Lohikäärmeenratsastaja

Mikä virittää sinut?

2012-01-24T09:56:00.000-08:00

Kuuntelen julkisen sanan ja sosiaalisen median intohimoista, poliittista kuohuntaa. Elämä minussa avaa suuni ja laulaa vastauksensa, totuutensa, kutsun kaikille, jotka tunnistavat saman itsessään.

Tämä aika on keskittynyt kertomaan, kuinka me kaikki olemme yksilöitä. Laulamme omaa melodiaamme, omaa sooloamme. Samaan aikaan olemme myös yhden suuren, kollektiivisen olemisen osasia. Yksilölliset melodiamme sekoittuvat yhdeksi valtavaksi, soivaksi matoksi, äänimassaksi, jonka sävy ja vire määräytyy sen mukaan, millaisia lauluja suurin osa massasta laulaa.

Me olemme kytköksissä toisiimme kuin kehon solut. Siitä seuraa, että me vaikutamme ympäröivän ajatusmaton sointiin omilla ajatuksillamme ja vaikutumme sen soinnista. Meitä ympäröivät ajatukset, tunteet ja sanat virittävät meitä ja me siirrämme viritystä eteenpäin. Näin tapahtuu automaattisesti, vaikka emme olisi siitä lainkaan tietoisia.

Jokainen tunnistaa, miten musiikki vaikuttaa kehon ja mielen tilaan. Heavy herättää voiman ja vimman. Vesa-Matti Loirin Naurava kulkuri pakottaa suupielet ylöspäin. Musiikki voi vaikuttaa meihin yhtä vääjäämättömästi kuin haju. Muistot ja tunteet nousevat pyytämättä, hyvässä ja pahassa.

Toisten ihmisten tunteet tarttuvat yhtä herkästi. Ja tunteet kantavat mukanaan ajatuksia, koska tunteelle otolliset ajatukset pitävät tunteen paloa yllä. Kehä on valmis ja pyörittää itseään tunteesta ajatukseen ja ajatuksesta tunteeseen, loputtomiin, kunnes toinen tunne tai meidän tietoinen valintamme keskeyttää sen.

Me kuljemme tässä tunteiden ja ajatusten ambient-matossa, ostoskadulla, jolla joka liikkeen oma kaiutin suoltaa ilmoille musiikkiaan. Nappaamme massasta sävyjä ja sävelmiä, jotka soivat samassa vireessä oman soittolistamme kanssa. Kun löydämme ulkopuoleltamme saman vireen kuin sisältämme, olemme haltioituneita. Synkka, resonanssi, yhteinen kokemus, voima! Tunne on niin mahtava, ettei ole kovinkaan paljon väliä sillä, mikä sisältö ulkopuolisen vireen takana on. Olemme valmiita kiristämään oman harppumme kieliä niin, että runko rutisee, kunhan vain tämä ihana synkka säilyy.

Vihamielisyydellä on vireensä. Kun olemme muovanneet kaikukoppamme resonoimaan sen taajuudella, haemme alitajuisesti synkkaa toiseen vihamieliseen vireeseen. On yhdentekevää, kumpuaako sen sävel ”meidän” vai ”niiden” kaiuttimesta. Taajuus on sama ja resonanssi syntyy välittömästi. Vihan tunteminen on tärkeintä, koska se säilyttää yhteisen vireen eli kokemuksen voimasta.

Voimattomuudella on vireensä. Kun olemme virittyneet siihen, hakeudumme saman tien harmoniaan toisten voimattomuuden sointujen kanssa. Ei ole mitään väliä, vaikkei uutisista kuulemamme itkuvirsi Euroopan talouskriisistä koskisi juuri nyt minua. Vire käy täysin yksiin oman voimattomuuteni kanssa ja ajatukseni kiirehtii runoilemaan lisäsäkeistöjä yksinäisyydestä, laskupinoista ja pyövelipomosta. Täytyyhän tunnevire pitää voimissaan sittenkin, kun uutislähetys on päättynyt. Parempi kärsiä kuin olla ei kukaan tai ei mitään.

Me olemme unohtaneet, että meillä on ikioma äänirauta, kultainen kieli, joka värähtelee hiljaa omimman ytimemme taajuutta. Se taajuus tarjoaa meille iloa, voimaa ja rauhaa mitään pyytämättä. Se vain on niin hiljainen ja hienovireinen, että se hukkuu ostoskadun mölyyn. Sille täytyy antaa tilaa ja hiljaisuutta.

Löydettyämme hiljaisuudesta oman sisimpämme vireen palaamme väistämättä kollektiivisen sointumaton pariin. Mitä jos käännämme marssijärjestyksen päälaelleen? Onko nyt mahdollista asettaa sisäinen vire ykköseksi ja etsiä ulkoisesta sointuja, jotka stemmaavat sen kanssa? Se vaatii jatkuvaa palaamista hiljaisuuden tilaan vetävien hittien keskellä. Se vaatii tietoista, keskittynyttä valintaa siitä, mitä jäämme kuuntelemaan.

Käytännön elämässä tämä voi tarkoittaa seuraavia kysymyksiä: Mitä uutisia seuraat ja miksi? Mitä kommentoit ja levität Facebookissa ja miksi? Miten ja miksi osallistut kahvipöytäkeskusteluihin? Kuka säveltää ajatustesi ja tunteidesi sisällön ja virittää olotilasi? Ja mitä säveltä ja virettä tarjoat muiden vireen pohjaksi? Otatko vastuun omasta osuudestasi oman sointusi ja kollektiivisen soinnun vireeseen? Teetkö sen eteen valintoja?

Syksyn runsas sato

2011-09-16T13:39:00.000-07:00

Istun tässä ja ihmettelen, miten erilaisia syksyt voivat olla. Viime syksy oli tyhjän tilan ja hiljaisuuden syksy. Tämä syksy on jo nyt ollut runsauden ja kontaktien syksy. Pelkästään työhön on mahtunut uskomaton kirjo kokemuksia.

Syysrupeama alkoi retkellä Kolille. Tarukki, meidän kolmen naisen tarinankehruuryhmä on tekemässä musiikkia Kirsti Hassisen multimediaesitykseen, joka esittelee kuvatarinoin Suomen maatiaiseläimiä. Kuljimme mikki kourassa huhuilemassa maatiaislehmiä, jotka ihmeen kaupalla vastasivat ikiaikaiseen karjankutsuun. Syötimme lampaita, juoksutimme koiria ja improvisoimme vanhasssa navetassa erilaisilla kelloilla. Täyttä elämää ja luomista!

Elämä jatkui basistivajaan Nirep nirunin Art goes kapakka –keikalla Cafe Pirittassa. Vaikka festivaalijärjestelyjä ei voi kehua, paikka oli täynnä ihmisiä ja nurin perin kääntämisen hyväntuulisuus levisi taas.

Syvällekäyvin keikkakokemus aikoihin oli nuoren naisen hautajaiset, joissa olin laulamassa. En tuntenut häntä tai hänen omaisiaan, mutta tunsin yhteisen, syvän, järkyttyneen surun, joka täytti kirkon ääriään myöten. Suru oli niin väkevä, että se olisi pyyhkäissyt minutkin virtaansa ja kuristanut minut hiljaiseksi. Hain oman tilani ja vakauteni takaisin maan voimalla ja sillä tietoisuudella, että minä olin tullut antamaan näille ihmisille palvelusta ja lahjaa, en suremaan heidän suruaan. Lause, jolla oli konkreettinen valta pitää minut auki ja vahvana oli: Minä annan itseni rakkauden käyttöön.

Opetusmaisemassa toteutuvat nyt kurssit, joiden ideoista olen ollut aivan innoissani jo keväästä asti: Kolmen tyylin koulussa pieni, urhea ryhmäni opiskelee tänä syksynä tangon, heavyn ja jonkun maailmanmusiikin haaran salaisuuksia. Kaikki joutuvat jossain vaiheessa aivan vieraalle maaperälle, ja jo nyt on koettu uskalluksen iloa ja hulvatonta heittäytymistä. Kurssin parhaat palat kuullaan loppukonsertissa joulukuun alussa.

Äänen ja itsen jäljillä –kurssi avaa ymmärrystäni äänestä ja meidän kokonaisuudestamme huikeammin kuin ikinä osasin uneksia. Ryhmä aloitti kertomalla elämänsä tarinaa laulujen ja kuvien kautta. Oli niin hyvä kuunnella rauhassa jokaisen sointia, joka piirtyi esiin elämän laulujen myötä. Olemme hakeneet kokemusta omasta kehosta ja sitä kautta ydinolemuksesta äänen ja kosketuksen avulla. Olemme leikkineet, improvisoineet, ylittäneet rajoja ja kuunnelleet hiljaisuutta. Ja vielä matka jatkuu.

Tampere on avannut taas uusia ovia. Olen työskennellyt Ahaa-teatterin näyttelijöiden kanssa. Eilen ensi-iltansa saanut Ella ja kaverit juhlatuulella sisältää kourallisen vetäviä lauluja. Tämä on taas ihan omanlaistaan täsmätyötä: minun tehtäväni on ollut tarjota käytettäviä ratkaisuja, joista on apua juuri nyt, ei joskus kahden vuoden päästä, jos harjoittelet sikana. Kaikki laululliset ratkaisut eivät ole sellaisia, mutta apuja löytyy silti paljon. Ja on tässä liipattu työnohjaustakin, puhuttu itsetunnosta, kommunikoinnista ja erilaisten tarpeiden kohtaamisesta.

Tampereella on myös alkanut kaksikin laulukurssia, joilla ei ole sen kummempia määritelmiä. Näissä kursseissa on valloittavaa se, miten erilaisten kulmien kanssa saman ryhmän jäsenet työskentelevät. Yksi tarvitsee keholleen selkeät ohjeet, kun taas toisen täytyy etsiä sama asia irti päästämisen ja tapahtumisen kautta. Sibelius, country ja pop muhivat sulassa sovussa. Kattilan pohjalle kertyy mehukas kastike, johon tekee mieli kastaa leivänpaloja.

Kun luen tämän, mitä juuri kirjoitin, en voi kuin haukkoa henkeäni. Tapahtuuko tämä ihan totta minulle? Onko tämä todella minun työtäni? Tunnen itseni niin etuoikeutetuksi. Eikä ole kysymys vain upeasta työstä. Olen iloinen kaikesta siitä tietoiseksi tulemisesta ja itsensä löytämisestä, jota olen saanut todistaa ja auttaa eteenpäin. Kiitos syksyn sadosta, elämä!

Sovussa sateen kanssa

2011-08-31T00:20:00.001-07:00

Tänä aamuna lenkillä Kessun kanssa havahduin huomaamaan, miten vastustin sadetta. Se ei ollut enää mitään keijumaista kesätihkua, joka tekee olon kevyen onnelliseksi. Se oli kiistattoman kylmää ja kastelevaa syyssadetta, joka iski ensimmäistä kertaa näpit jäähän.

”öyh!” sanoi pieni ajatus. ”Mä en halua olla täällä. Kakkaispa Kessu nyt äkkiä, mä haluan heti pois täältä. Inhottavaa!” Ja kehoni vastasi heti ajatukseen. Se käpertyi vatsani voimakeskuksen ympärille ja kyyristi hartioita. Ihan samalla tavalla kuin tulipalopakkasilla. Se keskittyi tuntemaan olonsa inhottavaksi. Se yritti kaikin voimin hylkiä päälleen tippuvia sadepisaroita.

Siinä kohtaa havahduin tietoiseksi ajatuksistani ja kehostani. Ja ennen kuin ehdin ajatuksen tasolla perustella tai analysoida asiaa tai ottaa siihen kantaa, kehoni reagoi salamannopeasti pelkästään minun tietoisuuteni muutokseen. Ilman mielen eri käskyjä se suoristui ja rentoutui. Kiristävä, tympeä tunne vatsasta hävisi. Iho ei vastustellut sadepisaroiden kosketusta ja valumista. Hengitin syvään.

Vasta sitten hitaat ajatukset ehtivät mukaan: Oho, miten olotilani vaikutti kehoon. Kylläpä sateesta nuriseminen olikin nurinkurista. Sillä tosiasiat olivat sellaiset, että olin vasta menossa puistoon päin ja että sade kastelisi minua, halusinpa minä sitä tai en. Voisin valita joko pahentavani tilannetta vastustamalla sitä tai parantavani sitä hyväksymällä sen.

Mutta valinta oli tapahtunut jo sinä sekuntina, kun tulin nurinastani tietoiseksi. Tietysti se varmaankin auttoi, että ajatukseni tukivat sateisen tilanteeni hyväksyntää. Mutta vasta tätä kirjoittaessani tajusin, miten olennaisin valinta tehtiin jossain ihan muualla kuin kömpelöiden ajatusteni tasolla.

En nauttinut sateesta sen enempää kuin aiemminkaan. Mutta olotilani muutoksesta minä nautin ihmeisen hyvilläni. Tunsin tyytyväisyyttä siitä huomiosta, että nämä jutut eivät enää ole minulle pelkkiä Eckhart Tollen kirjojen viisauksia vaan tietoisuutta, joka auttaa minua arkielämässä.
Ja kuuntelin mykistyneenä oivallusta ajatusten takana asuvan tietoisuuden voimasta ja nopeudesta. Kiitin sadetta, kun se oli lavastanut minulle näin upean tietoisuuden näyttämön.

Me ollaan vammaisia kaikki

2011-08-05T09:10:00.001-07:00

Joensuussa järjestetään parhaillaan vammaistaidetta esittelevä festivaali Parafest. Festivaali on Joensuun ensimmäinen, muttei vammaistaiteen: onhan Crossover –festivaali toiminut Helsingissä jo muutamia vuosia. Parafest on saanut kuuluvuutta ainakin radiossa, ja tämä julkisuus herättää minussa muutamia kysymyksiä.

Aiemmin tällä viikolla radiossa joltakulta järjestäjältä kysyttiin, mitä eroa on vammaistaiteella ja vammaisten esittämällä taiteella – vai onko? Hän ei osannut vastata siihen yhtään mitään. Jäin kysymään, mikä tämän festivaalin pointti on. Näyttää, että vammaisetkin tekevät taidetta? Esitellä vammaisia käsittelevää taidetta?

Tämä ”vammaisetkin laulavat ja tanssivat” –asetelma vaivaannuttaa minua. Kenen intresseistä se nousee? Valitettavan usein median huomio kääntyy hymistelyksi, jonka takana on ääneenlausumattomia ajatuksia: On hienoa, että vammaisparat ylipäätään tekevät taidetta. Saavathan he siitä iloa elämään. Mahtavaa, että he tekevät taidetta vammasta huolimatta. Myönnetään, saattaa se joskus ollakin mahtavaa eikä niin itsestäänselvää. Mutta liian usein nämä asenteet vääristävät taiteellisen sisällön ja ilmaisun vastaanottoa:

Vammaiselta kuvataiteilijalta ehkä siedetään surkeampia maalauksia kuin muilta, mutta tietenkään sitä ei voi sanoa ääneen, vaan täytyy kehua kaikki maasta taivaaseen. Teatterin lavalla yleisö keskittyy jännittämään, putoaako sokea näyttelijä lavalta ja missaa itse esityksen. Pyörätuolikirjailijan teosta luetaan hänen vammansa läpi, vaikkei hän kirjoittaisi siitä sanaakaan. Kuitenkin minä ja monet vammaistaiteilijat haluamme välittää tiettyä sisältöä ja ilmaisua itsessään. Jos se taide ei satu käsittelemään vammaisuutta, saamme jauhaa ylläolevia virsiä olan takaa, jotta media suostuu puhumaan taiteestamme, ei vammaisuudesta. Miksi sitten haluaisin mennä ”vammaiset soittaa ja laulaa” –festareille?

Toinen hämmentävä kommentti tuli tänään festivaalin johtajan suusta YLEN:n Päivän peilissä: Kaikkihan me olemme vammaisia jollain tavalla. Tämä on tautisen yleinen lausuma ei-vammaisten suusta ja se hämmentää minua aina vain. Mitä se tarkoittaa? Sitäkö, että kenenkään on turha kokea ylemmyydentunnetta omasta tilastaan? Vai pitäisikö minulle tulla tuosta parempi fiilis, sellainen vuotavan pelastusveneen talkooäyskäröinnin yhteishenki, kun kerta ”me ollaan vammaisia kaikki, kun oikein silmin katsotaan, me ollaan vammaisia elämän – ihan jokainen!”

Ehkäpä tämä kommentti hämmentää siksi, että se tosiaan tuntuu asettavan meidät samalle viivalle. Siis me kaikkiko joudumme pyytämään apua kyljen kääntämisessä, ostosten tekemisessä, postin lukemisessa tai puhumisessa? On tosiasia, että ylin pokerimestari jakaa meille erilaiset kortit ja erivahvuiset mahdollisuudet voittaa fyysisen elämän pelissä. Mitä sitä hymistelemään. Uskon paljon syvempään, metafyysiseen tasavertaisuuteen, joka on ihan oma tarinansa. Tässä sanon vain, että mielestäni hyvin suurella osalla meistä on tärkein valta kaikista, valta määrätä siitä, miten elämän eri kokemukset itseen vaikuttavat.

Jos vammaisfestarit tuovat esille kaikkea tätä, olkoot ne siunatut. Kun vain vielä saisimme median kuuntelemaan meitä ja välittämään sen, mistä me haluamme puhua eikä jauhamaan omia käsityksiään siitä, mikä vammaisissa taiteilijoissa on julkisuuden arvoista.

Jään pyörittelemään näitä ristiriitaisia ajatuksiani. Mitäänen kiveen kirjoita enkä kirkon seinään naulaa. Enemmänkin kutsun keskustelemaan ja kääntelemään käsityksiä uusiin asentoihin. Se kutsu koskee minuakin.

Urakka on ohi!

2011-06-20T03:33:00.001-07:00

Viikko sitten palasin Kööpenhaminasta valtuutettuna Complete vocal tecnique –opettajana. Kolmen vuoden tie on ollut hurja. Koulutuksen vaatimustaso on ollut alusta asti hyvin korkea. Sen ylläpitäminen on meidän oppilaiden vastuulla, eikä se ole ollut helppoa. Oikeastaan melkein liian vaikeaa. Mutta nyt se on täytetty!

Suurimmat opetukset liittyvät elämään itseensä. On ollut aikamoista seikkailua selvitä asioista sokkona. Tanskasta on tullut minun ikioma extreme-harjoitusleirini: Joskus tuttu reitti on vaihtunut tietyöksi. Kerran elokuisena myrsky-yönä juna hyytyi kesken matkan väärälle asemalle eikä taksikeskukseen päässyt lainkaan. Kerran tulin koko Tanskaan väärään aikaan ihan kamalan viikon päätteeksi, ja kun päivän jälkeen pääsin hotellihuoneeseen, romahdin täysin enkä jaksanut liikahtaa mihinkään. Mutta pahinkin kokemus meni ohi kuin trombi, ja olen yhä täällä, hengissä ja iloisena. Se on tavattoman arvokas havainto.

Laulajana olen joutunut ponnistelemaan alusta asti tosi paljon. Olen oppinut kannustavan asenteen välttämättömyydestä erittäin konkreettisella tavalla: jos en rakasta itseäni, kurojalihakset iskevät ääneni jumiin. Yksinkertaista! Nyt valmistuessani moni asia on vieläkin kesken. Cvt-opettajana meidän pitää pystyä demonstroimaan aikamoinen kirjo äänenmuodostustapoja, ja joukossa on vielä juttuja, joissa demonstraationi ovat vähän huteria. Mutta tiedän osaavani enemmän kuin tarpeeksi, jotta pystyn opastamaan oppilaat perille.

Opettaminen on se suurin syy siihen, miksi tämä koulutus on kannattanut. Nimenomaan siitä olen saanut erittäin hyvää palautetta koko matkan ajalta. Olen saanut kultaisen työkalupakillisen välineitä, jotka ovat sulautuneet eläväksi osaksi opetustani. Ja minuun on vaikuttanut järisyttävästi se, miten rohkaisevasti instituutin opettajat ovat kohdelleet minua testi- ja arviointitilanteissa. Koko ajan minun puolellani, koko ajan minua kannustaen ja rauhoittaen he ovat ohjanneet minua tekemään parhaani, ja sitten olemme yhdessä todenneet, mitä minun pitää vielä harjoitella. Tämä koulu elää arvojaan todeksi.

Minua elähdyttää sekin arvotus, että meidän laulajien ei pitäisi kilpailla keskenämme vaan auttaa toisiamme kaikin tavoin. Se näkyy koulun hengessä. Ryhmissä saattaa olla omien maidensa kuuluisuuksia, mutta kukaan ei korosta itseään tai uraansa. Kaikkien saavutuksista iloitaan ja kaikille tarjotaan rohkaisua epäuskon hetkinä.

Valmistujaisissa koulun isoin huone oli tupaten täynnä ihmisiä: meitä valmistuvia oli vajaat 50, ja sitten vielä opettajat ja omaiset. Sellaista energiatiivistymää olen harvoin kokenut: Kolmen vuoden työn päätepiste, räjähtävä riemu, pitkien jäähyväisten alku, yhteinen ylpeys ja ikävä. Joka ikinen sai räjähtävät aplodit. Jokainen oli ollut tiiviisti osa omaa ryhmäänsä, näyttänyt onnistumisen ja turhautumisen paljaat hetket. Minun kohdallani Cathrine Sadolin sanoi: ”The one who has done extraordinary job!” Tanssahdellessani hakemaan diplomiani huutomyrskyssä sanoin hiljaa mielessäni, että kyllä, niin olenkin ja olen siitä itkettävän, paisuvan ylpeä.

Seuraavan päivän iltana odotti upea valmistujaiskonsertti, neljä tuntia musiikkia! Jokainen valmistuja lauloi haluamansa laulun. Tyylien kirjo kulki oopperasta arabialaiseen jazziin, poppiin, gospeliin, kansanmusiikkiin, ties vaikka mihin – ja olihan siellä minun nirep nirun laulunikin. Lyhyempien kurssien konsertteja joskus vaivaava huutaminen oli täysin poissa; kaikki lauloivat sydämensä halusta ominta omaansa. Pitkä ilta piti otteessaan loppuun asti. Ja kannustus oli jälleen kerran huikeaa.

Monet laulajat ja valitettavasti myös laulunopettajat ovat siinä uskossa, että CVT tekee metodina laulajista keskenään samankuuloisia. Olisivatpa kaikki olleet todistamassa tätä konserttia! Olen vankasti sitä mieltä, että tämä samankuuloisuus ei liity CVT:hen tai mihinkään muuhun metodiin vaan oppimisen vaiheeseen. On luonnollista imitoida ja etsiä keskiarvoja, kun asia on vielä uutta. Kun asian ydin on painunut lihasmuistiin, sitten taas lähdetään seikkailemaan kohti omaa ilmaisua. On hyvän opettajan tehtävä töniä oppilasta etsimään omaa ääntään. Siitähän CVT:kin lähtee: Mitä sinä haluat? Mikä sinulle kuulostaa hyvältä?

Tuntuu uskomattomalta, että kolmen vuoden rutistus on ohi. Se ei suinkaan rajoitu kuusi kertaa vuodessa olleisiin neljän päivän opetusjaksoihin. Suurin työ on tehty itsekseen kotona ja se on koko ajan vaatinut kapasiteettia. Nyt tunnen, miten valtavasti voimaa vapautuu johonkin uuteen, vielä tuntemattomaan, ja se täyttää minut kuplivalla ilolla.

