kautta tunnen ja tunnustan, että minulla on tämä vapaus. Siksi aion kirjoittaa blogiini muutamista asioista, ainakin henkioppaista, energiasta ja Jumalasta. Haluan kokeilla, miltä tuntuu sanoa julkisesti ääneen ne jutut, jotka pelokas mieleni haluaisi sensuroida. Uskon auttavani sillä kaikkia niitä, jotka eivät uneksisi puhuvansa näistä asioista edes lähimpien ystäviensä kanssa.

Vain yksi motiivi ei kiinnosta minua pätkääkään: käännyttäminen. Kuten alussa sanoin uskon vakaasti, että tietyt ydinasiat yhdistävät Maapallon kaikkia ihmisiä: kyky rakastaa ja olla rakastettu, kyky tarkastella asioita hyväksyvän neutraalisti, kyky olla läsnä tässä hetkessä. Ilman niitä kykyjä tapamme itsemme, niiden avulla pelastumme. On paljon tärkeämpää löytää yhteinen kosketuspinta tällaisissa kysymyksissä kuin siinä, uskooko joku henkioppaisiin vai ei. Ja lopultakin voin olla varma vain oman kokemukseni totuudellisuudesta.

Matka jatkukoon siis aivan luonnollisesti: Kiinnostuneet palaavat lukemaan, mitä tulevina viikkoina kirjoitan. Muut pudistelevat päitään. Toivottavasti kuitenkin aivan kaikki malttavat katsoa leimojen ja stereotypioiden taakse. Joudun käyttämään sanoja, jotka on ladattu suoraan sanottuna sonnalla, eikä minun kokemukseni paljoakaan vastaa mielikuvia, joita henkinen sanasto yleensä herättää. Seuraavassa kirjoituksessani taidankin pohtia vähän syvemmältä tätä sanojen ja mielikuvien ristiriitaa.

Onpa voitokas olo! Taidan lämmittää aimo mukillisen glühweinia, mutustaa tummaa suklaata ja päivittää joululaulujen soittolistani. Hyvää joulukuuta ja viikonloppua!