Äänellinen tutkimusmatkani jatkuu. CVT on antanut minulle tietynlaisen kehikon, äidinkielen, mutta uskontoa siitä ei tule. Niin kuin Cathrine valmistujaispuheessaan viisaasti totesi: Ollaan avoimia joka suuntaan, koska ikinä ei voi tietää, mistä nousee seuraava suuri oivallus. Tuntuu tosi hyvältä kokea rehellistä kunnioitusta ja uteliaisuutta muita lähestymistapoja kohtaan. Minua kiinnostaa tavattomasti, mikä on saanut ihmiset päätymään tiettyihin oivalluksiin. Joe, Seth, Roy, hiiohoi, täältä tullaan!

Olen niin onnellinen. Olen niin ylpeä itsestäni. Ja olen oppinut niin paljon elämänviisautta. Kiitos minä, Elämä ja Complete vocal institute!

Tahdonvoiman virrankuohuissa

2011-05-05T10:57:00.000-07:00

Laskettelen koskea kahden koulutuksen ristivirrassa. Toinen on tulossa hengästyttävään päätökseensä, toinen on huikaisevassa alussa. Yhdessä ne paisuttavat elämänvirtaa messuamaan yhtä sanaa: tahdonvoima.

Päättyvä koulutus on Complete vocal technique. Kesäkuussa minusta pitäisi tulla valtuutettu CVT-opettaja. Koko koulutuksen ajan olen painiskellut sellaisten äänen alueiden kanssa, joita minulle ei aiemmissa kouluissa ole opetettu ja jotka minun pitäisi CVT-opettajana hallita. Olen kirjoittanut täällä ennenkin siitä, miten valtavan vaikealta on tuntunut hypätä sen kynnyksen yli uudelle tasolle.

Alkava koulutus kantaa mentaalisen valmennuksen nimeä. Siinä on kysymys läsnäolon ja tietoisena olemisen elämisestä arjessa, ajatusten, sanojen ja tekojen synkkaamisesta. Minulle tämä koulutus avautuu siitä havainnosta, että toisaalla minulla on hyvin syvä, elävä ja konkreettinen kokemus tietoisuudesta ja rakkaudesta ja toisaalla arki, joka ei ole tämän kokemuksen kanssa synkassa. Sitoutumalla koulutukseen olen ilmaissut hyvin vahvasti tahtoni saattaa arkielämäni synkkaan sen kanssa, jonka tiedän tosimmaksi, korkeimmaksi ja syvimmäksi elämässäni.

Alkavan koulutuksen kautta olen nähnyt, miten paljon elämässäni on lähes tiedostamattomia toimintamalleja ja käsityksiä itsestäni. Nämä ajatusmallit ovat keränneet tuekseen paljon tunnetta, joka vakuuttaa, että näin tämän on mentävä. Esimerkiksi, että minulla ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa sysätä itseäni seuraavalle tasolle. Tämä käsitys agitoi uskomattoman taitavasti pienuuden ja heikkouden tunteet palvelemaan itseään.

Tänä keväänä olen löytänyt aivan uutta tahdonvoimaa. Olen monessa asiassa tullut pisteeseen, jossa päättäväisesti sanon: ”Nyt en enää katsele tätä. Nyt tämä asia yksinkertaisesti muuttuu, minä muutan sen.” Laulaminen kuuluu näihin asioihin. Olen harjoitellut enemmän kuin ikinä koskaan elämässäni.

Se on ollut tosi hurjaa. Se, että pakotan itseni viettämään päivittäin niin paljon aikaa sellaisen asian äärellä, jota en osaa enkä hallitse. Joudun aina ja aina uudestaan kohtaamaan itseni suhteessa osaamattomuuteen, kysymään mitä minä olen sillä hetkellä, kun en osaa. Miten kohtelen itseäni? Rakastanko itseäni aidosti ja käytännössä niinä hetkinä? Kannustanko itseäni, annanko voimaa uuteen yritykseen vai jaanko raippoja?

Tähän on löytynyt ihan käytännöllinen näkökulma. Turhautuminen ja ruoskaniskut ovat niin väsyttäviä, etten ikinä pystyisi treenaamaan niin paljon, jos pysyisin siinä tunnetilassa. On pakko opetella itsensä hyväksyminen osaamattomana ja epäonnistuvana, on pakko opetella heittämään turhautumisen tunteet elämänmereen saman tien kun ne putkahtavat ilmoille. Muuten se ei vaan käytännössä toimi, en jaksa sitä enkä silloin jatka sitä. Uskon, että tästä syystä en ole pystynyt treenaamaan näin intensiivisesti aikaisemmin; olen omalla tunnekuormallani tehnyt siitä aivan liian raskasta suuressa mittakaavassa.

Minulla on näistä jutuista huomenna laulutesti, ja nöyrästi on todettava, etten tunne olevani vahvoilla siinä, mitä minun pitäisi osata. Kun avaan suuni, on iso todennäköisyys, että en pysty tuottamaan sitä asiaa, mitä pitäisi. Kun tulin hotellille, vanha tunnemylly meinasi ottaa täysvallan: Mitä jos mokaan ja ne sanovat, etten valmistu? Mitä jos vaan en pysty siihen? Se on ihan realistisesti mahdollista.

Sitten pysähdyin. Toinen ääni, lohikäärmeeni ääni, otti puheenvuoron: Muista, kuka sinä olet. Sinä olet paljon suurempi, vahvempi, kokeneempi ja viisaampi kuin tuo. Ja sinussa vieläpä on kyky laulaa se, mitä pitää. Tiedät sen ja saavutat sen, kun keskityt siihen. Ole nyt valppaana ja ota vastuu siitä, mitä vahvistat. Sillä sen, mitä eniten ajattelet, sen sinä luot. Elä nyt todeksi se, minkä tunnet suurimmaksi.

Minä kuulen kannustuksen ja niin minä päätän elää. Päätän käyttää mieleni kaukosäädintä ja neutraalin tyynesti painaa stop-nappulaa aina, kun tämä myrkytysleffa käynnistyy. Sen sijaan voisin hyvin katsella niitä otoksia, joissa olen onnistunut ja tunnen varmuuden siitä, että osaan tämän. Päätän pitää itseäni hyvällä tuulella tämän illan ja aamun, helliä ja kannustaa kehoani. Vähän niin kuin Eeva Kilpi siinä runossa, joka päättyy: ”Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun!”

Politiikan perverssi kieli

2011-03-03T11:57:00.000-08:00

vaalien lähestyessä minua puhuttelee vahvasti kysymys siitä, miten me kohtelemme toisiamme yhteisten asioiden äärellä. Asia kiteytyi, kun olin ottamassa osaa Celia Näkövammaisten kirjaston yksityistämistä koskevaan keskusteluun. Pari selvitysmiestä on päätynyt ehdottamaan sellaista ja asia haluttaisiin kirjata seuraavaan hallitusohjelmaan. Meille se tarkoittaisi aikamoista romahdusta, niin laajasta palvelusta on kysymys.

Kirjaston johtokunta on ilmoittanut, ettei se ota tässä vaiheessa kantaa asiaan. Kummallinen ilmoitus. Olin jo aikeissa kirjoittaa kipakasti näkövammaisten sähköpostialueelle, että jaahas, keitähän johtokunta nuoleskelee, kun he eivät katso tarpeelliseksi ottaa kantaa koko laitosta järisyttävään kysymykseen. Normaali, tarkkaan tähdätty ivanuoli poliittisessa, älykkäässä keskustelussa, vai mitä?

Entä jos joku johtokunnan jäsenistä olisi mieheni? Sanoisinko minä hänelle, että taidat vaan nuolla pomoasi, senkin tossukka? Miksi sitten olisin valmis heittelemään ilkeän älykkäitä kommentteja toisista ihmisistä vain siksi, etten satu tuntemaan heitä? Olenko minä oikeasti niin tyhmä, että annan etäisyyden tehdä toisesta ihmisestä viholliseni?

Mutta juuri tällehän koko poliittinen keskustelumme perustuu. ”Vastakkainasettelun aika on alkanut!” julistaa politiikkaradion puffi joka päivä. Se ei tarkoita erilaisten näkökantojen asiallista vertailua. Se tarkoittaa toisen heikkojen paikkojen etsimistä, virheiden osoittamista ja tekojen saattamista huonoon valoon, jotta oma aura loistaisi kirkkaampana. Te ette yrittäneetkään tehdä mitään, aina vain te annoitte asian olla, ajattelettekohan te yhtään muita, huomaa, ettei teidän puolueessanne ole perehdytty tähän.

Jos tämä siirrettäisiin parisuhteeseen, se olisi nalkuttamista. ”Sinä et taaskaan ole tehnyt yhtään mitään, aina vain sinä annat tämän olla, ajatteletko yhtään minua?” Ja tietysti asiaan kuuluu se ivallinen, ylemmyydentuntoinen, syyttävä äänensävy. Kuulostaa mahtavalta avioliitolta, vai mitä!

Paitsi että tämä on häiriintynyttä käyttäytymistä, se on myös jumalattoman tehotonta. Ajatellaan nyt vaikka tätä johtokuntaesimerkkiä. Toivomushan olisi, että johtokunta ottaisi rohkeasti kantaa kestävän tulevaisuuden puolesta. Silläkö se sitten saavutetaan, että ammutaan arkaan paikkaan? Eikö johtokunta kaipaisi pikemminkin rohkaisua, järkeviä perusteluja, helppoa tietä rakentaa yhteistyötä yhteisen asian puolesta?

En oikeastaan aja tällä takaa konsensusta. Puhun siitä tavasta, jolla me kohtelemme toisiamme ristiriitatilanteissa, kun toisten kannat eroavat omistamme. Olemmeko me silloin oikeasti etsimässä mahdollisimman toimivia yhteisratkaisuja vai pönkittämässä omaa loistoamme, ampumassa toisia alas ja pakottamassa toisia tahtoomme?

Tämä poliittisen kielen ja kanssakäymisen perverssiys iskee tietoisuuteeni voimalla. Koko politiikka tuntuu yhä vastenmielisemmältä. Todellinen yhteisyys ja arvostaminen tuntuvat olevan aivan toiselta planeetalta. Miten sellaiset arvot voisivat selvitä politiikan kentällä hengissä? Koko käytöksemme tuntuu niin masentavan alkukantaiselta, kun sitä tosissaan pysähtyy tarkastelemaan. Se, että tämä on aivan normaalia tekee asiasta vielä kammottavamman.

Poliitikkoa minusta ei tule, mutta ihan varmasti tulen hoitamaan yhteisiä asioita. Siksi tämän mielenhäiriön tunnistaminen ei ole ollut turhaa. Minä voin valita, jauhanko samoja, vanhoja toimintamalleja vai alanko toteuttaa tietoisia, toista ihmistä todellisesti arvostavia toimintamalleja. Minä voin valita, että pyrin kaikin keinoin kuuntelemaan ja sisäistämään toisen ihmisen kannan ja osoittamaan sen hänelle riippumatta siitä, olenko siitä lainkaan samaa mieltä. Minä voin valita, etten kirjoita toista ihmistä vähätteleviä sivulauseita. Minä voin valita.

Unelmien työviikko

2011-02-26T07:26:00.000-08:00

Minulla on ollut pitkästä aikaa tasapainoinen, hersyvän monipuolinen työviikko, oikein unelmien oppikirjaesimerkki. Ensinnäkin kaiken väärin päin kääntävä nirep niruN on taas aktiivinen. Meillä on aprillipäivän keikka Kanneltalossa ja treenit ovat alkaneet. Olen ehtinyt unohtaa, miten riemastuttavan pähkähullua koko touhu on. Treenit ajavat meidät kaikki hilpeään perstilaan, joka on täynnä leikkiä, sutkauksia ja musiikillisia nyrjäytyksiä. Vastustamatonta!

Oppilaiden kirjo on ollut kiintoisa. Joku hahmottelee äänenkäyttönsä aakkosia järjestykseen. Se on minulle aina yhtä inspiroivaa, koska ollaan oivaltamisen ihmeen ytimessä: Minä hallitsen ääntäni, minä löydän siihen voimaa ja vapautta. Ehkä vuosikymmenien jälkeen. Eikä siihen menekään vuosia vaan voin löytää seuraavan askeleen tässä ja nyt. Olkoonkin, että se askel vaatii toistoja, että siitä tulee pysyvä osa minua. Se on silti löytynyt, nyt!

Sitten ovestani käveli haaste: klassinen laulaja. Glumps, sanoi minun poppariegoni. Minä en ole klassinen eikä minusta sellaista tule. Sitten ryhdistäydyin ja päätin uskaltaa luottaa työkalupakkiini, korviini ja intuitiooni. Mikään niistä ei pettänyt.

Työkalupakki oli tällä kertaa Complete vocal technique enkä voi muuta kuin ylistää sitä: se antoi minulle ja laulajalle eväät, joista minulla ei muuten olisi ollut hajuakaan. Ei se tee minusta klassisen tyylin asiantuntijaa lainkaan, mutta se on avannut minulle ymmärryksen äänestä, joka toimii aivan samalla tavalla kaikille, klasareille tai räppäreille. Se vieläpä kertoo selkeästi, mitkä tekniset asiat klassisessa ihanteessa ovat tärkeitä. Olin äimistyneen ihastuksissani siitä, että se tosiaan oikeasti toimii näin hyvin ja pystyin todella auttamaan laulajaa, jonka tyyliä en itse laula.

Olen iloinen, että taas yksi Neljän kurssi on aloittanut, tällä kertaa laulajille, joilla on jo jonkin verran kokemusta laulamisesta. Neljä laulajaa, neljä iltaa, aluksi yhteinen sessio tekniikasta ja sitten jokaisen omat sessiot, joihin ryhmä osallistuu kuuntelemalla aktiivisesti ja kokeilemalla harjoiteltavaa asiaa, kinkkisiä fraaseja jne. Pidän tästä pienen ryhmän keskittymisestä, tsempistä ja vinkeistä toisille. Odotan jo seuraavaa kertaa!

Ja tänään vietimme kolmen ääniseikkailijan kanssa päivää äänen ja itsen jäljillä. Herkistimme kehoa tuntemaan eri vokaalien resonanssia. Lähetimme äänen kaikuluotaimesta erilaisia ääniä kehon ja mielen maisemaan: kauniita, rumia, kovia, hiljaisia, matalia, korkeita, ja tunnustelimme, millaisia kaikuja ne meissä herättävät. Jokaisella oli yksilöllinen mahdollisuus tutkia omaa tilaansa ja olemistaan äänen kautta. Näillä yksilöretkillä tutkimme oman äänen vuorovaikutusta toiseen, oman ilmaisun löytymistä kehosta ja ikuisen arvostelijamme siirtämistä pois itsemme tieltä. Kaikki tämä nousi läsnäolevasta tilanteesta, etenimme tietämättä, mitä seuraavan mutkan takana on, nuuhkien, äänen jälkiä seuraten.

Suorastaan pökerryttävän monipuolinen viikko! Luomisen ja hassuttelun iloa, hyvää musiikkia, täsmällistä laulutekniikan käyttöä, intuitiivista läsnäolemista äänessä – kaikkea tätä yhdessä viikossa! Tämän unelman perään lähdin kaksi vuotta sitten Tanskaan. Elämällä oli siitä matkasta toiset tuumat ja minun piti vähäksi aikaa luovuttaa unelmastani. Nyt se on hiipinyt osaksi todellisuuttani pikku hiljaa. Henkeäsalpaavaa havahtua huomaamaan, että unelmoimani työ on todellisuutta.

Naamakirjan kirot

2011-02-14T10:32:00.000-08:00

Ystävänpäivä saa minut pohtimaan ääneen Facebook-kaveruutta. En pohdi lämpimikseni, vaikka ulkona onkin hornamaisen kylmä. Kerään rohkeutta puhuakseni asiasta niin rehellisesti kuin uskallan, koska tähän asti olen teeskennellyt eikä se tunnu oikealta.

Minä käytän Facebookia eri lailla kuin ehkä ihmiset yleensä. Minua ei kiinnosta jauhaa joutavia. Usein haluan jakaa merkityksellisiä hetkiä, oivalluksia ja vaikeita kysymyksiä, jotka nousevat tässä hetkessä pintaan. Ja ongelma siinä on se, että minulla on FB-kavereina sellaisiakin ihmisiä, joita en oikeasti tunne muuta kuin moi-tasolla. En ole heidän kanssaan tekemisissä oikeassa elämässä. Ehkä olen ollut joskus kauan sitten, mutta silloinkin sillä hengailutasolla. Ja sittenkö jaan intiimejä asioitani tämän sekalaisen seurakunnan edessä? (Kumma kyllä, on myös sellaisia FB-kavereita, joiden kanssa olen ollut yhtä vähän tekemisissä, mutta muutamankin hetken keskustelu on ollut merkityksellinen.)

Ja kun luen kavereiden tilapäivityksiä, saattaa käydä niin, että suurin osa lukemastani on kevyttä päivän puuhien raportointia ihmisiltä, joihin minulla on se moi-tason yhteys? Sitten en jaksa lukea sitä kovin pitkästi ja niiden läheisten ihmisten päivitykset hukkuvat tulvaan ja jäävät lukematta.

Periaatteessa Facebookilla on tähän ratkaisunsa. Piilota statuksesi kavereilta, joiden et halua näkevän niitä. Ja piilota ne kaverit, joiden statuksia et halua lukea. No, ensinnäkin kumpikin toimenpide tuntuu sokkona liian vaivalloiselta. Ja mikä tärkeintä: Jos minun pitää piilottaa itseni joltakulta tai joku itseltäni, mitä hiton järkeä koko FB-kaveruudessa oikeasti on? Eikö juuri se ole suuren luokan teeskentelyä ja kivakiva-kulissien rakentamista?

Mutkun mutkun: Luulenpa, että aika monikin vetää herneitä nenään, jos heidät poistetaan FB-kaverilistalta. Riippumatta siitä, että molemmat tietävät, että moi-tasolla ollaan. Kaikkihan ovat kaikkien kanssa kavereita Facebookissa, joten mitä sinulla nyt on minua vastaan? Jos nyt rupean poistelemaan ihmisiä, niin eikö se tunnu jonkin sortin puhdistukselta? Ei siinä taida auttaa, vaikka kuinka arvostaisin näitä ihmisiä mielessäni tai sydämessäni enkä ajattele puhdistelevani mitään.

No niin. Minulla on siis kolme vaihtoehtoa: Joko jatkan niin kuin ennenkin enkä välitä siitä, ketkä kaikki lukevat elämääni. Tämä tuntuu epämukavalta ja koen pettäväni itseäni. Tai en enää jaa Facebookia ihmisten kanssa, joita en tunne. Luultavasti muutama raivostuu. Tai jaan Facebookissa hölynpölyä, jonka voin jakaa kaikille. Ei kiinnosta.

Tiedän kyllä, mitä teen tästä eteenpäin: Nyt minulla on julkinen sivu, Riikka Hänninen Laululähde, jolla jaan ilolla ja lämmöllä kaiken sen, minkä haluan kaikille jakaa. Kenen tahansa on helppo klikata ja tykätä siitä sivusta.

Mutta se ei poista tätä nykyistä ongelmaa. Olenko siis kiltti itselleni vai muille? Pitääkö minun käyttäytyä Facebook-etiketin saneleman roolin mukaan, ja jos en käyttäydy, minkä hinnan olen valmis siitä maksamaan? Hitto vie, en minä halua tylyttää kenellekään, mutta jonkun tyhmän koodiston mukaan teen niin, jos teen sen, mikä itselleni on oikeinta.

Luultavasti hyvin moni on käynyt tämän saman keskustelun itsensä kanssa. On siis käynyt niin, että väline on luonut sosiaalisen koodiston, joka on alkanut hallita käyttäjiään. Miksi me suostumme palvelemaan tätä keisaria uusissa vaatteissaan? Olemmeko me sosiaalisesti näin heikoilla ja hukassa? No hard feelings, tuhat kaveria, hyvin menee.

Julkiset sokkotreffit

2010-12-30T08:20:00.000-08:00

On puoli vuotta siitä, kun Sokkotreffit elämän kanssa julkistettiin. Toinen painos on hyvällä alulla eli kirjoja on maailmalla melkein kuusi sataa. Myyntilukuja tärkeämpää on se, mitä kirja on ihmisille tuonut.

Kootessani kirjaa väheksyin tunnetasolla koko juttua. Tietysti ajattelin, että hienoa, kun nämä kolumnit saadaan yhteen. Kuitenkin se tuntui siltä, että nämähän nyt ovat vaan näitä vanhoja juttuja. Ei se tuntunut kirjalta, esikoiselta. (Tai no, onhan minulla pikkuesikoinen, Pistenuotit pähkinänkuoressa.) Nyt mieleeni nousevat puolen vuoden aikana saapuneet viestit. Kaikkien niiden lukeminen ja kuuleminen on muuttanut käsitystäni tästä kirjasta ja sen merkityksestä

Jotkut ovat sanoneet, että kirja on liian lyhyt, että minun olisi pitänyt kirjoittaa enemmän. No hyvänen aika, enhän minä ole elänyt enempää kuin tämän. En vielä voi kirjoittaa sokean vaimon, äidin, lesken tai vanhuksen elämästä. Toki tässä kirjassa on vain rippunen minun runsautta pursuilevasta elämästäni, mutta eihän tämä olekaan mikään elämäkerta. Tämä on sokeuden ja elämäni vuoropuhelu, ja olen kirjoittanut kutakuinkin kokotähänastisen dialogin tähän. Muu elämäni on osa toista tarinaa.

Toiset ovat kertoneet käyttäneensä aikaa kirjan sulatteluun, edenneensä hitaasti. Ja onhan siellä pähkinöiksi kiteytyneitä oivalluksia, joiden kiteyttämiseen minultakin on mennyt aikaa. Muutamia jokin kirjassa on suorastaan ravistellut, nostanut esiin epämiellyttäviäkin havaintoja omasta itsestä. Niin tapahtuu joskus sokkotreffeillä elämän kanssa.

Olen tyytyväinen siihen, etten alkanut päivittää kieltä ja sanomisen tapaa siihen, miten nyt olisin puhunut. Sanomisen muutos on osa tarinaa. Huvittaa lukea ihan ensimmäisiä kolumneja. Kuulen niissä sen Riikan, joka käyttää kieltä ollakseen nuoruutta pursuava, sopivan nokkela ja cool. Niin kuin vaikka silloin, kun puhuin sokean lapsen peloista: ” Ei tarvitse soittaa valkotakkisia setiä. Olo on ihan ok, kiitos vain.” Hehehee. No, oikeastaan ihan rakastettavaa ja asiaankuuluvaa siinä iässä ja mielentilassa, jossa olin.

Nyt haluan käyttää kieltä toisin. Asiat, joita pohdin ovat usein ainakin puoliksi sanojen ulottumattomissa. En oikeastaan voi muotoilla kaikkea sanoista. Voin vain käyttää sanoja viittaamaan kokemukseen, jonka joku muukin ehkä tunnistaa sanallisten tienviittojeni perusteella. Silloin kysymys kuuluu, pystynkö piirtämään tarpeeksi selkeitä tienviittoja. Ja varsinkin kirjoittaessani fiktiota käytän kieltä kuin musiikkia, luomaan tunnelmia, tuoksuja, siirtämään niitä elämyksiä, joita minä itse tunnen. Silloin yritän piirtää kuvan mahdollisimman eläväksi, etsin mahdollisimman täsmällisiä ja vivahteikkaita sanoja kuvaamaan sisältöäni.

Voimakkaimpana viestinä kuulen kiitoksen siitä, että olen jakanut elämääni peittelemättä, kaunistelematta, surkuttelematta. Monet ovat kiittäneet siitä, että kerron onnistumisistani tekemättä niistä supertarinoita ja kerron myös kapuloista rattaissa. Olen saanut kuulla kirjan herättäneen merkityksellisiä oivalluksia.

Sisimmässäni on sanaton ihmetys ja kiitollisuus elämää kohtaan. Tunnen kunnioitusta ja nöyryyttä siitä, että minulla on ollut mahdollisuus avata elämääni muille ja antaa kipinä merkityksellisille kokemuksille. Siinä on jotain pyhää, jotain syvästi oikein, siinä, että meidät on tarkoitettu jakamaan ja kokemaan yhdessä. Taas kerran toteutuu elämän uskomaton alkemia: Nekin hetket, jotka ovat tuntuneet virheiltä ja varjoilta, voivat kääntyä kantamaan merkitystä ja lohtua niin monille. Sanaton kiitokseni, Elämä rakas!

Kammottava hiljaisuus

2010-11-28T14:15:00.000-08:00

Sähköposti on minulle helpoin elektroninen viestintätapa. Silti olen alkanut inhota sitä. Tänä syksynä olen lähettänyt häkellyttävän paljon mailikutsuja, pyyntöjä ja ehdotuksia, joihin vastaus on ollut täydellinen hiljaisuus. Alkaen syntymäpäiväkutsuista ja päätyen yhteisten proggisten hoitoon. Minä pyydän ja muistutan ja kysyn uudestaan – turhaan. Ei vastausta.

Yritän olla fiksu ja ymmärtää. On vähän pakkokin, koska syyllistyn ajoittain itse samaan mailihiljaisuuteen. Eikä siinä ole mitään henkilökohtaista. Päivät on vaan niin täynnä kaikkea, ja kun sitten pääsee sen mailin ääreen, niin sitä on jo niin poikki, että ehkä vastaan huomenna paremmilla aivoilla. Ja sitten se mailikasa kertyy ja koko viesti hukkuu sen uumeniin. Eihän siitä voi moittia, eihän? Siis kaikkihan myöntävät, että onhan se kettu juttu olla vastaamatta, mutta sehän on myös niin normijuttu ja niin ymmärrettävää.

Jos olen rehellinen, ääni sisälläni kirkuu: Ei, en helvetti ymmärrä! Se ääni kirkuu, että minua sattuu ja loukkaa se, että saan vastaani hiljaisuutta asioissa, jotka ovat henkilökohtaisia tai toisissa, joita on lupauduttu hoitamaan yhteisesti. Joskus tunnen itseni nöyryytetyksi huomion kerjäläiseksi, kiireisiltä prioriteettilistoilta pudonneeksi sivuseikaksi. Ja tätä samaa kokemusta olen ehkä itse jakanut muille olemalla mailihiljaa.

Se ravistelee. Se, miten normaalia tästä on tullut, minulle ja muille. On siis normiymmärrettävää, että me emme ikinä vastaa kaverin synttärikutsuun tai bile-ehdotukseen tai pyyntöön auttaa jossakin asiassa. On normaalia vastata toisen lähestymiseen hiljaisuudella. Se on kammottavaa! On kammottavaa, että meillä on niin kiire, että emme reagoi toisiimme mitenkään. On irvokasta, että hajotamme huomiomme niin palasiksi, ettemme pysty olemaan toisillemme läsnä.

Näin minä olen muita kohdellut. Ja näin minä en enää halua toimia. Minä voin ottaa vastuun omista teoistani, päättää, että välitän ihmisistä loppuun asti, että olen heille läsnä yhtäläisesti, kommunikoimmepa me sitten livenä tai mailitse. Voin pitää mielessäni sen tosiasian, että maili on hidastettuja sanoja elävältä ihmiseltä toiselle ja reagoida sen mukaan. Voin esim. totuttaa itseni vastaamaan saman tien, helposti, että nyt en ehdi, palaan asiaan viikon päästä. Voin opetella sanomaan ääneen, etten nyt pysty osallistumaan tähän sen sijaan, että viestisin samaa asiaa reagoimattomuudella. Se on toisen kunnioittamista ja rakastamistaarjen tasolla. Se on jotain, mitä minä haluan elää todeksi.

Oikeasti varmaan vielä sorrun mailihiljaisuuden sudenkuoppaan väsymyksen ja stressin hetkinä. Ja ihan varmasti saan sitä osakseni muilta. Siksi ainoa tapa säilyä järjissään ja väleissä on päästää irti ja antaa anteeksi. Silti olen iloinen siitä, että tämä hiljainen syksy on ravistellut minut hereille, tajuamaan, mitä kollektiivista skeidaa minäkin olen veivannut. Uskon lempeään muutoksen mahdollisuuteen, siihen, että tosiaan voin rakastaa myös mailitse.

Lohikäärme Marraskuun asemalla

2010-11-23T12:14:00.000-08:00

Eipä ole sisäinen maisemani kuukaudessa juuri miksikään muuttunut. Hitto vie, minä olen tietyllä tasolla tosi yksinäinen. En elä ollenkaan sellaisia visioita, joita haluaisin. Pelottavinta on, etten kohta edes tiedä, mitä ne visiot olivat tai mitä ne voisivat olla.

Äsken olin eteenpäin kolkuttelevan junan ravintolavaunussa, kiinnostavassa seurassa, valkkarilasi edessä. Nyt havahdun pikku hiljaa siihen, että juna on jättänyt minut tihkusateiselle, illan autioittamalle syrjäasemalle. Miten tässä näin kävi? Ja mitä minun nyt pitäisi tehdä? Onko tämä yöjunan välipysähdys, jonka yli pitää nukkua vai sivuraiteen päätepysäkki, jolta minun on suoriuduttava ihmisten ilmoille? Pitäisikö ottaa ohjat käsiin vai jättäytyä Herran ja horroksen haltuun? En tiedä, en ymmärrä. Sisäinen kompassi tuntuu jääneen toisten housujen taskuun.

Juuri kesällä selitin, miten seuraan elämän ketjua lenkki lenkiltä. Tuntui kuin sisälläni kantamani lyhdyn valo olisi valaissut aina seuraavan askeleen polulla. Nyt olen tainnut rämpiä umpihankeen, pyry on tuiskuttanut jäljet umpeen ja alkaa olla äitiä ikävä. Pitäisikö tehdä pesä lumen alle ja vaipua horrokseen odottamaan, että joku taas sytyttää lyhdyn vai pitäisikö nyt raivata päättäväisesti tie umpihangesta johonkin? En osaa lukea tätä elämää. En ole sisäisen ohjausjärjestelmäni jäljillä, ja se on inhottava tunne.

Kun olen päässyt tähän asti, jostain nousee oivallus: No, tämä tyttö ei tiedä. Mutta lohikäärme tietää kaiken koko ajan. Minussa asuva viisas elämä, minun sieluni, minun sisimpäni, jonka muoto minä olen, se tietää vallan hyvin, vaikken minä ajatuksissani tietäisi lainkaan. Miksipä en siis antautuisi tietämättömyyden tilaan, asettuisi mukavammin lohikäärmeen selkään ja virittyisi kuuntelemaan niitä hitaita sanoja, joita sisimpäni siiveniskut piirtävät kirjain kirjaimelta, päivä päivältä. Ei kiirettä, lohikäärmeet elävät ikuisesti.

Olipa runollisesti sanottu. Onkohan tässä oikeasti jotain itua tässä arjessa, nyt?

Kahden virran ristipaineessa

2010-10-26T08:45:00.000-07:00

Maistelen sisälläni kulkevaa kahden vastakkaisen virran oloa. Ulkoisessa maailmassa minulla on vähiten yksittäisiä oppilaita pitkään aikaan ja niistäkin vähistä puolet peruuttelee yhtenään. Alvariinsa käy niin, että kaikenlaiset sovitut tai suunnitellut tapaamiset peruuntuvat tai siirtyvät ”palataan tähän” –aikaan. Yhteisjutut, joita yritän edistää mailitse tökkivät aika lailla, koska ihmisillä on niin kiire ja he hukkuvat mailitulvaansa. Kursseja minulla onneksi on: viime viikolla Rovaniemellä, lauantaina Tampereella, sitten Helsingissä. Mutta niiden ulkopuolella köpsöttelen kotona ja ihmettelen.

Sisälläni taas tunnen, miten jokin suuri munakello valmistautuu pirisemään. Minuun kerääntyy yhä enemmän halua ja tarvetta työskennellä yhdessä, jakaa työtäni, merkityksellisiä asioita, prosessoida ja edetä tällä polulla yhdessä muiden kanssa. Minua ei tyydytä yksin työskenteleminen. Koen yhä enemmän, että se on pielessä, että tämä aika tarvitsisi aivan muita malleja olla tässä elämässä. Olisin niin turkasen valmis aloittamaan sellaisten mallien todeksi elämisen – nyt! Missä ovat muut ihmiset? Enkä tarkoita puheen tasolla: kaikkihan haluavat muuttaa tämän oravanpyörän ja kamalan ajan ja kiireen. Tarkoitan tekojen tasolla, olemisen tasolla, valintojen tasolla. Nyt.

Tätä on oikeastaan kestänyt tämän syksyn ajan, vaikka nyt vasta alan olla tästä tietoinen. Olen tottunut siihen, että elämä vastaa selkeästi ja suhteellisen nopeasti tällaisiin sisäisiin olotiloihini, ikään kuin näyttää minulle seuraavan polun mutkan, kun kerran sitä pyydän. Nyt elämä tuntuu sanovan: ”Ai sinä haluat pohjoiseen. No, lähdetäänkin tästä etelään.”

Tai ehkä on liian hätäistä arvioida sitä. Ehkä elämä ajaa hyvällä syyllä asioita alas vaikkapa järjestääkseen minulle helpon mahdollisuuden lähteä mukaan johonkin suureen, joka muuttaa minun aikaani tai paikkaani. Jos joku oikeantuntuinen nyt ehdottaisi, että mennään rakentamaan elämäprojekteja vaikka Timbuktuun, aika helpolla lähtisin. Tai sitten tämä vain on tätä, ahtaan aikamme umpikujaverkkoa, joka tuntuu paketoineen vähän kaikki ympärilläni.

Tämä on aikamoinen painekattilaprosessi. on yhä vaikeampi todistaa neutraalisti potentiaalisen energian halua purkautua ja ulkoisen todellisuuden jämähtämistä. No, kai silläkin voisi lohduttautua, että paineet eivät kasaudu ikuisesti. Aina elämä järjestää raon, josta se purkaa paineet, halusimmepa me sitä tai emme. Niin kai se tekee nytkin: joko synnyttämällä minussa asioita, joihin muutkin tarttuvat tai järjestämällä minut oikeisiin paikkoihin, taas virran mukaan. Ja kaipa sillä on omat syynsä tälle paineen kasaamisellekin. Huh, en tiedä!

Syntymän päivä

2010-10-22T12:44:00.000-07:00

Viime viikolla täytin 30 vuotta. Olen saanut todistaa hyvin tavallista, mutta oikeastaan aivan kummallista lausahdusten ja kysymysten sarjaa:
”Kuinka vähän sä täytät?”
”Onko jo tullut ahistuskriisi?”
”Miltäs se nyt tuntuu näin, eh, neljättäkymmenettä käydä?”
”Tervetuloa kerhoon, hehehe...”
”Sulla onkin sitten 30-vuotissynttärit seuraavat 20 vuotta!”

Niin tuttua, eikö? Ja täysin absurdia! Näitä fraaseja lausuttiin toisaalta kiusaantuneena, toisaalta kiusoitellen. Tällaista alatekstiä minä rivien väleistä luen:

Voi ei, taas tuli muistutus, että me kaikki vanhenemme, että kaikki tämä katoaa ja pilaantuu. Jokainen syntymäpäivä on virstanpylväs lähempänä hautaa. Parempi laskea tästä leikkiä, vaikka ei edes oikeasti naurata. Mutta jos pistän pääni huumorin pensaaseen, ajan suden hampaan puraisu ei ehkä niin tunnu. Ja hienoa tietää, etten vanhene yksin: sinäkin, sinäkin tulet mukana! Kun kiusoittelen sinua siitä, oma vanheneminen ei tunnu niin yksinäiseltä.

Tai en tiedä, mitä ihmiset ajattelevat. Mutta harvapa sanoi mitään tällaista:

Hienoa, että olet kasvanut tähän ikään! 30, eikö ole aika mahtava ikä! Upeaa, että olet selvinnyt nuoruuden epävarmuuden karikoista. Kyllä kannattaa nautiskella siitä vakaudesta, jota olet saavuttanut.

Tosiaankin, ihmisten onnentoivotusten takana oli ajatus, että itse asiassa vietin kuolemanpäivää, kuoleman ennakoimisen merkkipäivää. Minä sen sijaan koin viettäväni todellista syntymäpäivää, syntymän ihmeen muistamisen ja ruumiillisen olemassaoloni ylistämisen merkkipäivää.

Ja mitä tulee vanhenemiseen, niin rehellisesti sanottuna minusta on valtavan upeaa olla 30, käydä neljättäkymmenettä, olla näin pitkällä tässä elämän aukikääriytymisen ihmeessä. Nautin tästä todella! Eikä minua tällä hetkellä häiritse lainkaan se, että kulkeudun vääjäämättä kohti kuolemaani. Itse asiassa kuolema herättää minussa valtavaa, kihisevää uteliaisuutta, sillä melkein tiedän, että se on vain ovi johonkin, jota en nyt pysty kuvittelemaankaan. En ole siihen lainkaan halukas nyt, mutta ei ole mitään vikaa siinä, että se kerran tapahtuu nykyhetkessäni.

Eläköön siis syntymäpäivä! Eläköön se ikä, jota elän nyt!

Köpiksen extreme-elämää

2010-09-13T05:41:00.000-07:00

Terveisiä aurinkoisesta Kööpenhaminasta! Itse asiassa terveisiä melkein terrori-iskun kohdanneesta hotellista! Tulin tänne taas kesyttämään laulumörköjä. Huomenna on testin ja totuuden paikka, mutta nyt suhtaudun siihen rauhallisesti. Hyvä, kun taas pääsen totuuden äärelle, mikä ikinä se on. Ja hyvä, kun pääsen jakamaan tilannetta opettajien kanssa.

Sen sijaan käytännön eläminen, liikkuminen ja ruuan hankkiminen eivät saa minua kovin rauhalliseksi. Asiat, jotka ovat Suomessa vähän harmittavia ja elämän sujuvuutta nahnittavia ovat täällä tosi rasittavia.

Olen ennenkin puhunut siitä kaaottisesta polkupyörien määrästä. Nyt se taas iskee tajuntaan. Niitä on parkkeerattuna joka paikkaan, aika usein miten sattuu. En koskaan voi tietää, milloin törmään parkkeerattuun pyörään. Täällä ei vaan voi tapahtua, että kävelisin katua rennosti kepin kanssa. Sokolle ei ole mitään vapaita jalankulkuväyliä. Voi Kessu, sua kaipaan!

Ja sekin iski taas voimalla, että täällä ihmiset törmäilevät minuun paljon enemmän. Erityisesti suojateillä ihmiset katsovat muualle kuin eteensä ja kompastuvat yhtäkkiä keppiini tai yksinkertaisesti kävelevät päin. Ja mitä lie tekevät kadulla, kun ne vain seisovat paikallaan eivätkä tee elettäkään väistääkseen. Sitä tapahtuu paljon harvemmin Helsingissä.

Kun ihmiset tarjoavat apua, he kysyvät usein, minne olen menossa. Suomeksi se on hyvinä päivinä hassua, pahoina lievästi ärsyttävää. Joo, olen menossa kotiin, muttei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, osaanko sinne vai en. Köpiksessä sama kysymys tulee eteen tanskaksi. Mites sit suu pannaan? Erehdyin äsken selittämään, mihin olen menossa ja tajusin melkein saman tien, etten osaa kertoa sitä tanskaksi. Ja seuraavaksi tajusin, etten osaa sanoa tanskaksi, etten osaa selittää, mihin olen menossa... Jeg kan ikke... öö... jeg kan ikke... tack, det er helt ok med mig! Sillä lailla! Sumffatirallallei!

On tuiki tavallista, että jos menen oppaan kanssa kauppaan tai ravintolan tiskille, myyjä alkaa puhua oppaalle, ei minulle. Jos opaskin on uusi näkkärikuvioissa, hän saattaa langeta samaan sudenkuoppaan. Niin on nytkin: olen tällä kertaa vieraassa ryhmässä, jossa kenelläkään ei ole näkkärirutiineja. Ja sitten se ruletti alkaa vasta pyöriä villisti, kun myyjä on maahanmuuttaja, joka ei puhu kunnon englantia eikä tanskaa ja on tottunut kommunikoimaan osoittelemalla. Mitä minun pitäisi tehdä? Selittää näkkäriaakkosia kaverilleni suomeksi vai sille myyjälle tanskaksi vaiko ehkä englanniksi? Vai luovuttaa ja antaa muiden hoitaa kauppa minun ylitseni?

Joskus tuntuu, että koko tämä juttu on silkkaa hulluutta. Yrittää opiskella laulua tasonsa rajamailla ja hoitaa muuta elämää äärimmäisessä valppaustilassa. Äskeinen lounaan tilaaminen osoittaa, että vaikka pyydän apua, sekään ei takaa, että asiat sitten sujuvat yksinkertaisesti. Niin paljon kuin saankin täältä inspiraatiota ja tapaan hienoja ihmisiä, olen kyllä saakelin onnellinen, kun tämä kesäkuussa loppuu!

Laulumörköjä

2010-09-03T08:57:00.000-07:00

Olin elokuussa taas Tanskassa Complete vocal techniquea opiskelemassa. Meillä piti tällä kertaa olla taas laulutesti. Minulta oli pitkään foorumimme käyttäjätunnukset hukassa, joten pääsin vasta aika myöhään kurkkaamaan, mitä valmisteluja tälle kerralle odotettiin. Kun avasin foorumia, havahduin siihen, kuinka pelästynyt olin. Odotin jotain, mistä en ehkä selviäisi kunnialla. Joten olin tosi huojentunut, kun testi olikin siirretty ensi kerraksi.

Siihen piti pysähtyä. Myönsin itselleni, että tunnen edelleen kohtalaista paniikkia tästä koulutuksesta, epäilen, etten selviä siitä, että olen koko ajan jäljessä. Sillä on juurensa siinä, että oli hilkulla, pääsinkö sisään ja siinä toissakeväässä, jona sidoin itseni niin solmuun, että pakitin äänellisesti taaksepäin ja vasta viime jouluna aloin taas löytää eteenpäin. Joku osa minusta vähän inhoaa mennä Tanskaan ja astua opetettavaksi, koska sitten taas selviää, kuinka vähän olen mennyt eteenpäin. Minua hävettää ja ruoskin itseäni saamattomuudesta. (Tähän asti olen saanut pelkkää kannustusta ja ohjausta eteenpäin.)

Minulla on kaikki työkalut edetä. Tiedän, mitä ja miten pitää treenata. Miksi en sitten tee sitä? Laiskuus tai saamattomuus ei oikeasti kelpaa syyksi, koska nykyään teen monia asioita elämässäni kiitettävällä intensiteetillä. Siis mikä osa minusta haluaa estää minua kehittymästä laulullisesti? Mikä osa minusta ei oikeastaan halua käydä tätä koulutusta? Ja miksi?

Istun alas kuuntelemaan tätä tunnetta. Aika nopeasti käy selville, että se tosiaan haluaa pitää tilanteen tällaisena pysyäkseen turvassa. Outo ajatus, mutta se tuntuu kuvastavan totuuttani tästä asiasta. Jos en edisty, minulla on hyvä syy tuntea olevani vähän tällainen huono. Ja se on hyvä syy antaa itselleen itsesäälillä maustettua sympatiaa. Tämä lapsiosani on siis vain yrittänyt pitää itsensä hengissä ja turvassa. Otan mielessäni huono-Hennin syliin ja pidän kiinni lämpimästi ja lujasti. Kerron, ettei sen tarvitse tyytyä ravitsemaan itseään kärsimyksellä, kun tarjolla on oikean rakkauden mannaa.

Turvatunteeseen liittyy toinenkin puoli: Jos osaisin laulaa kaikki nämä jutut, minun ehkä pitäisi jotenkin onnistua tai lyödä itseni läpi musiikki- tai opetuspiireissä. Se, että minulla on näitä tiettyjä lauluaukkoja on ikään kuin hyvä syy sille, että olen sivussa. Kun en ole katsonut kaikkia kortteja loppuun, minulla on koko ajan takataskussa mahdollisuus, että asiat voisivat olla toisin. Kaikki on muka kiinni minun saamattomuudestani. Mutta jos teen kaikkeni eikä tilanne muutu...

Toisaalta tämäkin tuntuu jo aikansa eläneeltä kuviolta. Olen alkanut tuntea syvenevää tyytyväisyyttä siitä, millä tavalla ja keitä minä opetan. Olen alkanut luottaa siihen, että yhdessä elämän kanssa me järjestämme minulle mahtavia työkokemuksia.

Tunnistan sen kuvion, jolla mieleni perustelee syitä kääntyä pois tästä vaikeasta koulutuksesta. Ihan samat kuviot toistuivat esim. silloin, kun suoritin pianon tolppaykköstä. ”Mikä pakko sinun on yltää korkealle ja laulaa sitä ja tätä hienoa? Sinulla on nyt jo laulullinen omaisuus, ja pärjäät oikein mainiosti ilmankin tätä koulutusta. Mitä ihmettä varten sinä kärsit ja ponnistelet, jos ei kerran huvita?” Se on tosi vakuuttavaa ja se voisi olla totta. Mutta ihan sisimmiltäni tunnistan, että se on aika lailla bull shittiä.

Osavaikeus piilee siinä, että teen niin vähän keikkoja. Kun viime talvena työstin progenauhoituksia, minulla oli todellinen ja innostava motiivi treenata. Mikä se motiivi nyt on? Järkimotiivejahan löytyy: minun täytyy osata laulaa se, mitä opetan oppilaille. Minä haluan olla valtuutettu CVT-opettaja. Ja on todellakin hyödyllistä, että laulajana hallitsen äänialani laidasta laitaan. Mutta se ei riitä; tunnemotiivi on hatara.

On helpottavaa myöntää itselleen tämä tilanne. Tässä ollaan. Mitäs nyt? Sitä en ihan vielä tiedä; se on seuraava tarina se. Olen tiedostanut itseäni enemmän, mutta on vielä löydettävä todellinen, sisältä kumpuava aikomus asian suhteen. Sen ainakin vaisto sanoo, että yksin en taida tulla tästä hullua hurskaammaksi. Taidanpa ensitöikseni mennä näine hyvineni taas Tanskaan ja lyödä nämä kortit pöytään. Hullua tämä kiemurainen elämä joskus.

Metsänväen juhlat

2010-06-20T04:53:00.000-07:00

Pelaan moniosaisessa Neonhämärä-larpissa, joka yleensä on kaupunkipeli, mutta tällä kertaa hahmoni Millan polku vei metsään. (Neonhämäräläiset voivat jättää lukematta, jos eivät halua salaisuuksia.) Sain kokea hetken satua ilmielävänä, tuntea sen nahoissani. Elämys oli niin upea, että haluan jakaa sen teidän kanssanne.

Keskikesällä väki, siis luonnon erilaiset haltiat on aktiivisimmillaan. Sellainenkin väki, joka yleensä ei ota näkyvää muotoa voi näyttäytyä. Siksi Virva halusi mennä Haltialaan, Paloheinään katsomaan, löytyisikö sieltä väkeä, joka olisi halukas hoitelemaan tiettyjä asioita. Virva otti Millan mukaan, koska Millan olisi hyvä harjoitella tuntemaan erilaista väkeä ja Aanun, koska Aanu on Virvalla töissä.

Taksimatkalla kuunneltiin radiosta Victorian ja Danielin häitä. Se tuntui hassulta. Kohta he astuisivat ihan toiseen maailmaan, josta suurimmalla osalla ihmisistä ei enää ole aavistustakaan.

He kävelivät Paloheinän ulkoilumajalta tuoksuvaan, elävään metsään. Ei vielä satanutkaan. Käveltiin muutama kilometri, kunnes tultiin tienristeykseen ja päätettiin jäädä odottamaan siihen. Hetken päässä metsässä kahisi ja rapisi. Kuulemma näytti siltä kuin mätäs tai pensas olisi liikkunut. Päätettiin seurata sitä.

Koska Virva oli tulen väkeä, hän alkoi neuvotella tämän metsän väen olennon kanssa. Vähän matkan kulkemisen jälkeen se sanoi: ”Käykää peremmälle” ja viittoi heitä poikkeamaan polulta. Virva neuvotteli tiukasti, että heidän kaikkien kolmen oli päästävä takaisin ja totesi, että sekä Aanu että Milla olivat hänen omiaan: Aanu oli hänen palvelijansa ja Milla puoliksi tulen väkeä. Lopulta Virva suostui.”Näin sitten joudutaan yleensä metsänpeittoon”, Virva varoitti vakavasti. ”Poiketaan polulta metsän väen kutsusta. Näin ei yleensä ikinä tehdä.”

Kohta edessä oli telttakatos, jonka alla juhlapöytä notkui herkkuja. Niitä ahmi ihmisnainen, joka haltioituneen uneksuvasti ilmoitti nimekseen Emilia ja kehotti heitä liittymään juhliin. Virva sanoi heti, että metsänväen ruokaa ei saa syödä.

Mutta heille tuli muuta ihmeteltävää, kun joka puolelta ilmestyi outoja olentoja. Millalle kerrottiin jälkeenpäin, että osa näytti eläinten hengiltä, osa puumaisilta. Yksi näytti sieneltä ja yksi, jota Virva sanoi Kalmoksi, oksensi suustaan verta.

Milla kuuli joka puolelta vihellyksiä, sipinää, naukaisuja. Kohta metsänväki oli heidän ympärillään. Ne töykkivät ja nykivät Millaa, huiskivat ja kutittelivat häntä pitkillä oksilla. Kohta Milla sai käteensä pienen kakkusen, jonka hän vain murensi maahan. Metsän väki oli sinnikästä. Hänen käteensä ja suuhunsa tyrkytettiin viinirypäleitä, pikareita, leipää... Kaiken Milla pudotteli maahan: ”Metsälle metsän hyviksi, maalle maan hyviksi.” Ei Milla tiennyt, oliko sanoista apua, mutta hän arveli sen olevan kohtelias tapa kieltäytyä.

Joskus väki oli hurjaakin. Ne kuiskailivat ja huokailivat ja yrittivät kiskoa heitä metsään. Kerran Milla tunsi kynnet kädessään. Kerran kaksi olentoa kietoi kätensä hänen ympärilleen lähtien työntämään häntä pöydän luota metsään. ”Ei sovi tulen väkeen tällä lailla kajota!” Milla tulistui. Eniten väki oli kiinnostunut Aanusta, mutta kerta toisensa jälkeen Virva sanoi tiukasti Aanun olevan hänen omaisuuttaan, tulen omaisuutta ja väki tyytyi siihen.

Kaiken keskellä Milla yritti jututtaa lumottua Emiliaa. Hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä näistä ihanista juhlista. Hän oli syönyt metsänväen ruokaa eikä mikään voinut häntä auttaa. Virva sanoi, että jos he yrittäisivät viedä hänet väkisin pois, he saisivat koko metsänväen kimppuunsa, mikä oli ihan oikeinkin, koska mikä oikeus toisella väellä oli ottaa toisen omaa. Tämä väen logiikka kylmäsi Millaa joskus. Miten he voisivat jättää tämän naisen tänne metsänpeittoon? Löydettäisiinkö hänen ruumiinsa täältä joskus syksyllä tai sadan vuoden päästä? Mutta mikä siinä auttoi.

Entä miten he itse pääsisivät pois? Aanu sanoi, että pitäisi uhrata jotain. No tietysti, Milla voisi laulaa uhriksi. Ja niin Milla lauloi: ”Metsän tyttö, mielineito, yön tyttö hämärän neito. Kehreä punainen lanka, vedä se jokien poikki, polulta poikkeamatta, ilman tieltä eksymättä.” Väki hiljentyi kuuntelemaan hänen ympärilleen ja silitteli ja töykki häntä hellästi. Kun hän lopetti, hän tunsi, miten hänen käteensä sujautettiin pihkainen kuusenkäpy. Se tuntui oikealta lahjalta. ”Kiitos!” Milla sanoi vilpittömästi. ”Kiitos, kiitos”, väki kuiskaili kuin maistellen ihastuneena tätä sanaa. Sitten se alkoi väistyä, hiippailla kohti metsää. He olivat vapaat lähtemään.

He kulkivat sateisia polkuja takaisin ulkoilumajalle ja taksiin. Victorian häät jatkuivat edelleen. Juhlansa kullakin.

Elämän välkehtivä ketju

2010-06-16T11:16:00.000-07:00

Helmikuussa kirjoitin siitä, miten työpöytä tuntui olevan täynnä mitä monipuolisimpia asioita enkä tiennyt, mihin keskittyä. Näin jälkeenpäin huomaan, että kaiken ytimessä on ollut vanha epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan haluan. Jossain vaiheessa tajusin, että se, mihin olen kouluttautunut tai missä olen hyvä ei välttämättä ole synkassa sen kanssa, mitä ihan ytimessä haluan. Ei niin, että en haluaisi tehdä juttuja. Kaiken taidon, kyvyn, lahjakkuuden ja opitun tuolla puolella, siellä ihan sisällä olin vain jotenkin tyhjilläni ja hämmentynyt. Ja koin syyllisyyttä siitä ristiriidasta. Että eikö ole kiittämätöntä ja hemmoteltua olla haluamatta kaikkea sitä, johon minulle on kasautunut lahjoja?

Tanskassa viime keväänä se kiteytyi: jos kaikki tämä riisuttaisiin minusta, mitä jäisi jäljelle? Ja kun tämä kysymys lepatti levottomana, kaikki minun tekemiseni heijasteli samaa levottomuutta ja asettumattomuutta. Yritin ratkaista omaa olemustani sillä, mitä tekemisiä minun pitäisi valita. Ja tiesin, ettei se niin mene.

Aikamoinen muutos on ottamassa tilaa. Tai olen antanut sille tilaa. Hiljentymällä, antamalla itselleni huomiota säännöllisesti ja sinnikkäästi. Kun olen läsnä kehossani ja itsessäni, kaikkien kysymyksenasettelujen tuolla puolella tunnen itseni täydeksi ja eläväksi. Elämä kohisee ja kihisee minussa, saa kehoni liikkumaan, mieleni inspiroitumaan ja sieluni tuntemaan huikeaa iloa. Havahduin viime viikolla siihen, että tämä syvä, tyytymätön haluaminen on hävinnyt johonkin. Mitä haluaisin, kun olen syvältä sisältä niin tyytyväinen nyt.

Nykyään parkkeeraan yhä useammin aamuisin istumaan ja kuuntelemaan itseäni. Saan silloin yhteyden tähän voimaan ja iloon, joka on riippumatonta mistään tekemisistäni tai ulkoisista olosuhteista. Ja kun mieleni väkisinkin menee pöyhimään tulevan päivän esityslistaa, usein käy niin, että alan hahmottaa tietyt asiat vetoavampina, selkeämpinä ja toisilla ei tunnu olevan niin väliä. Jostain nousee mahtavia ideoita tai muistan, mikä edessä olevassa työssä tosiaan inspiroi minua. Kaikki tekeminen ikään kuin virkistyy saatuaan vettä.

Huomaan sisäisen kuvastoni muuttuneen. Ennen olin menossa johonkin, raivaamassa reittiä johonkin, laajentamassa ympyröitä. Nyt minä seuraan elämän välkehtivää ketjua, joka paljastaa itseään lenkki lenkiltä. Eteen tulevien asioiden impulssit voivat lähteä minusta tai muista. Pääasia, että seuraan sisäisen kompassin kautta, minkä juttujen on juuri nyt hyvä ajelehtia tähän eteen.

Se myös rauhoittaa innokasta mieltäni, joka haluaisi maistaa joka mansikkaa ja kurkata jokaisesta ovesta nyt heti. Olen takavuosina lastannut kärryni ihan liian täyteen sen takia. Nyt tuntuu, että tarvitsee huolehtia vain siitä, mikä juuri nyt on nousemassa esiin, koska kyllä sieltä sitä ketjua soljuu ja tärkeät jutut ovat siinä ketjussa omalla paikallaan, omalla ajallaan ilman minun mieleni hosumistakin. Siksi en ole pätkääkään huolissani työllisyystilanteestani, vaikka en tiedä sen tulevaisuudesta juuri mitään. Päinvastoin, on ihanaa olla tietämättä liikaa! Ja on ihanaa, että tulevaisuudessa on tyhjää tilaa asioiden ilmestyä.

Huomenna juhlin esikoiskirjaani Sokkotreffit elämän kanssa. Median houkutteleminen paikalle näin verkon ulkopuolelta on aikamoisen mahdotonta. Ennen ehkä olisin lähtenyt tähän tuotteistamis-markkinointikilpailuun ja siis tuskaillut, miten en pysty siihen, vaikka tosiaan pitäisi. Nyt en tunne senkään suhteen sen suurempaa haluamista. Kerron tästä kirjasta niille, jotka tulevat mieleen, markkinoin niin paljon ja kauan kuin hyvältä tuntuu ja se päätyy niille, joille päätyy. Mitä helkkarin väliä sillä on, kuinka paljon sitä myyn? Jos en aseta sille asialle odotuksia, ha, no, olen niistä vapaa! Itsensä kirja on jo nyt maksanut takaisin, joten miksi stressata?

Niin moni asia aukeaa ihanaan laajuuteen, kun puran yhteiskunnan asettamia mittareita: Hyvillä tyypeillä on kiire. Pro laulunopettaja opettaa ammattilaisia ja on arvostettu ”piireissä”. Kirjan tai levyn laadukkuus ja arvo mitataan sen myynnillä. Hyvät muusikot tekevät paljon isoja tai tärkeitä keikkoja. Eikö kuulosta kamalalta! Mutta kaikkien näiden kanssa olen painiskellut. Ja nyt, kun en enää aseta itseäni näiden mittarien asteikolle: Mikä vapaus! Mikä ilo kaikesta siitä, mitä ilmaisen! Mikä upea elämä!

Armollinen elämä

2010-04-23T04:33:00.000-07:00

Pitkästä aikaa tekee mieli kirjoittaa blogiin, vieläpä aiheesta, jonka myötä tulee kerrottua kuulumisia. Keskiviikkoiltana ostin itselleni kuohuviiniä ja suklaakakkua ja pistin saunan lämpiämään. Syynä oli esikoiskirjani ”Sokkotreffit elämän kanssa”, jonka päästin käsistäni taittoon. Se sisältää Näkövammaiset lapset ry:n Silmäterä-lehteen aikanaan kirjoittamiani kolumneja näkövammaisuudesta ja elämän eri puolista. Kesäkuussa se kirja pääsee irti.

Oli jännää lukea kaikki menneisyyden palasten kertomukset yhteen pötköön. Samaan aikaan työpöydälle tuli jotain, joka linkittyy menneisyyteen: olin Riihimäen Marjukan sijaisena Sibelius-lukiossa opettamassa laulua ja kuoroja. Kuten kirjassa kerron lukioaika on ollut elämäni pahin jakso. Olin sosiaalisesti outsider, kotiloitunut omaan vankilaani ja ahdistunut siitä. Lukion lopussa olin enemmän kuin valmis tekemään kaikkeni, ettei se helvetti jatkuisi. Ja kas kummaa: elämä järjesti minut Sibelius-akatemian varmaan me-henkisimmälle vuosikurssille pitkiin aikoihin.

Joitain vuosia sitten Sibelius-lukiossa oli jotkut 25-vuotisjuhlat tai sellaiset ja siinä yhteydessä kamarikuoron konsertti. Menin mukaan muka nostalgiahengessä ja sitä sain, mitä tilasin. Lopuksi kaikki vanhatkin kuorolaiset saivat mennä mukaan ikiperinteiseen Heila-showhun. Ja miten siinä sitten niin kävikään, mutta huomasin vaan istuvani penkissä sen hässäkän keskellä, vaikka ehkä olisin halunnut olla lavalla. Koko paskaviemäri oli avoimena ja halusin siitä talosta kauas.

Sitten minulle tuli lauluoppilas, joka asui ihan lähellä Sibistä. Yhtenä aurinkoisena lauantaipäivänä opetuksen jälkeen poikkesinkin jostain syystä Sibiksen portaille. Istahdin portaille aurinkoon tunnustelemaan tuntojani ja miettimään menneitä ja nykyisiä ja sitä, mitä kannoin mukanani. Istuin siinä aika kauan. Ja lopulta sanoin takanani olevalle talolle, että okei, nyt minä päästän kaikesta menneestä irti ja annan kaiken anteeksi. Menneet menivät jo. Nyt minä olen minä, paljon enemmän oma itseni kuin silloin. En minä ole enää se sosiaalisesti eksyksissä oleva tyttö. Nyt minä luotan itseeni ja rakastan itseäni ja tiedän paljon syvemmin, kuka olen. Siis jääkööt menneet nyt tänne.

Se tosiaan toimi. Varmaan siksi, että sanoin sen sydämeni pohjasta jasisimmästä kehotuksesta, en minään pakkopullana. Tiesin, että kun nyt palaisin Sibelius-lukioon opettajana, palaisin puhtaalta pöydältä. Ja niin tosiaan palasinkin.

Ja mitä minä sieltä löysin? Nupullaan olevia, hauraita tyttöjä. Vähän kömpelöitä, kauhean innostuneita poikia. Epävarmuutta omassa itsessä olemisesta, itsensä ilmaisemisesta ja muiden hyväksynnästä. Intohimoista, pulppuavaa uuden luomista ja kokemista.

Nyt näen paljon selvemmin sen ympäristön, jossa koin elämäni vaikeimmat vuodet. Kuten aiemmin ajattelinkin osa porukasta eli vahvaa hypevaihetta, jossa on meidän porukka, juuri nämä siistit tyypit, meidän proggikset. Sosiaalinen elämä oli varmaan kuin lasersäde, keskittynyttä siihen, mikä itseä inspiroi ja kieputtaa. Ja sitten olivat ne kiltit, hiljaiset kukat nupullaan. Kuinka paljon siellä olikaan muita yksinäisiä, jotka eivät ikinä uskaltaneet ottaa kontaktia muihin ja kokivat olevansa ihan samassa vankilassa kuin minä. Kuinka paljon olikaan meitä, jotka kokivat olevansa tapettia, kun hypettäjät tekivät koko koulua ravistelevia proggiksiaan. Ja kuinka nyt voisin tosissani tuomita hypettäjiä hypetyksestä, kun olen katsellut sitä ulkopuolelta?

Elämä on armollinen. Se pyyhkii kolhiintumisen kivut pois, jos me vain annamme sen tehdä niin. Elämän tahto ja tarkoitus ei ole jäädä jumiin kipukohtiin. Elämän tarkoitus on eheyttää ja uudistaa. Ja me voimme valita, annammeko sille tilaa ja huomiota.

Keinukompassi

2010-02-22T13:19:00.000-08:00

Pyöritän pyhää kiveä,
kompassia keinuttelen,
marmoria maanittelen.
Opasta, maan omanen,
kerro, kivi, kätkettyjä,
anna suuntia, sanoja,
polun päähän pyöritttele.

Se on viattomasti tuolla nurkassa. Niin kuin taideteoksena. Vaikka kun kosketin sitä ensimmäistä kertaa, tiesin, ettei se olisi minulle taideteos perinteisessä mielessä. Se kantaa nimeä Keinukompassi. Sen äiti on Maa ja isä Antero Koskinen. Se on kivi, sileä kuin valo, muodoltaan kumma. Se pyörii kivisellä alustallaan pienen kosketuspintansa varassa höyhenenkevyesti.

Se kolahti minuun siellä Brondan taidenäyttelyssä tavalla, jota yksikään muu veistos ei ollut saavuttanut. Sen liike houkutteli minut omaan tilaansa. Olisin halunnut pyörittää ja pyörittää sitä vaikka kuinka kauan. Mutta se oli niin sileä ja sen liike lipui niin vaivattomasti, että siinä oli jotain vähän pelottavaakin. Niin kuin se olisi voinut lumota minut ikuisiksi ajoiksi.

Ja niin on käynyt, että se on päätynyt tänne minun kotiini. Ajattelen usein, että miljoonia vuosia se on möllöttänyt osana maata. Sitten mies poimi sen käsiinsä ja näki sen muodon ja veisti sen täydellisesti esiin. Ja tästä lähtien se on oleva osa inhimillisten kohtaloiden ketjua, kunnes ihmisiäkään ei enää ole. Tästä lähtien se todistaa varmaan satojen ihmisten itkut ja ilot. Sadat kädet silittävät sitä, pyörittävät, etsivät läsnäoloa ja kauneutta.

Ensihetkestä siis tunsin, että se kivi olisi minulle jonkin syvemmän ja korkeamman symboli. Kummaa, että kun se tuli, en ihan osannutkaan ottaa sitä vastaan. Tuntui, että jos pyöritin sitä sekavissa mietteissä, lopputulos oli, että tällainen kauneus ja täydellisyys on todellista vain näin muuttumattomassa ja muotonsa säilyttävässä aineessa, mutta ei tosiaankaan sellaisessa olemuksessa kuin ihminen. Eikä se kivi minulle suuntia näyttäisi. Se möllöttää itsenään täysin kohtalostani riippumatta tai piittaamatta.

Nyt taas seisoin kiven ääressä elämääni ihmettelemässä. Kuuntelin Tanskaanläksiäisten terveisiä. Muistelin viimesyksyistä kipuamistani lohikäärmeen selkään. Ja mietin, että missäs nyt olen: sumuisessa pusikossa. Miten minä tähän tulin ja mihin ihmeeseen olen menossa?

Niin sitten viimein kulki Keinukompassin viisaus sormista sisään. Siinä se pyöri samalla kertaa höyhenenkevyenä ja raskaana, lipuen vastustamatonta kuviotaan, kantaen kauneuttaan ponnistelematta. Ja kaiken hämmennyksen ja etsimisen, eksymisten ja menetysten alla ja takana näin pyörii elämä itse.

Kuiski kivi kätkettyjä
suuntia sanattomia,
ikitietoja tosia,
ajattomain aakkosia.
Ei niitä sanoiksi saaha,
ei tieoksi taivutella
se on viisaus vaiettuna,
alla kaiken ajatuksen,
ymmärryksestä ylinnä.

Tasapainoa etsimässä

2010-02-19T09:21:00.000-08:00

Elämä määräsi kotiarestia. Väliin jäi kevättalven odotetuin viikonloppu. Ääntä ja läsnäoloa ja improa ja pieni, intiimi ryhmä ja Lauri Siirala ja Iina Pennanen ja Tellu Turkka ja savusauna. Ja jos ei sitä, niin Iegor Reznikoff ja harmonisen laulun lempeys. Mutta ei siis sitäkään vaan flunssa ja koti. Voi pettymys ja surkeus! Miten tässä nyt näin kävi?

No joo, elämä hyvä, kyllä minä sen myönnän, että kehräsin tämän ihan itse. Flunssa liikkuu, mutta minä avasin sille ovet. Enkä oikein voi sanoa, että tietämättäni. Tiesin jo ajat sitten, että ponnistelin liikaa. Mutta en osannut lopettaa. Tämä pentu vähän eksyi sinusta, elämä rakas. Kai sellaisesta väkisinkin itkunvinku pääsee. Nyt hapuillaan takaisin elonemon tissille.

Olen tilanteessa, jossa elämäni on täynnä kaikenlaista. On uusia oppilaita, kursseja, kuoroja, koulutusta, proggiksia. Näen mielessäni työpöydän: hedelmävati, kissanpentu, kakkosnelosta, kirjoja, jauhoja, levysoitin. On kaikenlaisia palasia. Niitä on pinossa kynnyksen takana. Niitä hytisee jonottamassa pihalla. Osaa minulta pyydetään, osa on omia ideoitani. Osa on alussa, osa lopussa, suuri osa odottaa kuoriutumista.

Olen saanut moniakin kehotuksia ottaa kaiken vastaan, sanoa kyllä ja kurotella sellaisillekin alueille, joille en ole juuri kurotellut. Minua kannustetaan tekemään yhä enemmän ja erilaisempaa. Anna mennä, kun olet nuori. Tottakai tartut asioihin, kun ne tulevat eteesi. Ota vain kaikki haasteet vastaan, kaikki mielenkiintoiset työtarjoukset. Sinun kannattaisi kokeilla tätäkin, koska sinulla olisi siihen potentiaalia.

Olen hämmentynyt. Olen vähän sanaton. Minun astiani tulvii yli äyräiden ja muut ihmiset kannustavat kaatamaan siihen lisää. Mitä minun elämässäni oikein tapahtuu? Kuka täällä päättää, mitä kamaa työpöydälleni kulkeutuu? Miten päivieni agenda määräytyy tällaiseksi? Mikä bensa minun konettani käyttää?

Missä tai kuka minä olen tämän kaiken keskellä? Jotenkin tuntuu, että tämä ulkoinen tekemisen ruletti pyörii vinhasti omia aikojaan ja syöttää eteeni kaikenlaista tekemistä. Mitä minä tästä haluan? Minä en nyt ole ihan varma, kuka tätä laivaa ohjaa ja mihin.

Minua hämmentää vahvasti se, että ihmiset ovat innoissaan pyörittämässä rulettia yhä vinhempaan menoon ja samaan aikaan sisälläni välkkyy varoitusvalo. Ulkopuolelta asetetaan tärkeäksi asiaksi antaa mennä. Kun taas sisältäpäin tuntuu ehdottoman olennaiselta pysähtyä, hiljentyä, ottaa selvää, mikä on minun sisäinen toivomukseni ja haluni elämää kohtaan. Ei ole helppo sanoa, että tämä asetelma klikkaa, kun viisaat ja rakastavat ihmiset ovat vain innoissaan. Se tuntuu yksinäiseltä ja epävarmalta.

Sen kyllä jo ymmärrän, että ellen pääse sisäiseen selvyyteen, sairastan aikanaan pahempaakin kuin flunssaa. Elämä, pyydänkin sinulta nyt Vanhan Viisaan apua, tuleepa se sitten sisältä tai ulkoa. Pyydän tunteita, ajatuksia, unia, kertomuksia ja ihmisiä, jotka kannustavat minua oman, sisimmän viisauteni ja inspiraationi lähteelle. Olen varma, että keino säilyttää tasapaino tällaisessa sirpaleisessa elämänmuodossa löytyy nimenomaan sisältäpäin.

Yhtäkkiä jostain tulvahtaa helpotus ja kiitollisuus. Ei tämä ole epäonnistuminen. Tämä on kokeilua. Yritän selvittää, miten tällaista peliä pelataan eikä sitä voi selvittää kuin elämällä. Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta minä opin ja muistan. Yritän näin, yritän noin, ja umpikujat osoittavat minulle uusia suuntia. Opin, mikä on välttämätöntä tasapainon kannalta ja joskus sen voi oppia, kun kokeilee tasapainon kadottamisen rajaa. Ei siis hätää. Tämä kuuluukin asiaan. Nyt tuntuu tämä pettymyksen surkeus paljon siedettävämmältä.

Päivä itsen ja toisen kanssa

2010-01-17T04:13:00.000-08:00

Eilen koin merkillisen, elähdyttävän, ilahduttavan päivän. Se oli Lauri Siiralan ja Iina Pennasen järjestämä diadipäivä. Minun tekee mieli kertoa siitä. En voi enkä halua kertoa mistään muusta kuin omasta, sisäisestä kokemuksestani. Muulla ei ole tässä niin väliäkään.

Diadi on pariharjoitus. Viiden minuutin vuoroissa minä olen joko kuuntelija tai puhuja. Kun kuuntelen, esitän parilleni kehotuksen: ”Kerro minulle elämästä.” Sitten vain olen läsnä ja otan vastaan kaiken, mikä parista tulee ulos. En nyökkäile, en hymyile, en kommentoi. Olen vain läsnä kuin elävä peili. Tyhjänä ja reagoimattomana, mutta hyvin läsnä.

Sitten kello soi. Kiitämme toisiamme ja nyt on minun vuoroni puhua, äännellä, liikkua, mitä nyt minusta pulppuaakin. Tarkoitus on puhua siitä, mitä juuri nyt tunnen ja koen. Oli se sitten aistimuksiani, tunteitani, havaintojani. Sitten minä vain seuraan koko olemukseni sisällön virtaa ja tuon sitä ulos. Sitten kello soi ja vuoro vaihtuu. Tätä vuorottelua kestää 40 minuuttia

Kaiken ytimessä on läsnäolo tässä hetkessä. Juuri se sama, josta olen täälläkin kirjoittanut. Se Kessun kanssa jaettu ihmetys, miten hienoa on, kun sukka menee jalkaan. Tai havahtuminen ratikassa siihen, miten ympäröivät ihmiset eivät ole läsnä vaan kävelevät kuin zombietankit. Tai ne pianomeditaatiot Tanskassa, jotka saivat minut kuuntelemaan sointuja ihan eri tavalla. Mikä ilo, kun olen löytänyt joitakuita, jotka puhuvat tätä samaa kieltä!

Eilen tunsin, kuinka palasin läsnäolon lähteille. Se tosiaan tuntui siltä kuin kehoni sisällä olisi herännyt henkiin jokin elävä ja värähtelevä, josta ryystin ahnaasti elämän vettä. Se toi mukanaan hurmaavia hetken iloja: Porkkanan pureskeleminen, mikä mehukas, ihana maku ja kielen ja hampaiden mahtava yhteistyö! Nukahtaminen joogamatolle, maha tyytyväisen täynnä. Lempeä herääminen siihen, että joku oikein kehottaa nautiskelemaan omasta kehosta ja venyttelemään, tunnustelemaan, iloisesti ihmettelemään sitä ja sen ulottuvuuksia.

Ja kun minä olin puhujan osassa, tajusin äkkiä, että minulla on vapaus päästää suustani mitä tahansa eikä minun tarvitse miettiä hölkäsen hetkeäkään, miten siihen reagoidaan. Se viiden minuutin tila oli täysin minun. Kun joku asia alkoi naurattaa, huomasin, miten normaalisti olisin typistänyt naurun sellaiseksi normipituiseksi. Kamala havainto! Nyt nauroin pienimmällekin asialle juuri niin pitkään kuin nauratti. Se oli upeaa, upeaa!

Toisaalta oli hämmentävää, kun tiesi, että toinen on herkeämättä läsnä, mutta hänestä päin ei tule reaktioita. Huomasin, miten riippuvainen olen siitä, että toinen suhteuttaa minun sanomiseni itseensä, asettaa sen johonkin omalla asteikollaan. Nyt toisen reagoimattomuus palautti kaiken minulle. Oli vain se, mitä minä tunnen, mitä minä ajattelen ja koen. Ja kuitenkin tarvittiin tämä elävä peili palauttamaan kaikki minulle. Ei sitä samaa efektiä synny, jos puhun vaikka seinälle.

Oli myös elämys vain kuunnella ja olla läsnä, olla itse se tyhjä peili, joka hyväksyy ja ottaa vastaan kaiken. Se oli yllättävän helppoa paitsi silloin, kun olin avannut nauruhanan juuri ennen puhujan vuoroni loppumista ja sitä oli tosi vaikea lopettaa. Mutta on niin kiehtovaa, kuinka kiinnostavia ihmiset ovat. Vaikka he sanoisivat vain, ettei ole mitään sanottavaa. Oli niin kiinnostavaa kuunnella ihmisten olemisen sävyjä ja sitä, kuinka he vuorostaan leikkivät olemisellaan.

Olin varautunut kohtaamaan rankkojakin juttuja sisälläni. Ja varmaan olisin kohdannutkin, jos tämä olisi kestänyt monta päivää. Tämä diadiharjoitus tuntui kuin joltain kullanhuuhdonnalta: pienissä erissä minun maaperäni erilaisia kerroksia huuhtoutuu ajan ja olemisen virtaavan veden läpi. No, nyt näytti olevan ilon ja leikkimisen kerroksia ja olen iloinen siitä. Olin niin huolissani tällä viikolla, ja minulta on hukkunut tämä yksinkertainen yhteys elämään sisälläni. Nyt muistin sen taas.

Hmmm, tämän kirjoittaminen tuntuu siltä kuin yrittäisin kuvailla kevättuulta juuri kahisemaan kasvaneessa lehvästössä ja olisin liimannut esitelmäni tueksi paperille muutamia lehtiä. Kertovatko ne yksittäiset, puista irrotetut, paperille liimatut lehdet mitään lehtien ja tuulen kokonaisuudesta? Vai johtavatko ne harhaan? Kannattaako yrittääkään? No jaa, eivät kai ne liimatut lehdet saa ketään menemään kevätmetsään, mutta onneksi meille ihmisille on mahdollista kuunnella kokemusta näiden sanojen, näiden liimattujen lehtien takana.

Työhaasteita

2010-01-13T13:50:00.000-08:00

Minulla on edessäni työtarjous, yksi kuoronvetojuttu. Enkä nyt tiedä, mitä tekisin sen kanssa. Se epäilyttää minua, koska minusta tuntuu, että minulla menee niin paljon aikaa ja energiaa materiaalin keräämiseen. Päätin juuri syksyn lopuksi, etten halua sellaista työtä. jossa minun pitää ponnistella paljon tällaisten asioiden kanssa.

Toisaalta minä pidän ryhmien kanssa työskentelystä. Sitä olen halunnut. Itse laulaminen ja sen opettaminen ja tarjoileminen kiinnostavat niin paljon. Ja onko tämä kysymys, jossa minulla on varaa nirsoilla? Pitäisikö minun vain ”tehdä työni”?

Nyt lohikäärmeeni havahtuu ja huomauttaa, että olen siinä onnellisen turvatussa asemassa, ettei minun tarvitse tehdä kaikkea mahdollista ansaitakseni leipäni. Se on totta. Siksi minun pitäisi kysyä itseltäni, mitä minä haluan. Mikä minua innostaa ja haastaa hyvässä hengessä? Mitä haluan elämälläni tehdä?

Hyvä kysymys, johon ensimmäinen vastaus on edelleen: En ole ihan varma. Kun syvennyn kysymään ja kuuntelemaan, vastauksena on hiljaisuus. Tympeä emmätiiä-hiljaisuus.

Annan sen olla. Kuuntelen sitä tuomitsematta, hyväksyvästi. Vastustus, halu pysyä paikallaan. Jotain sellaista. Halu mököttää ja möllöttää. Niin kuin pieni lapsi, joka vetäytyy jurottamaan nurkkaan ja sanoo vain, että mä en halua leikkiä mitään.

Kysyn tältä lapsiosaltani, mikä on ongelma. ”No kun sitten kun alan leikkiä, niin onkin kuraista ja kaikkea ja sitten joudun yksin selviämään ja siivoamaan enkä jaksa.” Niin, se tässä taitaa aika lailla kiikastaa. Tunnen oloni turvattomaksi, neuvottomaksi ja uupuneeksi, kun minun pitäisi pärjätä ja hommata nuotteja ja kaikkea sellaista. Siihen nousee mukaan sitä, että minun täytyy sokeana ponnistella tehdäkseni tavallisia asioita.

Eikä minulla oikein ole kunnon käsitystä, miten selvittäisin asian, miten saisin tämän puolen rullaamaan. Tarkoitan, että jos voisinkin vain selata jotain kirjaston kirjoja tai kirjoittaa sovituksia, niin sehän olisi pyllynpuutumiskysymys. Mutta rehellisyyden nimessä tämä materiaaliongelma on väijynyt minua jo vuosia ja olen vain onnistunut kiertämään sen pylly maata viistäen.

Pitääkö työnteon olla näin kinkkistä? Pitääkö minun hyväksyä se osana ammatinvalintaani? Vai vaadinko itseltäni liikaa? Voinko löytää työmuotoja, joissa pääsen käyttämään parhaita puoliani mutta en joudu kohtuuttomasti ponnistelemaan heikoimpien puolieni kanssa? Mikä on kohtuuttomasti?

Toisaalta suurimman opetuskriisini valoisalla puolella olen kirjoittanut käytännön haasteista näin: ” Tähän asti ongelmat olivat ympäröineet minua tummana kehänä ajaen todellista minua kutistumaan. Nyt minun todellinen itseni hulmahti kukoistukseen kutistaen ongelmat jalkojensa juureen. Lakkasin pelkäämästä. Tulin uteliaaksi.

Käytännön asioihin suhtaudun tällä hetkellä härskin huolettomasti. Minä vain olen varma asioiden järjestymisestä. Ja kun olen tässä mielentilassa, mikään todellinen ei voi asettua estämään sitä, mitä olen. Asioille löytyy oma uomansa.

Myös tämä on huomattavaa: kun olen tässä levollisuuden ja mahdollisuuksien mielentilassa, ei ole niin tärkeää, saavutanko tuon tai tämän asian vai en. Jos jokin tuntuu kohtuuttoman vaikealta, voin rauhassa jättää sen sivuun. Eivät avoimet ovet kesken lopu.”

Siinä sitä on pureskeltavaa seitsemän vuoden takaa. Onko siis kaikki kiinni olemiseni tilasta? Tässä sitä taas ollaan: Elämä pakottaa minut valitsemaan, olenko tätä tai tuota tai koenko elämän näin tai noin. Tästähän puhuin viimeksikin.

Edessäni voi olla kokemus, jossa joudun ponnistelemaan ja raahautumaan asioiden läpi. Tämän vaihtoehdon toinen puoli on, että lähestyn asiaa aivan toista kautta: Lakkaan ponnistelemasta ja annan taas valtuudet koko alitajunnalleni, ihmisverkostolleni, koko elämälle järjestellä kaikki tarvittava eteeni.

Voin ottaa tämän vaikeahkona työnä, joka minun täytyy raapia kokoon joka viikko. Tai voin hiljentyä, kuunnella, mitä minun tekisi mieli kokeilla tämän ryhmän kanssa, mikä innostaisi minua ja heitä kaikista eniten.

Voin kokea ei-tietämiseni ikään kuin verkkona tai umpikujalabyrinttinä, jonka ulospääsyä en tunne. Toisaalta voin ottaa sen mahdollisuutena kokea ja oppia jotain uutta.

Mutta jotta voin kokea nämä toiset mahdollisuudet, tarvitsen kyllä tietynlaista tahdonvoimaa, itsekuria, etten päästä itseäni kieppumaan vanhojen ajatusmallieni kurimukseen. Tarvitsen tiettyä kanttia, jotta tosiaan vedän henkeä ja hiljennyn päästämään oman voimani ja koko elämän voiman valloilleen. Onko minulla voimia siihen? Ja ovatko ne voimat edellytys työlleni?

Joskus... Joskus sitä niin toivoo, että voisi mennä töihin johonkin, tehdä päivän, mitä käsketään ja tulla sitten kotiin ja laittaa työoven kiinni. Tai sitten meillä freelancereillakin pitäisi olla työnohjausta. Kun minulla on vaikkapa kymmenisen vuotta lisää kokemusta, taidan tarjotakin sellaista. Nyt kuitenkin olen tiskin toisella puolella.

Jotta Jumalan teot tulisivat julki

2009-12-30T09:18:00.000-08:00

Jälleen joku kertoi minulle ilosanoman. Olen sokea, jotta Jumalan työt voisivat tulla minussa julki. Herra voi antaa minulle näköni takaisin. Niin, tietysti sillä ehdolla, että uskon tarpeeksi lujasti.

Joku järjen ääni huomauttaa, että minunhan pitäisi olla tottunut tähän. Onhan heitä ollut. Julistajien kulkue marssii muistojen poikki: Ulkomaalainen nainen, joka tunki kätensä pääni päälle kävellessäni ja jonka puheista ymmärsin vain sanan Jesus. Mies, joka alkoi kadulla julistaa ihmeparannusta ja testaili samalla näkökykyäni työntämällä kättä naamaani. Ne monet liikuttuneet mummot, jotka huokuivat vilpittömyyttä ja siunausta.

Mutta en minä ole tottunut. Tai ehkä on niin, että mitä enemmän minulla on elämänkokemusta, sitä selvemmin näen, mitä nämä tilanteet kätkevät sisäänsä. He tarvitsevat jonkun vähäosaisen, jossa Jumalan teot voisivat tulla julki. He tarvitsevat ihmeparannuksen mahdollisuuden ja sille kohteen, jotta he voisivat tuntea Herran loiston. Ja koska heillä on jo Sana, jossa on esimerkkejä sokean ihmeparantumisesta ja Jeesuksen kommentit siitä, he tietävät kaiken tarpeellisen eikä mitään tarvitse kysyä. Varsinkaan minulta.

Minä olen välikappale tähän kaikkeen. Se herättää minussa suuttumusta, pettymystä, inhoa, surua. Minun kannaltani on niin räikeän itsestäänselvää, että kylpiessään Herransa valossa nämä ihmiset eivät näe minua lainkaan eikä heidän mielessään ole edes käväissyt kuunnella minua.

Ei tarvitse miettiä kovin syvälle huomatakseen, että jos nyt saisin näkökyvyn, se romauttaisi paitsi maailmankuvani myös toimintakykyni. Etäisyyksien, muotojen näkeminen. Silmä-käsikoordinaatio. Ihmiskasvot, ilmeet, eleet. Lukeminen, kirjoittaminen. Liikenne. Kaikki tämä ensimmäistä kertaa 30 vuoden elämisen jälkeen. Luulenpa, että aika pitkään olisin paljon vammaisempi kuin nyt olen. Kiitos Jumala siitä, että näiden julistajien käsissä ei ole ihmeitätekevää voimaa.

Entä sitten? Mitä minä tällä kaikella kiukullani teen? Voinko syyttää näitä ihmisiä? Voiko ihmistä tuomita tiedostamattomuudesta? Ei. Eipä kai oikeastaan voi. He haluavat omalta kannaltaan parasta hyvää minulle. Mutta huomaan, että tuo puolustus herättää minussa lisää kiukkua. Pitääkö minun siis antaa heidän julistaa, koska he toimivat parhaan ymmärryksensä mukaan? Ei. Minulla on oikeus ja ehkä inhimillinen velvollisuuskin kertoa, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Mutta jaksanko minä?

Näin ne kivet raapivat veneen pohjaa elämän koskissa. Tässä minun sokkopurressani on ehkä enemmän osumapintaa kuin muissa keskimäärin. Minä kannan ruumiissani jonkin puuttumisen ilmentymää. Se tulee aina herättämään minussa ja muissa kaiken sen, mitä me koemme vajauden ja puuttumisen edessä.

Olla sokea, jotta Jumalan teot tulisivat julki. Minulle ne Jumalan teot eivät ole ihmeparantumisia. Minulle Jumalan läsnäolo on sitä, että pystyn kohtaamaan kaikki puoleni tietoisena, mitään torjumatta, kaikkea rakastaen. Sokeus vain on, olematta hyvä tai paha, palkkio tai rangaistus. Mutta on minun vallassani käyttää sitä vaikka Jumalan tekojen peilinä. Kun tunnen maailman mahdollisuuksien kihisevän suonissani, kun tunnen sieluni voiman, kun tunnen syvän rakkauden elämää kohtaan, kun tunnen sen tässä rajoitetussa ruumiissa, siinä Jumalan teot tulevat minulle julki.

Taas seison vastakkain sen kanssa, että joskus tämä universaali rakkaus tuntuu teräviltä kiviltä kölissä. Niin se vaan väistämättä on: Tämä rajoitettu ruumiini voi kirvoittaa minussa elämänrakkautta potenssiin sata tai tuskaa ja katkeruutta. Se voi kirvoittaa toisessa ihmisessä oivalluksen vajauteen kätkeytyvästä täydellisyydestä tai pelkoa ja pakenemista, joka purkautuu eri tavoin, vaikka sitten ihmejulistuksena. Tiedämme rakastavamme silloin, kun olemme valinneet vapaasti rakastamisen ja pelon väliltä. Ja jotta voisimme valita vapaasti, meidän on elettävä läpi asioita, joiden äärellä on mahdollista valita rakkaus tai pelko, tietoisuus tai tiedostamattomuus.

En siis halua paeta näitä pohjakosketuksia. Muistan taas, että ne ovat mahdollisuuksia. Pyydän vain voimaa kulkea kaikkien näiden tunteiden läpi ja tehdä tietoisuuden ja rakkauden valintoja.

Ratikkazombiet

2009-11-24T12:55:00.000-08:00

Tänään ratikassa nousin kysymään kuskilta, missä olemme. Ratikka pysähtyi ja joku harppasi vauhdilla sisään etuovesta ja suorinta reittiä vapaalle paikalle. Minä olin sillä reitillä käsi kiinni tangossa. Irrotin käteni väistämättä reittiään vyöryvän tankin tieltä.

Koen tätä todella paljon liikennevälineissä ja kaupassa. Niin monet ovat kuin zombeja, unissakävelijöitä. He tuntuvat olevan tuskin lainkaan läsnä siinä, mitä heidän ympärillään tapahtuu. He reagoivat hitaasti tai olemattomasti poikkeaviin tapahtumiin kuten vammaisen ilmestymiseen. Aika pelottavaa. Ja aika tuttua omasta elämästä.

Mieti, miten paljon me teemme arkiasioita rutiinilla, tarkoituksena saavuttaa fyysinen, mekaaninen lopputulos, keskittymättä yhtään siihen, mitä olemme tekemässä. Pukeminen, matka alakertaan ja ovesta ulos, ratikkamatka. Kaikki se tapahtuu aistien automaattiohjauksella. Mieli on siinä läsnä niin vähän kuin mahdollista.

Mielelle on tärkeämpää ajatella, prosessoida, analysoida tulevaa työtehtävää tai kinkkistä ihmissuhdetta tai maailman tilannetta. Se, mitä ruumis tekee on vain välttämätön asia, että pääsemme päämäärään. Ja sellaisten rutiinien äärelle ei sovi jäädä hidastelemaan. Meidän on oltava tehokkaita, meidän on kiirehdittävä, että pääsisimme tekemään aikuisten oikeesti tärkeitä asioita.

Olen tajunnut, että jos en ole läsnä tässä hetkessä, en oikeasti elä elämääni, koska tämä hetki on ainoa, mikä minulla on käytettävissä. Voin kulkea päivien läpi zombiena, mieli kiinni muistoissa, joita en voi saada takaisin. Voin haaveilla nautinnosta, tyytyväisyydestä ja rauhasta kiireeni keskellä, mutta en saa sitä ikinä, koska käytän ainoan käytettävissä olevan aikani, tämän hetken, nautinnon haikailemiseen, en sen toteuttamiseen.

Eilen kun tultiin kotiin, oli edessä Kessun tassujen pyyhkiminen. Se on malliesimerkki ikävästä rutiinihommasta, josta haluaa suoriutua äkkiä. Nyt istahdin matolle ja olin hyvin valppaasti läsnä hetkessä. Huomasin, miten Kessu yritti venkoilla tilanteesta. Ajattelin, että voisin saman tien tehdä kaikkeni, että pyyhkiminen olisi Kessulle miellyttävää.

Pitääkö minun pyyhkiä ”väkisin” Kessun tassut? Vai voinko saada sen nostamaan ne vapaaehtoisesti? Voin, jos minulla riittää aikaa. Voin antaa sen tehdä liikkeen poispäin, kutsua sen takaisin ja kehua. Koska kehuja se rakastaa; niillä se kiipeää vaikka kuuhun. Voin pyytää, taas pyytää ja odottaa. Voin kehua pienestäkin liikkeestä.

Yhtäkkiä, sen kautta, että olin todella läsnä siinä, mitä tein, molemmille tylsästä rutiinista aukesi ihmisen ja eläimen kommunikaation ja kiintymyksen harjoitus. Kärsivällisyyden harjoitus. Rakkauden. Minuutin sijasta meni kymmenen. Ja pyyhkimisen jälkeen Kessu jäi siihen, odottamaan lisää yhteistä olemista, lisää kehuja eli hyväksyntää eli rakkautta.

Tämä on elämän syvää magiaa ja alkemiaa. Pelkästään keskittyminen tähän hetkeen, siihen, mitä teen, miltä kehossani tuntuu, mitä havaitsen, voi avata ilon ja tyytyväisyyden ulottuvuuden johonkin, mikä ennen oli tylsää tai täysin arvotonta. Se voi avata meidät todella näkemään toisemme hetkissä, joina ennen ympärillä oli pelkkää kasvotonta massaa. Se tekee rakastavasta, rakentavasta kommunikaatiosta niin paljon helpompaa.

Eikä sitä varten tarvitse valaistua. Ei tarvitse meditoida vuosikymmeniä. Tarvitsee vain vähän keskittyä, tarkkailla, missä minun mieleni on. Havaitsenko, mitä tässä hetkessä tapahtuu vai ajattelenko miljoonaa muuta asiaa? Jos ajattelen, voinko lempeästi palata tarkkailemaan ja havaitsemaan tätä hetkeä? Ei se ole sen kummempaa tai vaikeampaa. Se vain täytyy muistaa valita joka kohdassa aina uudestaan.

Sukka

2009-11-17T13:40:00.001-08:00

Tämä arki on läsnäolon ja mielen zombien ristiaallokkoa. Koko päivän olen kuunnellut mieleni vuorovesien vaihtelua.

Päätin eilen, että nukun niin pitkään kuin haluttaa. Oli huono omatunto. Miksi tai ketä varten? Miksi en nukkuisi vuoden pimeimpänä aikana? Eikö ole luonnotonta touhuta niin kovasti? Enkö tee itselleni pelkkää hyvää? Kun se eilen itselleni lupaama työviikonlopun jälkeinen sunnuntaikin meni pieleen.

Heräsin yhdeltätoista. Luin aamupalaksi Lauri Siiralaa, joka kirjoitti siitä, miten pienen pienet yksityiskohdat virittelevät ja avaavat olemustamme, jos annamme sen tapahtua. Otin päivävaatteet ja aloin pukeutua.

Se tapahtui tänäänkin. Kun otin sukat käteen, Kessu nousi uniltaan ja hiipi viereen. Niin kuin sadasti ennenkin se istui äärimmäisen keskittyneenä ja valppaana, tarkkaili herkeämättä, kun vedin sukkaa jalkaan. Mikä upea ihme, kun jalka kiemurtautuu vaatekappaleen sisään! Ja toinen sukka! Mikä hiljainen valppaus! Äkkiä se oli minustakin ihmeellistä, se sukka.

Lähdin Kessun kanssa ulos ja kävelin puiston pehmeällä nurmikolla. Tunsin taas kerran hiljaista, riemukasta iloa siitä, että olen olemassa tässä kehossa. Mietin, että olen samaa ainetta kuin maa. Hetken aikaa tuntui kuin olisin ollut liikkuva maan osanen, maasta esiin putkahtanut ja muovautunut otus. Niin kai olenkin. Tihkusadekin tuntui lempeän muhevalta.

Kaupassa hakeuduin kassalle pyytämään apua. Taaskaan kukaan ei puhutellut minua. Sanoin kovaan ääneen ”Hei” kassansuuntaan. Ei vastausta. Ärsyttävää. Olen jo pyytänyt, että asiasta tiedotetaan yhteisesti: että minua auttaa pienikin kontakti. Lähdin ärtyneenä etsimään toista kassaa. Sitten järki voitti ja sanoi, että pitäähän minun tämä tilanne hoitaa loppuun. Menin takaisin ja sain apua.

Maksaessani meinasi iskeä tuttu hermostus: Tunge rahat nopeasti kukkaroon, estä Kessua nuuskimasta ja ota reppu myyjältä. Ei mitään kiirettä, mutta vauhtia kumminkin, ettei jono sinun takiasi seiso. Sitten tuli läsnäolo ja koko kuvio muuttui. Eihän tässä puhuta edes minuutista. Nyt rauha maahan. Laita rahat rauhassa oikeille paikoille ja kukkaro ihan rauhassa vyölaukkuun huolimatta siitä, että myyjä tunkee samaan aikaan reppua käteen. Ota oma aika ja tila myös tässä kassajonossa. Se auttaa muitakin muistamaan, ettei tässä oikeasti ole kiire.

Illalla mentiin laulukurssin oppilaskonsertin jälkeen yksille. Ravintolassa sain kuulla puolitutulta liikutuksen kyynelten läpi, ”kuinka hienoa on, kun jaksat liikkua täällä”. Kun tuosta kuorii ytimen esiin, palaute on kaikkea muuta kuin ylistävä. Huokasin mielessäni, että tätä taas. Sitten palasin itseeni: Minähän tiedän, kuka minä olen. Ei kai siksi tarvitse edes ottaa itseensä. Pikemminkin vain olla itsenäni läsnä sille toiselle, tuoda itseni esille sellaisena kuin minä sen koen.

Kessun sukka on mielessä vielä nytkin. Kun aina pysyisinkin siinä herkeämättömässä valppaudessa. Elämä on sen läpi niin paljon kevyempää.

Lohikäärmeenratsastaja

2009-11-11T12:13:00.000-08:00

Tämä syksy on ollut muutoksen ja havahtumisen syksy. Elämästä nauttimisen syksy. Se ei ole vain tapahtunut niin kuin usein koemme, että elämässämme tapahtuu hyvää ja pahaa. Minä olen kutsunut sen esiin omilla valinnoillani, minä olen luonut oman olotilani.

Inhimillisessä tekijässä sanoin, että minussa on ydin, joka ei ole riippuvainen siitä, millaiseksi minut määritellään tai mitä teen tai en. Haluan puhua siitä, koska koen, että juuri se tuo elämääni niin paljon voimaa ja iloa ja uskon, että se sama ydin on meissä kaikissa. Puhun siitä, vaikka se on oikeastaan sanojen tavoittamattomissa.

Minun ytimessäni on kokemus silkasta elämänenergiasta, siitä samasta, joka saa ruohon työntymään asvaltin raosta. Vastasyntyneen herättämä puhdas rakkaus ja elämän ihme. Kauneus, joka sävähtää sanattomana kaiken läpi. Kesäyön rauha. Fyysisen olemassaolon silkka ilo kunnon liikunnan jälkeen. Luovuuden ja inspiraation hetki, jona rajoja ei ole. Yhteinen hetki rakkaiden kanssa, kun tajuaa, että kaikki on niin hyvin ja lämpö on tässä.

Ne kaikki ovat tämän elämän ytimen kokemuksia: rakkaus, ilo, rauha, voima, vapaus, selkeys. Jokaisella on varmasti näitä hetkiä, jotka kurottavat kaiken analysoinnin ja arkisten tunteiden taakse. Tärkeä kysymys on tämä: Voiko tällaisen tietoisuuden saavuttaa ilman viinaa, huumeita tai ekstaattisia huippukokemuksia?

Vastaus on: Kyllä. Sitä olen etsinyt koko elämäni ja sen olen nyt löytämässä. Se ei ole tyyppikysymys, niin uskon. Se ei ole jotain, mihin hyvät ja vahvat pystyvät, muut ei. Se vaatii päättäväisyyttä kuunnella pelkojen, odotusten ja ajatusohjelmoinnin taakse. Mutta aivan varmasti jokainen, joka on tosissaan päättänyt etsiä oman elämänlähteensä löytää sen myös. Ennemmin tai myöhemmin. Luultavasti ennemmin kuin luulisikaan.

Ja se lävistää koko arjen. Syömisen, juomisen, nukkumisen, liikkumisen, työn, vuorovaikutuksen toisten kanssa, oman tilan, kaiken.

Kuulostaako utopistiselta? Joltain uskonnolta, suuntaukselta, ”löydä itsesi” –terapialta, henkiseltä ohjelmalta? Ei ole mitään ohjelmaa, kirjaa, ei mantraa eikä meditaatiota, joka vie perille. Tai pikemminkin kaikki voi viedä perille. On kysymys siitä, otanko minä oman voimani ja valoni tosissaan ja haluanko toteuttaa sitä elämässäni. Se ei enää ole minulle sanahelinää. Se on käsinkosketeltavaa elämää.

Tyttö on istunut niin kauan luolan suulla vartijoimassa, ettei lohikäärme pääse luolasta ulos. Hän on pelännyt ja palellut niin kauan, itkenyt yksinäisyyttään. Silti se on ollut turvallista, kun taas lohikäärmeen voima on pelottanut. Ja lohikäärme on odottanut tyynesti, sillä se on tiennyt, että yhtenä päivänä tyttö väistyy vapaaehtoisesti ja päästää lohikäärmeen valloilleen.

Nyt on se päivä. Nyt asetan pienen, pelokkaan, ulkopuoleen takertuvan lapseni hellästi sivuun ja astun vapaan taivaan alle. Venyttelen ja oion siipiäni. Kutsun lapseni nousemaan selkään. Hänellä on yhä pelkonsa ja kahleensa. Mutta nyt hän lentää, lentää ikivoimansa kannattelemana.

Tiedän tämänhetkisen elämäni halun ja tarkoituksen. Haluan ottaa selvää, kuinka voin elää tätä huikaisevaa kuvaa arjessani: Kessun kanssa räntäsateessa, työvuoren edessä, tiimityössä, kun sukset menevät ristiin. Olen saanut peruuttamattoman vahvoja kokemuksia siitä, että se on mahdollista. Siksi ei haittaa, vaikka joskus tipahtaisin lohikäärmeen selästä. Olen tipahdellutkin. Luotan jo siihen, että löydän kyllä takaisin.

Siis tervetuloa matkaseuraksi taas! Kuljetaan ja kummastellaan yhdessä!

Lähden raitiovaunulla Arabiaan!

2009-08-17T13:51:00.001-07:00

Jotenkin noin se Ilpo Tiihonen runoili, ja totta se on! Kahden viikon päästä raijaan kamani uuden uutukaiseen asuntoon lähelle Arabian kauppakeskusta! Siinä on ihana, iso työhuone, hauska olohuone-keittiö, niin ikään iso, lasitettu parveke, sauna, hulluna säilytystilaa ja tiskikonekin.

Ai että mitä aion ruveta tässä tekemään? En kerro. Asia kerrallaan ja nyt se asia on muutto. Mutta sen lupaan, että mihin ryhdynkin, lohikäärme kulkee kanssani. Nyt on sen aika.

Lähtö ja paluu

2009-07-14T07:42:00.001-07:00

Luulin etukäteen, että viimeinen viikko Tanskassa olisi pahin. Visioin kauhulla päivittäisiä, tunteja kestäviä bänditreenejä mörkkivillien kanssa. Mutta kun kokeiden uhka oli väistynyt horisonttiin, tapahtui taika. Koko ryhmä relasi. Vuokrabasisti palasi Berliinistä tilannetta tasapainottamaan. Raivarirumpali soitti taimissa kuin unelma. Hitsi, mehän oltiin ihan oikea bändi! Ja me kaikki nautimme siitä luovuuden ja yhteisöllisyyden huumeesta.

Pakkailin sekavin tuntein: Ihanaa päästä Suomeen! Mutta nytkö istun viimeistä kertaa aurinkoisessa sisäpuutarhassa mustarastaiden ja kyyhkyjen kanssa? Porkkanaraaste viimeisellä lounaalla oli tyrmäävää, mutta söin sen hymyillen, koska meillä oli jäähyväislounas.

Viimeisenä iltana koulun ala-aula muuttui bileclubiksi. Lintuhäkin viereen parkkeerasi ihan kelpobaari ja me roudasimme bändikamat aulasyvennykseen. Ruuan jälkeen yleisö oli suorastaan superinnokasta, niin antautunutta ja haltioitunutta, että harvoin olen kokenut sellaista. Tanssijat vetelivät kongia ja kitaroita kumoon ja me jatkettiin vaan Taivaan ovelle kolkuttelua. Laulajat innostuivat laulamaan itse asiassa aika huonosti vaikeiden olosuhteiden höynäyttäminä, mutta suurin osa antoi sen anteeksi kesän ja bileiden tähden.

Minä väsähdin suhteellisen pian. Mahassakin möyristeli. Heräsin ennen viittä, puoli tuntia ennen kellon soittoa. Ikkunasta kurkkasin, että kyllä, siellä on vielä joku pystyssä. Kiikutin Baileysin jämät ja avaamattoman Bacardi breezerin aamuviinoiksi janoisille. ”Älä nyt, juo se breezer aamupalaksi meidän kanssa!” yllytti vikeli nuorimies. Mikäs siinä. Ehkä heräsinkin tätä varten liian aikaisin. Olkoon tämä Luojan tähden viimeinen Bacardi breezer pitkään, pitkään aikaan! Olkoon seuraava alkoholijuoma kuiva siideri, jonka puutteessa olen täällä kärvistellyt!

Vielä oli elämällä yllätys minulle: Kun raahasin puolen vuoden kamani ulos, taksin ovi avautui ja tuttu ääni kysyi: ”Mihin nyt olet menossa?” Pyhä jysäys! Juuri tämä tyyppi kuskasi minut ja pahalta haisevan Kessun kotiin hatkareissulta. Ja juuri tämä tyyppi tuli, kun pari viikkoa sitten rukoilin hädissäni, että tarvitsen luotettavan kuskin, koska minun on pakko nostaa rahaa automaatista, jota en yksin osaa käyttää. Ja nyt hän oli taas tässä! Spookya vaiko sittenkin pyhää?

odotin, että tipahtaisin väsymyksen sudenkuoppaan, mutta en tipahtanut. Sen sijaan olin kaikesta haltioissani: ruisleivästä, kuivasta siideristä, rakkaista ihmisistä, jätskistä, oman kodin tunnusta, rakkaista levyistä, Saukkosaaren valovedestä, savusaunasta, hiljaisuudesta. Kaipaamani ihanuudet tulvehtivat ympärilläni ja minä nautin tietoisena nautinnosta.

Nyt tulin muutamaksi päiväksi kotiin muka purkamaan kamoja ennen kuin taas menen Saukkosaareen. Nyt se väsymys sitten tuli. Annan sen olla. Kai sen oli tultava ajallaan. En juuri jaksa kamoja purkaa, mutta olkoon. Eihän tässä ole yhtään mitään pahaa, kunhan en vastusta tätä ja vaadi itseltäni muuta. On kumman kahtalaista olla taas täällä. Tullessa tervapääskyt kirkuivat? Onko täällä ollut niitä aina? Eilen kaupassa tutun myyjän ääni lämmitti. Hakiessani patongin Subwaysta muistin kaikki väsyneet illat ja irvistin, että hello, tässä ollaan taas.

Hyvä olla taas kotona. Hyvä hengähtää vähän. Hyvä olla välitilassa ja huolehtia, että kun ympyrät taas leviävät, ne ovat lohikäärmeen siiven piirtoja ennemmin kuin tytön lyijykynänvetoja.

Ihana Tivoli

2009-06-27T01:07:00.000-07:00

Päätin, että haluan käydä kunnolla Tivolissa ennen kotiinpaluuta. Kyselin Suomi-Tanska-listalta seurakseni kuvailutulkkauksesta kiinnostunutta hurjapäätä ja sainkin lopulta kolmen hengen saattoseurueen. Ja voi mikä ihana Tivoli viime lauantaina odottikaan!

Koko alue peittoaa viehättävyydessä Linnanmäen kevyesti. Siellä on niin paljon kukkia, kokonainen aluekin kukkaistutuksia ja pieniä suihkulähteitä. Rakennustyylissäkin vaalitaan mieluummin perinteitä kuin modernia. Kokeiltiin ja haisteltiin monenlaisia, eksoottisia kukkia.

Makuelämyksenä Tivolista jäi mieleen tikun nokkaan pistetty omena, joka oli kuorrutettu kovalla karkkikuorella ja kookoshiutaleilla. Tyypillistä Tivolia oli kuulemma myös pehmis, jonka vuorauksena olleet, suuret, tummat suklaarakeet ropisivat runsauttaan maahan.

Sitten oli tietysti se härvelihärdelli. Jo Pekan ja Tiukun kanssa katseltiin ulkopuolelta korkeuksiin nousevaa ketjukarusellia. Ihana elämys! Mietin, että tällaista olisi varmaan lentää luudalla. Superhitiksi muodostui laite, joka nousee rauhallisesti ylös ja putoaa varoittamatta. Ja tietysti piti testata uutta helikopterisysteemiä, jossa koko laite kiersi etukautta ympyrää niin, että mentiin pääalaspäin ja sen lisäksi yksittäisiä vaunuja pystyi kiepsauttelemaan ja kiihdyttämään joystickillä.

Minun sisäinen tarinankertojani närkästyi vaunukierroksesta, jossa kerrottiin puoliksi toistakymmentä Anderssenin satua muutamassa minuutissa. Varsinaista fairy tail fast foodia kertakaikkiaan! Toinen sisävaunuajelu oli hauska: siinä lviuttiin veneillä kaivoksessa, jossa soi hilpeä, oikeasti akustisilla soittimilla soitettu kääpiömusa ja kuvituksena oli ties mitä myyriä. Paras osa oli pimeässä: yhtäkkiä kuului, miten joku jättimöhkölohikäärme yskäisi ja naamaan leyhähti lämmin henkäys. Seuraavassa hetkessä se aivastaa pärskäytti pisarasuihkun suoraan päälle. Tällaisesta moniaistisesta kuvittelusta minä pidän!

Jakamattoman kokemuksen outous

2009-06-19T12:13:00.000-07:00

”Joku täyttää mun lasin uudelleen,
vaikka oon vain nälkäinen.
Mitä ihmettä mä täällä teen,
tällä planeetalla vieraitten?”
(Hector: Missä on Lady Jane)

Pöytä on pieni ja rinki sen ympärillä tiivis. Seuralaiseni, ainoa, jonka tunnen, ehdottaa, että puhuisimme englantia niin, että minäkin pysyisin kärryillä. Yksi suulaista veikoista toteaa heti sujuvalla englannillaan, että ei tässä mitenkään voida kaikkea englanniksi puhua, kun hän ei ole siinä niin hyvä. Mutta ehkä voidaan puhua tanskaa hitaasti. Sen perästä kukaan ei edes yritä puhua englanniksi ja tanskaa puhutaan niin nopeasti ja sanoja niellen kuin tanskalaiset ikinä pystyvät. Jutut ovat hyviä ja nauru raikaa. Minä en ymmärrä yhtään mitään.

Voisin aloittaa ihan toisenlaisella kuvalla: Paikka on pieni ja kodikas. Siellä soi letkeä jazz. Olut- ja viinilasien keskelle katetaan pieniä hedelmäkippoja, värikäs maustelautanen, lihaa ja riisiä. Tuoksu on hurmaava. Tästä runsaudesta kootaan lautaselle mieleinen sekoitus. Pöytä on pieni ja rinki sen ympärillä tiivis ja iloinen. Tuntemattomia ihmisiä yhdistää Sören, muusikko, jolla kohta on keikka. Juttu lentää, nauru raikaa ja jazz soi.

Nämä molemmat kokemukset olivat totta samanaikaisesti. Olisi luullut, että olisin vajonnut synkkyyteen, mutta sen sijaan tarkastelin kiinnostuneena tätä ei-jaettujen kokemusten kohtaamista ja nautin itsekseni ruuasta.

Minua hätkäytti se, miten kivuttomasti ja kollektiivisesti seurue sivuutti yhden jäsenen. Kysymys ei ollut taidosta vaan vaivannäöstä. Ja se kysymys kuuluu: Olenko valmis näkemään vaivaa yhden ihmisen takia, kun voin selviytyä niin helposti muutenkin? Hyvä kysymys, jota kysyn rehellisesti itseltänikin. On kirjoittamaton sääntö, ettei vaikkapa bileporukka ala vaihtaa kieltä yhden ulkomaalaisen takia. Ei Tanskassa eikä Suomessa. Mutta onko sille loppuun asti pesunkestäviä perusteita? Sellaisia, joiden kanssa voisi katsoa peilikuvaansa syvälle silmiin?

Mietin myös siinä istuessani, että minulla on sisälläni kokonainen aarreaitta, kokonainen kiinnostava maailma, jota kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnostunut jakamaan. Tullessani Tanskaan olin hieman hämmästynyt, miten vähän minusta tai Suomesta yleensä haluttiin kuulla. Ja taas, väistämättä, oli pakko kääntää sama kysymys itseä kohti. Miten usein minä olen todella kiinnostunut kohtaamistani ihmisistä? Miten usein minä pyydän heitä kertomaan seikkaperäisesti siitä, keitä he ovat, mitä tekevät ja mistä tulevat?

Tämä toisen tarinasta ja potentiaalista kiinnostumattomuus on ravistellut minua aika lailla pitkin kevättä. Miten paljon minä, me heitämme toistemme rikkautta ja voimaa hukkaan! Mikä meitä estää ottamasta toista aktiivisesti vastaan? Mikä meidät saa kulkemaan horroksessa? Miten paljon innoittavampaa ja dynaamisempaa elämä olisi, jos aktiivisesti etsisimme yhteyttä toiseen. Kyllä, monesti etsimmekin. Mutta monesti, nimenomaan arjessa, me vain kuljemme sitä samaa rataamme.

Näin siis palaan vuorovaikutuksen perusasioiden äärelle: toisen kohtaaminen, huomioiminen, pienet sanat ja eleet. Vasta se, että tämä ei ole suuressa mittakaavassa itsestäänselvää, saa minut herkistymään sille, miten laajasti omassa elämässäni toimin näiden asioiden puolesta. Omalla toiminnallani voin kääntää yhteiset kokemukset syvän riemulliseksi jakamiseksi tai välinpitämättömäksi kohtaamattomuudeksi.

”Joku pyytää tanssimaan
ja mä suistun lattiaan.
Ja kun pääsen tolpillein,
kysyn ääneen itseksein:
Missä on Lady Jane?
My sweet lady Jane?”

Kirjoitan tätä suomalaisen juhannuksen iltana. Ukkoskuuro esti minua lähtemästä Kööpenhaminan suomalaisen seuran puistojuhannukseen. Nyt tosin aurinko paistaa viattomasti, kuin se ei olisi ikinä pilvien takana ollutkaan. Mutta kyllä pohjalla lymysi myös tämä tuore kokemus ja kysymys siitä, mihin voimat nyt riittävät. Niin etsin minäkin Lady Janea, omalla tavallani.

Jaetun kokemuksen riemu

2009-06-15T06:35:00.001-07:00

Meillä oli vaikeasti kuulonäkövammaisen oppilaan kanssa niin huikeat keskustelut kommunikaatiosta ja kuuntelemisesta, että hänen luvallaan kerron siitä. Kysyin häneltä, miten hän kuulee puhetta ja ääniä ja koko kerä lähti purkautumaan siitä. Äkkiä tajusin, että minulla on hyvin samankaltainen kokemus siitä, miten minä kuulen ja ymmärrän vierasta kieltä ja miten suhtaudun siihen. Tämä seuraava on yhdistelmä meidän kokemuksestamme. Sitä voi lukea kumpaa tahansa kokemustaustaa vasten.

”Se on kuin olisi kaksi radioasemaa päällekkäin. Kuulen, että ihmiset puhuvat. Nappaan sanan sieltä toisen täältä. Arvailen, että ehkä he voivat puhua tästä tai tuosta, mutta en voi olla varma. Heti kun joku sanoo, että puhumme vaikkapa musiikista, minun on paljon helpompi ymmärtää. Saan siitä kiinni. Silloin kerron mielelläni, mitä minä ajattelen aiheesta.

Joskus on niin väsyttävää yrittää ponnistella ja seurata keskustelua. Silloin vaivun ajattelemaan jotain ihan muuta. Sitten joku saattaakin yhtäkkiä kysyä, että oletko mukana. Kyllä kyllä, minä vain myöntelen. Se onkin sitten vaikeampi juttu, jos joku kysyy, mitä ajattelen asiasta.

Paras apu on, kun ihmiset puhuvat hitaasti, koska vaikeinta on, kun ihmiset nielevät sanoja. Monesti luullaan, että kovempaa puhuminen on ratkaisu. Mutta mitä volyyminapin kääntäminen auttaa, jos radiosta tulee ne kaksi kanavaa päällekkäin? Pitää ennemminkin virittää asema selkeäksi. Joskus sekin on niin väsyttävää, että aina joudun pyytämään, että ihmiset puhuvat hitaasti ja toistavat asiat.

Näkevällä on vähän helpompaa. Hän voi osoitella ja ilmehtiä ja ohjata siten viestiään. Näkövammaisena sekin on joskus vaikeaa, että en tajua, että sanat on osoitettu minulle, jos nimeäni ei mainita.”

Olimme molemmat hämmästyneitä ja ilahtuneita siitä, että äkkiä meillä oli tämä jaettu kokemus. Minä en voi kuulla hänen korvillaan ja saada fyysistä tuntumaa kuulovammaisuuteen. Mutta ehkä onkin paljon olennaisempaa tavoittaa kokemus aistimuksen takaa. Ehkä me annammekin aivan liikaa huomiota eri aistimuksille ja pinnallisille kokemuksille väittäessämme, ettemme ikinä voi ymmärtää toisen ihmisen maailmaa. Onko mitään elähdyttävämpää kuin oivaltaa yhdessä, että kokemus pinnan alla on jaettu? Olkoonkin, että se on vaille jäämisen kokemus.

Ikävä

2009-05-29T03:58:00.000-07:00

Musiikinhistorian tunnilla kuunneltiin Rolling stonesien Lady Jane. Hector valtasi heti tajunnan ja perässä Iiris ja Kontioniemi, hämyisten iltojen mahtavat ateriat, keskustelut, levyt, öiset metsäretket. Ne, joilla Kessu on karannut yhden hengen hevonkakkabakkanaaleihin. Kessu, oma rakas Kessu, nyt nuuhkimassa Saukkosaaren pöpleiköitä. Saukkosaaren, jonka juhannuksessa en tänä vuonna ole vaan ehkä tässä pienessä huoneessa tai merkityksettömien puolituttujen keskellä.

Ikäväloukku on napsahtanut. Naurava ryhmä puhumassa tanskaa ja polttamassa lisää pökköä pesään. Minä en kuulu tänne, en tähän joukkoon. Ikävän suru valtaa koko kehon ja muljahtelee mahassa. Olen autiolla saarella, irti verkosta, pelkkien keinotekoisten yhteyksien päässä. Haluan kotiin! Haluan puhua, laulaa, nauraa, seikkaillaa, luoda ihmisten kanssa, jotka tunnen! Tarvitsen ruokaa tunteille ja sielulle!

Emma ja pojat auttavat. Uudenvuodenaattona lätkin kiireessä ”käyttölevyjä” koneelleni. Sellaisia, joita tiedän käyttäväni aktiivisesti osana luomista, olemista. ”Kaksi mannerta” lähti mukaan ja on lohduttanut monesti ja niin nytkin. Se on jo aikanaan testattu, että se sopii hyvin sylikkäin olemiseen. Nyt ei ole mitään sylejä, mutta levyn lämpö keventää. Kuuntelen Emman herkkyyttä ja intohimoisia basso- ja pianopuheenvuoroja ja saan kaipaamaani ruokaa. Olkoonkin, että säilykkeenä. Kohta, ihan kohta voin poimia suoraan puusta. Ei mene enää kauaa.

Ja sitä ennen, vielä ennemmin, joku täällä tempaa minut mukaansa. Oma luomisprosessini tai kodikas teehetki tai joku muu. Ja kaikki on taas paremmin.

Ekchart Tollen ääni neuvoo tyynesti, etten vastustaisi niin kovasti sitä, mikä on. En sitä, että olen täällä enkä sitä, että tunnen surua. Nyt se ajatus taas tuntuu helpommalta. Olen kirjoittanut itseni ulapalta rannalle. Kiitos Emma ja Eckhart, että saatoitte kohti kuivaa maata.

Ja vielä tuli mahtavat sypechatti-naurut Hannelen kanssa. "Eikö se kyntäminen oo sitä, että maa käännetään syksyllä, että se sit siinä jotenkin ässehtyy." Kyllä se ilo ja yhteisyys kulkee bittienkin välityksellä!

Welho spammaa

2009-05-28T00:06:00.000-07:00

Jossain laulukriisin pahimmassa mutkassa vitsailin, että minusta ehkä tulee ensimmäinen sokko, joka on töissä McDonaldsilla. Nyt tuntuisi urkenevan ura viestintäkonsulttina. Vai mitä pidätte tästä?

Eilen sain postia osoitteesta Welho. Jes, mikä osoite! Otsikkona oli ”Veijo tässä moi”. Jes, mikä otsikko! Viesti tupsahti Outlookin roskakoriin, minne se lajittelee mielestään spammilta haiskahtavat viestit. Eikä ihme. Heti kohta sain sen viestin uudestaan ja nyt siinä oli Welhon oma spammileima mukana. Joten tietysti avasin viestin innokkaana tietämään, mitä askaa Veijolla minulle olisi, eikö niin?

Kirjoitin Welhon asiakaspalveluun varmistaakseni, etteihän tämä Veijo ole Welhon tekosia. Joku sieltä vastasi, että ”Veijo uutiskirje kampanja” on kuin onkin heidän tekosiaan ja että jos osallistuisin siihen, saattaisin voittaa kanavapaketinkin.

Pitäisikö vuodattaa pari kyyneltä vai lausua pari rukousta Welhon viestintämestareille?

Hellerupin henki

2009-05-21T14:25:00.000-07:00

Olen monesti pysähtynyt miettimään, miten erilainen tämä ympäristö on kotiin verrattuna. Hellerupissa aamun ensimmäinen ääni on niin monesti mustarastas. Myös tiltaltteja, tiaisia ja pajulintuja on paljon. Monesti pelkkä pajulinnun laulu saa onnen läikähtämään. Melko lähellä on iso tie, mutta sitä lukuunottamatta lähitienoo on aika autotonta. Junarata kohistelee pehmeästi kuuloetäisyydellä. Jos menen poispäin isosta tiestä, vastaan tulevat lukuisten lastentarhojen iloiset äänet ja kotieläinten satunnaiset tervehdykset.

Kotona Sturenkadulla raskaat rekat herättävät aamuun ennen aikojaan. Linnusto koostuu lähinnä variksista ja lokeista ja toki satunnaisista mustarastaista ja viherpeipoista. Jos asuisin 50 metriä kauempana Sturenkadusta, tilanne olisi paljonkin toisenlainen. Silti autojen ääni hallitsee maisemaa paljon pahemmin.

Tänään oivalsin, että en ole ikinä elänyt yhtäjaksoisesti tällaisessa tuoksumaailmassa. Tulin vähän aikaa sitten kotiin Köpiksen iltariennoista. Kööpenhaminassa ilma tuoksuu peruskaupungille. Heti Hellerupin asemalla tulvahtaa vastaan kukkien kyllästämä ilma. Kukkia, puita ja pensaita on joka paikassa. Siksi ilma tuoksuu kauttaaltaan, ei vain jonkun pensaan kohdalla. Se on jotain paratiisillista, ainutkertaista, jotain hyvin arvokasta, jota en heti unohda.
Tämä ulkoympäristö on jotain, jota yritän imeä itseeni. Kotiolot eivät pärjää tälle mitenkään. Tämä on myös vahvistanut sitä, että Sturenkatu on välivaihe sille, mitä todella haluan. Täällä ulos lähteminen on keidas. Sturenkadulla olen syyllistänyt itseäni siitä, että miksi ei tee mieli lähteä lenkille. Nyt tajuan, että on siihen osittain ihan ympäristölliset syynsä. Vaikkakin Vallilan laakson lenkkitiet ovat ihan ok. Silti kaipaan lintuja, luonnon läsnäoloa, tuoksuja. Ne virkistävät ruumista ja sielua.

Etikkaa ja shamppanjaa

2009-05-15T05:28:00.001-07:00

Tässä se nyt kiistatta todistetaan. Se on tämän kevään symboli: etikkaa ja shamppanjaa samana päivänä.

Olen juuri päättänyt työviikkoni itkettävän, uskomattoman ihanaan tuntiin. Olen alkanut työskennellä tiiviisti erään oppilaan kanssa. Hän opettelee pianolla helppoja kappaleita, jotta voisi säestää ihmisiä yhteislaulutilaisuuksissa. Hän on aika alussa ja hänen on aika vaikeaa hahmottaa uusia asioita. Oppiminen tapahtuu melko hitaasti.

Valitettavasti on selvinnyt, että hänen piano-opettajansa on vähän tutkalla hänen opettamisestaan. Opettaja etenee ihan liian kovaa vauhtia ja oppilasparka haparoi perässä. Tunnin jälkeen hän on ihan hämmennyksissä eikä ole edistynyt mihinkään, koska ei ole sisäistänyt uusia asioita.

Minä en aluksi oikeastaan opettanut vaan annoin hänen käyttää aikaa niin paljon ja juuri siihen kuin hän halusi. Minulle valkeni nopeasti, että kun hänellä on määrättömästi aikaa, hän paneutuu kappaleeseen kärsivällisesti ja hitaasti. Ja kun hän on tehnyt niin, se menee sormiin ja pysyy siellä.

Olemme edenneet yhden pikkukappaleen kanssa hissuksiin. Maanantaina harjoiteltiin varmaan 45 minuuttia kolmen soinnun pikku kadenssia. Hän itse määräsi senkin tahdin. Ohjasin häntä olemaan vieläkin kärsivällisempi, toistamaan yhtä vaihetta tarpeeksi sen sijaan, että hän yrittäisi rämpiä kokonaisuuden läpi aina yhtä sotkuisesti.

Tänään maanantain osa oli sormissa kuin vettä vaan. Keskityimme vasempaan käteen, kappaleen alkupuoleen. Taas pidin hänet treenaamassa vain kahden ekan soinnun vaihtoa, kymmenen kertaa. Tutkittiin, mitä sointujen vaihdossa tapahtuu, miten käsi liikkuu pakettina, ei niin, että sormet etsivät aina uudet sävelet. Harjoiteltiin luottamusta siihen, että sormet pysyy muodossa ja oikea sointu löytyy.

Yhtäkkiä asioita vaan loksahteli paikoilleen. Hitaan, pitkän työskentelyn jälkeen. Yhtäkkiä hän pystyi soittamaan tempossa, epäröimättä koko vasemman käden. Sitä hän ei ole tämän laulun kanssa ikinä ennen tehnyt.

Olimme molemmat aivan täpinöissämme! Hän oli valtavan kiitollinen siitä, että minä annoin hänelle tarpeeksi aikaa ja tilaa ja tuin oppimista hänen ehdoillaan. Hän oli aivan innoissaan siitä, että nyt hän pääsikin eteenpäin, tuloksiin, jotka ennen tuntuivat niin vaikeilta. Minä olin onnellinen hänen löydöistään ja siitä, että pystyin auttamaan häntä. Se oli totisesti kuin samppanjajuhlaa!
Se tunne on uskomaton. Siinä on yhtä aikaa pyyteetöntä iloa siitä, kun toinen astuu rajojensa yli, nöyryyttä siitä, että on saanut olla auttamassa ja ravitsevaa ylpeyttä siitä, että minä onnistuin opettajana.

Meillä on tänään juhlat urkuri-Tinan kuorokokeen kunniaksi. Kyllä hyvin ansaittu viinimalja nyt maistuu! Varsinkin kun viikkoon on tosiaan mahtunut myös sekä kiukuttelua että syvän surunkin kokemuksia. Rakastan elämää, niin etikkaa kuin shamppanjaakin.

Spontaania kiukuttelua

2009-05-15T02:52:00.000-07:00

Olen aivan kyllästynyt tähän taloon, omaan, ahtaaseen kopperooni! Ehkä minäkin kohta juoksen ensimmäisestä ovesta ulos, syön pari raatoa ja livistän junalla Lyngbyhyn! Olen öklööntynyt tähän ruokaan, samaan hiton aamupalaan joka päivä, siihen porkkanaraasteeseen ja voileipiin! En taho, yäk yäk yäk!

Olen kyllästynyt tanskan kieleen. Se on rumaa enkä ymmärrä sitä enkä halua kuulla sitä! Olen kyllästynyt tähän saakelin ”dejligt, hyggeligt”! –sosialiseeraamiseen. Ihanaa, Hellerup, ihanaa!

Olen kyllästynyt siihen, etten ole luovien ihmisten, perheen, ystävien, oppilaiden verkossa vaan täällä näitten kanssa. Minä haluan yhteyksiä, mielekästä tekemistä toisten kanssa! Minä haluan aktiivista, dynaamista työtä ja luomista enkä tätä sontaa, jossa minun pitää koko ajan vahtia itseäni sosiaalisesti. Minä haluan pois täältä! Blää!

Olen kyllästynyt laulun opiskelemiseen, kun se ei paska vieköön toimi yhtään! En halua treenata, en tietää mitään teoriaa, en mennä mihinkään koulutukseen tai laulutunnille! Laalaalaalaa, ei kiinnosta!

Olen kyllästynyt tähän tietokoneeseen, joka on ainoa seuralaiseni. Suutelen sinua, rakas läppärini! Kiss my ass!

Väyväyväy! Paska paska paska!

P.S. Jokaisen kannattaisi kokeilla tätä, kun alkaa keittää! Olen tämän jälkeen paljon paremmalla tuulella. Eihän tälle voi kuin nauraa!

Tanskan vappu

2009-05-11T10:21:00.000-07:00

Tanskassa vappu on melko mitätön juhla. Useimmilla on ihan normaali työpäivä, joillain puolipäivä. Täällä Köpiksessä ihmiset kokoontuvat yhteen suureen puistoon kuuntelemaan poliitikkojen puheita ja, mikä tärkeämpää, juomaan kaljaa. Se toki muistetaan, että päivä on työväen päivä.

Minä vietin omaa vapunaattoani suuntaamalla pienelle merenneidolle, jossa Kööpenhaminan Suomi-seura järjesti kokoontumisen. Taisin huikata asuntolan tätille meneväni pienelle puistoneidolle, mutta eipä haitannut.

Aurinko paistoi mahtavasti. Matkalla juna-asemalle ostin kiskalta jätskin ja nautin siitä ja mustarastaista. Sitten tapasin suomalais-tanskalaisperheen isän, jonka kanssa tehtiin diili, että minä puhun tanskaa ja hän suomea. Hyvin toimi.

Pienellä merenneidolla oli kuutisenkymmentä suomalaisvapun juhlijaa. Tarjolla oli munkkeja, suomalaista siideriä ja olutta. Kuulemma merenneitoa on joskus lakitettu Mantan tapaan, mutta takavuosina saadun äänekkään kritiikin takia seura päätti jättää sen väliin. Liian pyhä on tanskalaisten ikioman kaunottaren pää mokomille suomalaiskotkotuksille.

Suomalaiset kunnostautuivat hoilaamalla kunnon karaoketyyliin Baarikärpästä ja Juodaan viinaa. Meno oli kuitenkin aika maltillista. Siinä yksi x-hippi kävi tilittämässä, miten hän muutti aikanaan pois Helsingistä, koska sai siellä pitkätukkaisena turpaan koko ajan. Tukholmassa oli liikaa suomalaisia ja Oslossa liian paha talvi, joten tie toi Köpikseen. Siis joskus 60-luvun lopulla.

Minun ja vapaalle päässeen perheenäidin ilta jatkui – satumaista kyllä – kuivan siiderin merkeissä. Sitä sai fantastisesta Dubliner-pubista, joka on Strögetillä, ihan Kungens Nytorvetin kulmassa. Jossain vaiheessa livemusiikki alkoi ja oli aika Whiskey in the jar –meininkiä. Toisessa mielentilassa olisi voinut upota, mutta se olisi vaatinut tiukempaa humalaa ja tanssipoppoota.

Vapunpäivänä musiikinhistorian opettajamme Fritz, vanha hippi ainakin aikanaan vasemmalle painottunut, soitteli innoissaan kantaaottavia lauluja. Minulla tuli ikävä vanhoja vinyyleitä, Victor Haraa ja toveri Viljasta. Vapun kunniaksi kuuntelin Punaisen langan tunnelmointia. Musiikinopiskelijoilla oli yläkerran tupakkahuoneessa iltapäiväbileet, joissa hyydähdin totaalisesti. Yhtäkkiä olikin päällä sitkeä tanskan puhumisen moodi, jota oli työlästä rikkoa. Sain hernerokan paksuisesta tupakansavusta päänsäryn ja vetäydyin lepäilemään ja räytymään. Oli ikävä Suomea ja sen ihmisiä. Avasin sitten portit luovuuteen ja Arasin tarinaani ja kirja eteni taas.

Kessun vikat vedot

2009-04-24T00:21:00.001-07:00

Eilen lounaaseen mennessä Kessu oli aivan virtaa täynnä. Ruokakaan ei tuntunut enää aiheuttavan ripulikohtauksia. Siispä lähdettiin viimeiselle reissulle Hellerupin keskustaan.

Halusin käydä Kessun kanssa Strandvejn kännykkäkaupassa ostamassa liittymääni Aurinko paahtoi mahtavasti ja keksinkin käydä lähikiskalla ostamassa ihanan minttujäätelön. Minä nautin siitä, kesäsäästä ja Kessun innostuneesta, varmasta vedosta. Imin itseeni opastettuna olemisen riemua kahden kuukauden varastoon.

Kessu väisteli varman napakasti kadulle parkkeerattuja pyöriä ja penkkejä. Suunnistin Strandvejn kännykkäkauppaan, josta halusin liittymääni lisäaikaa nyt, kun oli vielä näkevä opas tarjolla. Sanoin Kessulle, että mennään kauppaan ja odotin jännityksellä, mitä tapahtuisi. Olimme viimeksi käyneet siellä pari kuukautta sitten ja sitä ennen kerran. Vaan niinpä Kessu kurvasi määrätietoisesti täysin oikeaan paikkaan!

Käytiin vielä ostamassa muhkea, tuoksuva kukkakimppu kiitokseksi asuntolan väen ihanalle avulle keskiviikkona. Kessu haisteli kukkia yhtä sujuvasti kuin raatoja edellispäivänä. Sitten kohti kotia.

Pahin ja paras päivä vieretysten. Eilen kuin riiviö, tänään – mikä veto! Mutta totta vie: eihän Kessu olisi Kessu, ellei sillä olisi ollut tällekin päivälle pikku yllätysveto. Aseman valoristeyksessä onnistuttiin kiepsahtamaan jotenkin niin päin, että minä putosin kartalta. Sanoin Kessulle, että mennään nyt vaan kotiin. Kessu kai tulkitsi, että: ”Siis toi on out of games, mä saan päättää!” Veto hurjeni maaniseksi ja ällistyksekseni huomasin seisovani – arvatkaa missä? ”Tietysti siellä, mistä tuoreen muistin mukaan saa herkkuja!” sanoi Kessu. Siis eilispäivän eläinlääkärin ovella!

Kessun lähtöpassit

2009-04-22T12:56:00.000-07:00

Kessu on viettänyt muutamia onnenpäiviä Nuga-neidin seurassa. Nuga opastaa tyttöä, joka juuri on aloittanut musiikkilinjalla. Niinpä tänäkin aamuna, yksissä tuumin avattiin se kielletty ovi.

Se oli siinä viattomasti opaskoiraplänttiä vastapäätä. Ajattelin ruosteisilla aivoilla, että se kuuluu siihen suureen sisäpuutarhaan, jossa Kessu on ennenkin kaivellut lehtikasoja. Kysyin asiasta Nugan emännältä. Hän vastasi minuutin liian myöhään, että ovi johtaa avoimelle pihalle. Kun Nuga tuli lauhkeasti luokse, Kessu jo porhalsi Rymarksvejlla kohti seikkailua.

Tiesin sen heti. Tiesin, että oli turha huudella. Kävin muodon vuoksi soikiojärvellä päin. Helmikuisen hatkareissun ja ennen pääsiäistä tapahtuneen pyrähdyksen perusteella tiesin, että Tanskassa ollaan hanakoita kertomaan poliisille irtokoirista. Sain kuitenkin odotella melkein tunnin, että joku asuntolan työntekijöistä tulisi paikalle. Ja täällä kun on yleensä joka minuutti joku.

Poliisi kertoi, että Kessu oli nähty hengailemassa Hellerupin pääväylän kulmilla. Nielin itkua jonnekin mahanpohjaan. Sydän kylmänä lähdin yhden työntekijän kanssa sitä etsiskelemään. Hän oli kyllä mahtava: teki kaikkensa pitääkseen mielialan jossain muualla kuin ikävissä kuvitelmissa. Käveltiin, puhuttiin mielenkiintoisia ja huudeltiin välillä Kessua.

Vaan Kessu ei ollut kuulemassa. Se herkutteli elämänsä raatoapajilla sydämensä kyllyydestä. Hajut humahtivat päähän, aurinkoiset kadut kutsuivat kulkemaan. Reissuromantiikka vei tassut asemalle ja sieltä liukuikin tuttu juna. Täältä tullaan, Tanska! Pakko matkustaa on jonnekin, entisestä pois juna vie!

Hellerupin naapurissa, Lyngbyn asemalla Den Lille Skolen pienet koululaiset tekivät elokuvaprojektia, kun junasta pomppasi musta koira. Ihanaa, vaikka se haiseekin pahalle! Kamala, kun se on niin lähellä raiteita! Mitä sille nyt tehdään? Pitää soittaa poliisille. Viedään se kouluun!

Ällistyneenä kuuntelin näitä tietoja kesken etsintäretken. No, ei muuta kun taksiin ja Kessua hakemaan. ”Soitattehan sitten ajoissa, kun olette tulossa, että lapset ehtivät sanoa koiralle heihei”, vannotti opettaja.

Koulussa minua vastassa oli pahalta haiseva ja rättiväsynyt Kessu. Se jaksoi heiluttaa vähän häntää, mutta lysähti taksin etulattialle juuri kiinnostumatta lähtöseremonioista. Taksikuski oli kultainen, kun otti hajupommin kyytiin. Yritin tarjota hänelle kahvirahaa, mutta ei huolinut.

Jossain vaiheessa ehdin jutella Kirsin, opaskoirakoulun johtavan kouluttajan kanssa ja selittää pikaisesti tilanteen. Kirsin vastaus oli selkeä: On liian hurjaa, tuo Kessu kotiin. Minä tiesin, että niin se on. Heti, kun se juoksi pois. Jo kolmannen kerran Kessu on karannut salamana, taakseen katsomatta, heti, kun ovi vapauteen on raottunut. Se on jotain ihan muuta kuin Suomen karkailut hevosenkakan huumaamana.
Oli toisaalta helpottavaa saada sille siunaus. Toisaalta tuli itku.

Siispä kun olin saanut Kessun kotiin, ryntäsin järjestämään sille kyytiä Suomeen, jonne olen viikonloppuna tulossa. Ensiksi lentoyhtiö. En voi soittaa sinne täältä Tanskasta, joten pyysin isää kysymään, mahtuuko koira mukaan. Vahvistusta pitäisi kuulemma odottaa viiteen. Sitä en voinut jäädä odottamaan.

Seuraavaksi heisimatolääkitys, josta pitäisi olla eläinlääkärin todistus. Asuntolan koiraekspertti muisteli, että Ruotsiin mentäessä matolääkitys pitäisi ottaa ainakin kahta vuorokautta aikaisemmin. Katsotaan netistä. Siellä luki, että vähintään kuukautta aikaisemmin. Minä sitten googlaamaan asiaa suomeksi. Ei ollut ihan helppoa. Selvisi kuitenkin, että se pitää antaa vähintään vuorokauden sisällä matkustamisesta. Samaan aikaan toiset tanskalaiset sivut väittivät, että ei Suomeen mitään erikoismatolääkitystä tarvita. Hellerupilainen eläinlääkäri sanoi siihen, että soittakaa Suomen suurlähetystöön. Eih! EIH!

Minä otin ja soitin Suomen opaskoirasuurlähetystöön eli Herttuaisen Juhalle. Siunauksen saatuani jynssäsin ensin Kessusta pahimmat paskat ja aloin raahata sitä kohti eläinlääkäriä, joka onneksi oli ihan Hellerupin aseman lähellä. Avulias työntekijä lähti mukaan, mikä olikin hyvä, koska naatista Kessusta ei ollut menomatkalla oppaaksi. Se teki ripulit tien sivuun ja laahusti perässä.

Vastaanoton tyttö puhui lähes tykkänään koulun työntekijälle tanskaksi, vaikka osasi puhua erittäin hyvää englantia minulle. Kun otin johdon käsiini, hän silti kurkki tiskin yli nähdäkseen koiran rodun. Totesin siihen, että sitä voi kyllä ihan kysyä minulta. Viesti ei mennyt perille, koska seuraavaksi hän kurkki koiran väriä. Jaksoin vain hymähtää väsyneen huvittuneesti mielessäni.

Kessun eläinlääkäripointsit kohosivat varmaan pilviin, koska nyt ei tökittykään neuloilla vaan annettiin ihana pateeherkku. Kai siinä sivussa meni matolääkekin. Mukavaa eläinlääkäriherraa varmaan säälitti meidän tarinamme, koska hän ei kyllä laskuttanut muusta kuin lääkkeestä. Kessu elpyi herkun maagisesta vaikutuksesta niin paljon, että opasti minut kotiin häntä heiluen.

Peruttuani Kessun viikonloppuhoidon rojahdin lopen uupuneena sänkyyn ja Kessu rojahti matolleen. Kello oli puoli kuusi. Nukuttiin kunnon päikkärit, joita Kessu on jatkanut. Se makaa ja haisee kuin raato eikä jaksanut edes häntää heiluttaa, kun hain itselleni voileipää.

Niin lähtee Kessu Tanskanmaalta. Päivän itkuja en ikinä kunnolla itkenyt, ainakaan vielä. Nyt olen vaan kuolemanväsynyt enkä tiedä, pitäisikö koko päivälle naurahtaa vai vuodattaa kyyneliä. On Luojan ihme, että Kessu on ehjänä. Mutta eihän koko jutulle voi olla nauramatta. Niin surettaa erota Intiaanipäällikkö Heiluvasta Hännästä. Surettaa, kun menetän tärkeät höyrynpurkukävelyt soikiojärvelle ja toisen, elävän olennon läsnäolon. Toisaalta se on vain kaksi kuukautta. Ja olenpahan ne kuukaudet vastuussa vain itsestäni. Rakkaat enkelini, onko teistä tosiaan tuntunut, että elämäni täällä ei ole tarpeeksi vuoristorataa?

Jälkikommentit: Suomessa selvisi mm. että Kessulla oli jostain syystä häiriöitä ruuan imeytymisessä, minkä takia sillä ilmeisesti oli koko ajan näläntunne. Se ja vähentyneet opastustehtävät nostivat maestron kierroksia vähän liikaa.

Elämyksiä

2009-04-14T04:03:00.000-07:00

Viime keskiviikkona heräsin siihen, että flunssa vaan hiipi kimppuun, mutta vain puoliksi. Huokaisin aamupalapöydässä, että nyt tekisi sauna gutaa. Reipas harjoittelijamme otti asioista selvää ja parin tunnin päästä köröttelimme Fredriksbergin kylpylään.

Lilluimme poreissa ja suolavesialtaan painottomuudessa. Nuuhkimme tavallisia höyrysaunoja ja osallistuimme myös ohjelmaan, jossa kylvettäjä valeli kiukaalle tuoksulla silattua vettä. Tuli oikein kunnon löylyt, mutta öljy haisi halvalle kosmetiikalle. Jännä oli myös, että saimme jääkimpaleet oloa viilentämään. Lopuksi kuorittiin iho öljysuolaseoksella.

Torstaina vanhemmat lensivät tänne ja perjantaina suunnistimme ihailemaan sitä Clampenborgin tammivanhusta. Kävelimme Dyrehavenin puistossa, missä tuntui paistattelevan koko muukin Kööpenhamina. Silti tunnelma oli leppoisa. Puut olivat vanhoja, lapset kiipeilivät kaatuneilla puilla, haitari soi ja hevoskärryt klopsuttivat läheiselle Bakkenin huvipuistolle. Mikäs siinä oli valkkaria nauttiessa ravintolan sisäpihalla.

Käytiin äidin kanssa hurvittelemassa parissa Bakkenin vuoristoradassa ja nautittiin upeasta säästä. Sitten vielä syötiin: minä valitsin juustolautasen. Asemalle köröteltiin hevoskyydillä. Täydellinen päivä! Suosittelen Dyrehavenia ja Bakkenia kaikille, varsinkin lapsiperheille. Juna vie ihan viereen.

Lauantaina käveltiin itse Köpiksessä. Mentiin Tivolin ohi Raatihuoneentorille, missä kuunneltiin kellon vaihtuvia melodioita. Juuri raatihuoneen kello on minulle Kööpenhaminan ääni. Tuli siinä sivussa kuunneltua halpaa intiaanipoppia, mutta mikäs siinä. Jo Raatihuoneentori paljasti, että Köpis on aukioilla hengailun kaupunki. Joka aukio oli täynnä ihmisiä, jotka nauttivat auringosta ja toisten seurasta ja joivat leppoisasti kaljaa. Tällainen kulttuuri on aika vierasta vaikkapa Helsingille.

Käveltiin hissuksiin Strögetiä ja tämän putiikkiähkyn vetonaula oli neljän miehen pullo-orkesteri. Pojat puhalsivat tajuttoman taitavasti ja sovituksetkin olivat sitä luokkaa, että eivät ne olleet ihan harrastelijoita enää. Upeaa!

Uuvutuksen ja neuvoa-antavien Rose-viinien jälkeen päädyttiin syömään Nyhavniin. Ihailtiin viehättävän värikkäitä taloja. Saatiin ruuat lounashinnalla, mikä olikin hyvä, koska iltahinnat olivatkin pilvissä. Niinpä se taitaa Nyhavnissa olla. Ruoka oli hyvää ja hupaisaa oli katsella poikamiesten vauhtirinkiä kanavan laidalla: mikäs kaljaa juodessa, kun elämä on huoletonta ja aurinko paistaa.

Lauantai-iltana pelattiin Huutopussia pitkään ja antaumuksella. Paikalla oli meidän lisäksemme suomalaisjuurinen työntekijä Marjut, jonka kanssa oli pitkät porinat ja yksi opiskelija. Innostuimme hänen kanssaan yökonserttiin. Se oli yksi voitto lisää, koska tämä samainen tyttö missasi ujouttaan tarjoukseni, että säestäisin häntä, kun hän pyrki musiikkilinjalle. Nyt löytyi yhteiset laulut.

Istun viimeisenä lomapäivänäni kirjoittamassa tätä Ibosin takapuutarhassa. Flunssa on ajettu tiehensä auringon ja rakkauden voimalla. Ihanaa, kun äiti ja isä kävivät ja tänä iltana Hannele lennähtää tänne. Olen valmis lomanjälkeisiin koitoksiin!

Hellerupin kevään ihmeet

2009-04-07T13:29:00.000-07:00

Olen ollut uupunut kaikesta yrittämisestä, sisäistämisestä, parhain päin kääntämisestä, ei-henkilökohtaisesti ottamisesta. Otin loman innolla vastaan. Ja loogisesti, väistämättä, pikku flunssapeikko alkoi kolkutella. Olen tuntenut nämä päivät syvää, fyysistä uupumusta ja kunnioittanut sitä nukkumalla paljon. Flunssapeikko on pysynyt kynnyksellä, ei siis vielä asettunut taloksi. Vastapainoksi Hellerupin kevät on tarjonnut ihmeitään.

Kun olen maistellut uupumustani, olen alkanut ajatella, että minun tosiaan pitäisi kunnioittaa olosuhteita enemmän. Sokeana eläessä olosuhteet eivät ole helppoja. Ei tämä aika ole helppoa näkevällekään. Siitä sitten otetaan vielä extra-annos energiaa. Pitäisi huolehtia jotenkin syvälatauksesta, olla armollisempi, vaatia vähän vähemmän itseltään tai laskea jotkut ”arjen askareet” työstä käyväksi toiminnaksi. Ettei tulisi niitä ”Enhän mä tänäänkään tehnyt muuta kuin kävin vähän ostoksilla” –juttuja.

Lauantaina päätettiin Kessun kanssa mennä piknikille koulun sisäpuutarhaan. Aurinko paistoi täysillä. Pakkasin eväät mukaan, sirottelin Kessulle aterian maahan ja itse löhösin penkillä nauttien ihanista feta-paprikaleivistä ja Peter Höegin Hiljaisesta tytöstä. Rentoutumisen tila oli täydellisen autuas.

Hiljainen tyttö on juonellisesti sekava kirja, mutta se kiehtoo, koska se on rakennettu äänellisen maailmankuvan varaan. Päähenkilö hahmottaa ihmiset ja ilmiöt ääninä, eri sävellajeina. Haluaisinpa tavoittaa peter Höegin ja kysyä, miten hän on päätynyt tällaiseen lähestymistapaan. On peräti harvinaista, että näköaistin hallitsema henkilö pureutuu näin syvästi äänikokemukseen. No, nythän olen Tanskassa ja Peter olisi tässä käden ulottuvilla, joten ei muuta kuin pyydän enkelikuntaa järjestämään visiitin.

Tänään istuskeltiin yhden harjoittelijan kanssa samaisessa puutarhassa juomassa teetä, syömässä ihanaa luomunäkkäriä ja puhumassa syntyjä syviä. Kessu kaiveli omiaan, aurinko paistoi ja kaikki tuntui olevan kohdallaan väsymyksen alla.

Ja illalla tehtiin vielä kävelyretki. Päädyttiin katsomaan jättiläistammea, joka on yli 800 vuotta vanha. Se on se tammi, josta H. C. Andersenin satu Tulukset alkaa. Muistatteko? Sotamies hakee tammen alta tulukset, joilla pystyy kutsumaan valtavasilmäiset koirat. Mikä mieletön puu! Se tosiaan on ontto, siinä on pieni kammio ja siinä käytävämäinen kolo, varmasti se, mistä sotamies kulki sisään. Joku on käyttänyt sitä rukouskammiona. Ajattelin, että kaikki me pienet ihmiset, rukoilijat, tarinoitsijat, suojanhakijat olemme kokoontuneet sen puun luokse eri aikoina ja se vain on ja on. Valtava elämys!

Niin vaan elämä tuo eteen betonia ja silkkiä, ulkopuolisuutta ja yhteenkuuluvuuden lämpöä, hetken murheita ja käsittämätöntä perspektiiviä.

Avuttomuus

2009-04-05T12:50:00.000-07:00

Perjantaina, pitkän pääsiäisloman kynnyksellä, saan tietää, että lomalla hoitaisin ruokahuoltoni itse. Sehän sopii. Supermarket on lähellä. Olen käynyt ostamassa sieltä suklaata ja salmiakkia ja Kessulle apetta. Apua olen saanut sekalaisesti, ajoittain nihkeästi, mutta olen saanut kuitenkin. Viime kerralla tosin jouduin hokemaan aika kauan, että unskyld, unskyld (anteeksi) ilman että kukaan reagoi.

Pyydän asuntolan työntekijää luettelemaan muutamia ruoka-aineiden nimiä tanskaksi ja talsin luottavaisena kauppaan. Siellä ihmiset hiihtelevät käytävältä toiselle yhtä kiireisinä kuin aina ennenkin. Heitän kokeeksi pari unskyldiä, muttei tärppää.

Lopulta yksi nainen tulee tarjoamaan apua ja tartun reippaasti ensimmäiseen asiaan, leipään. Selvittelen ymmärrykseni rajoilla, minkälaista ja kokoista paahtoleipää on tarjolla. Kun paketti tömähtää koriin, nainen toteaa, että hyvä, kun löytyi ja vaistoan, että hän haluaa jatkaa eteenpäin.

Tunnen olevani tyhjiössä, tilassa, jonka ihmiset kiertävät. Ajattelen kaikkia niitä asioita, jotka haluan ostaa: juustoa, kinkkua, kurkkua, paprikaa, jugurttia, ananasta, pestoa... Käynkö kaikkien näiden ruoka-aineiden kanssa saman apurumban, pyytäen armopaloja saadakseni taas seuraavan asian koriini?

Yhtäkkiä se kaikki on vain liikaa. Lähestyvät ihmiset muuttuvat mahdollisuudesta uhaksi. En pysty pyytämään apua, en kiipeämään kielimuurin yli, varastamaan kiireisten ihmisten huomiota. Haluan ulos tästä kaupasta, nyt heti, ennen kuin purskahdan itkuun. Ironista kyllä pyydän vanhaa herraa palauttamaan paahtoleipäpaketin ja ostoskorin ja kiirehdin ulos.

Alanko itkeä tässä vai kotona, kysyn itseltäni auringonpaisteessa. Tässä. Mitä väliä. Itken ja kuljen kohti kotia. Toivon, ettei kukaan sano mitään. Yhdessä kohtaa yksi mies ohjaa minua oikeaan suuntaan, mutta ei kysy muuta. Tulen koululle. Pysykää nyt poissa. En halua mitään myötätuntoa vierailta. Omassa huoneessa heitän viimeisetkin julkisten tilojen esteet ja itken vain.

On pakko puhua jonkun kanssa. En nyt kestä tätä yksin. On kuultava jonkun ääni, jaettava tämä elävän ihmisen kanssa. Jutta on enemmän kuin lähettävältä taholta voisi toivoa. Selitän koko jutun, puhutaan siitä ja aika monesta muustakin asiasta ja palaudun takaisin itseeni. Kun elää irti verkosta, arjessa kaikkien tuttujen ihmisten piirin ulkopuolella, tajuaa pienten sanojen ja tekojen arvon. Nyt vasta todella tunnen sen.

Marssin asuntolatädin luo ja ilmoitan, etten selviä supermarketista. No problems. Teemme yhdessä retken sinne ja palaamme kassi täynnä ruokaa.

Joskus edes taivas ei riitä rajoiksi ja seuraavassa hetkessä rajat ovat kynnyksellä. Kumma juttu, miten sitä tekee vaikka mitä huimapäistä ja sitten tiiliseinä tulee vastaan arkisessa kaupassa. Hauraus ja lujuus, heikkous ja vahvuus kietoutuvat toisiinsa niin oudosti, että täytyy olla Jumala käsittääkseen sen.

Onnistumisia

2009-03-24T14:05:00.000-07:00

Viimeiseen viikkoon on mahtunut niin monta onnistumista:

Viime tiistaiaamuna sää oli aurinkoinen ja hurjan tuulinen. Rytmiikan tunti huipentui siihen, että opettaja soitti pianoa, oppilas lauloi ja minä soitin rumpuja. Opettaja on neuvonut mulle rumpujen soittoa, kun odotellaan myöhässä olevia oppilaita, joten rytmit oli veressä. Soitettiin vanhan ajan kunnon swingiä. Se oli sellainen tunnelmallinen, vähän menevä mollibiisi Tanskaksi. Kessu intaantui ulvomaan ihan valtoimenaan. Minä sitä toppuuttelemaan. Lopulta se tuli kerälle jalkoihini, kaikkien rumpujen keskelli ja pisti pään bassorumpua polkevalle oikealle jalalleni. Siinä se makasi ja kuunteli, kun me svengattiin, aurinko paistoi ja tuuli ulvoi nurkissa.

Keskiviikkona tajusin olevani kuoleman väsynyt ja ehkä tulevani kipeäksi. Nuo Complete vocal technique –jaksot verottavat aina, kun ovat niin intensiivisiä. Meinasin jo skipata session, jossa oppilaat suunnittelivat juttua näkkärinuorten lehteen, mutta menin, kun minut oli sinne oikein pyydetty. Ja voi vau: kaikki puhuivat omasta aloitteestaan englantia, kyselivät mielipiteitäni ja kohtelivat täysin tasavertaisena ryhmän jäsenenä.

Session jälkeen yksi tyyppi halusi treenata kanssani yhtä aariaa. Siis minä säestän, hän laulaa. Kävi ilmi, että olin harjoitellut väärää biisiä ja muutenkin sanoin, etten jaksaisi nyt oikein mitään. Tuskin olin päässyt omaan huoneeseen, kun puhelin soi ja toinen tyyppi halusi minut säestäjäksi, kun hän halusi äänittää musiikkipätkää siihen lehtijuttuun. En mitenkään voinut kieltäytyä tästä, koska se, että kukaan ylipäätään soittaa minulle on jotain aivan ennenkuulumatonta. Treenattiin siis se juttu kuntoon.

Sen jälkeen kolmas tyyppi halusi, että minäkin äänitän jonkun oman pikku pätkän lehteen. Lauloin vähän Kylä vuotti uutta kuuta, kerroin EVS-projektistani ja että tämä näiden koulutus on minusta hyvä. Kaiken seurauksena yksi tyyppi purskahti itkuun ja toinen intoili, että tästä biisistä saisi mahtavan bändiversion.

Eilen oli toista kertaa treenisessio oppilaan kanssa, jolla on vaikeuksia opetella uusia asioita. Siis ihan kognitiivisia. Ihana tunti! Me vain soittelimme rauhassa, ei ollut kiirettä mihinkään, ei tavoitteita ja dynaamisesti eteneviä, pedagogisia askelmia. Minä neuvoin niksin silloin, toisen tällöin. Pitkään vaan fiilistelimme sointukiertoja ja annoimme niiden mennä sormiin. Tunnin jälkeen hän sanoi: ”Jotkut ihmiset sanovat koko ajan, että tämähän on niin helppoa, senkun siirrät käsiä näin ja noin. Kiitos, kun et sanonut niin!” Lisbethiltä kuulin, että hän oli ollut onnellisempi kuin aikoihin.

Tänä iltana havahduin siihen, että pidin ex tempore –esitelmää vapaaehtoisohjelmasta Tanskaksi! Siis mitä? Tajusin, että perjantaina, kun treenasin yksiä kuorostemmoja, tein senkin ehkä 60 % tanskaksi. Missä välissä on tapahtunut, että pystyn puhumaan jostain muustakin kuin siitä, että haluan ruisleipää juustolla ilman voita ja corn flakeseja maidolla ja vähän sokeria. En ole juuri jaksanut opiskella systemaattisesti viime viikkoina. Mutta on kuin joku selvä raja olisi ylittynyt.

Yhä edelleen ihmettelen tätä vuoristorataa. Kaiken tämän välissä on ollut tosi raskaitakin tunnelmia siitä, että laulullinen ja opetuksellinen tulevaisuus on aivan kätkössä ja että tiedän niin paljon vähemmän kuin ennen. Mutta elämän virta vie eteenpäin ja kevään valo kasvaa. Siunattu elämä, siunattu kevät ja siunattu valo!

Viinin voimalla

2009-03-20T08:05:00.001-07:00

Helmikuun lopulla teimme opintoretken. Tiedättehän: vetäydytään yhdessä viettämään aikaa syrjäiseen kolkkaan, päivät vietetään pedagogisesti ja illat biletetään. Minä aloitin Sibelius-Akatemiani sillä lailla ja muistelen sitä hyvällä. Tähän retkeen suhtauduin etukäteen epäluuloisesti lähinnä kielimuurin ja oppilaiden villieläinluonnon takia.

Maanantaiaamuna körötimme junalla ihan pohjoiseen, Gillelegen merenrantakylään (lausutaan Gilelai). Se on entinen kalastajakylä, nyt näin siitä lähinnä sikaökyhinnoissaan olevia merenrantatontteja ja sen pikku mökkiyrityksen, jossa majailimme.

Majoituimme kaikki neljä tyttöä yhteen huoneeseen, kerrossänkyihin. Poikakaksikko valtasi toisen huoneen ja opettajat olivat kokonaan eri talossa. Opettajat lähtivät ostamaan kahden päivän ruoka- ja juomatarpeita.

Minä yritin kulkea muiden perässä ja tunsin olevani eristyksissä. Olin aivan lauluristiriitani jähmettämä enkä kyennyt puoleen päivään mihinkään. Pikku juttutuokio Lisbethin kanssa helpotti. Jokin naksahti toiseen asentoon ja kertakaikkiaan otin raivokkaan päättäväisesti vastuun omasta paikastani ryhmässä. Pistelin joka väliin kysymyksiä siitä, missä keskustelu meni. Pakottauduin kommentoimaan.

Illalla käytiin kävelyllä meren rannalla. Se pauhasi jatkuvana massana ja tuuli oli hyinen ja raaka. Nautin suunnattomasti, jotenkin siitäkin, että tuuli oli niin karmea. Hyvillä mielin söin päivällistä muiden kanssa ja hörppäilin viiniä. Tunsin muutoksen alkaneen.

Ja viinin voimalla ujutin itseni ensimmäistä kertaa ryhmään. Viini antoi kaikille tekosyyn olla vapaasti älyvapaa, hepuloida, laulaa tanskalaisia juomalauluja, tunnustaa ja tilittää. Sain kuulla, että yksi jos toinenkin oli tuntenut läsnäoloni oudoksi, kun he eivät tienneet, olenko lintu vai kala, opettaja vai oppilas, vertainen vai ylempi. Rakas kurdityttöni suolsi ällistyttävän määrän englannin sanoja, oli onnellinen siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä koiraani (järjestin Kessun hoitoon juuri tämän takia) ja tilitti tunteen palolla, miten hän ei osaa englantia, mutta miten hän tuntee minun energiani. Ja viini virtas vain. Ja kalja. Ja tupakka savusi niin, että pahaa teki.

Kahden päivän viinat oli tuhottu täysin jo ekana päivänä, joten seuraavana päivänä sitä piti raahata lisää. Krapulana alkanut, mutta joksikin muuksi muuttunut päänsärkyni paheni iltaa kohti, joten olin aika lailla poissa pelistä. Vetäydyin nukkumaan jo kymmeneltä, haistelin entistäkin pahempaa tupakankatkua ja kuuntelin, kuinka koko porukka hirnui aivan katketakseen jollekin. Myöhemmin selvisi, että he olivat kertoneet ketjutarinoita, jotka vääntyivät väkisinkin pervoiksi (ilman opettajia tietysti). Ajattelin haikeana, etten olisi voinut olla siinä kitkattomasti mukana, vaikka olisin jaksanutkin. Tanskankielinen tarina virtaa tanskaksi. En pysty kaatamaan näitä muureja kokonaan, vaikka kaikki kuinka sitä haluaisivatkin.

Hyvillä mielin palattiin kotiin ja vakuuteltiin, että olipa upeaa ja että ryhmähenki oli kovasti muuttunut. Näin kuukauden päästä sanoisin, että kyllä, jotain hyvin tärkeää istutettiin niinä päivinä. Mutta on vaatinut aikaa, että siemen on työntänyt itunsa maan pinnalle. Siinä välissä koko henki oli kuin pois pyyhkäisty, oppilaat vetäytyivät ihan kuin ennenkin. Kun yhteisyyden kokemuksiin on nyt ihan hiljattain palattu, ehkä me kaikki tunnistamme, että emme kohtaa toisiamme ensimmäistä kertaa ja ehkä yhteyteen antautuminen on vähän helpompaa.

Ajattelin retkellä vähän surullisena, että täytyykö avausten aina tapahtua viinan voimalla? Nyt ajattelen, että tapahtukoon se sillä tasolla, millä se on mahdollista.

Välikuulumisia

2009-03-16T13:27:00.001-07:00

Ups, tästä olikin jäänyt melkein koko teksti pois. Tässä se nyt kokonaan:

Olkoon tämä nyt omistettu yleisille välikuulumisille. Yritän huolehtia siitä, että täällä on muutakin kuin filosofiaa ja psykologiaa, mutta nyt olen mietteliäällä päällä.

Olen harjoitellut intensiivisesti läsnäolon voimaa. Se toimii. Tarkoitan ajatusten ja tunteiden yksinkertaista, analysoimatonta tarkkailua. Kun sitä jaksaa tehdä päivätolkulla, viikkotolkulla, se alkaa tuottaa tuloksia. En tosiaankaan pysty siihen joka hetki, mutta muistan muistuttaa itseäni. Se on ollut tärkeä selviytymiskeino, koska sen myötä kehoon ja mieleen virtaa tilaa, joka ei ole tunne- ja ajatusmyllyn saastan vallassa.

Toinen lottovoitto oli oman kehoni julistaminen ensimmäiseksi opettajaksi. Sen myötä lauluristiriita näyttää hävinneen. Teoreettiset asiat ovat tietysti edelleen ihan samassa ristiriidassa, mutta ne eivät törmää minun sisälläni. Niillä ei ole minuun valtaa. Oikeastaan olen nyt niistä valtavan kiinnostunut.

Tajusin tässä yhtenä päivänä saavuttaneeni sen tasapainotilan, jossa näiden näkökulmien omaksuminen yhtä aikaa on mahdollista. Tulin tosi iloiseksi! Minä ja moni muu oli jo sitä mieltä, että yritän haukata liian suurta kakunpalaa. Ja koko jutun pointti olikin se, että vain tämä täysin mahdoton umpikuja ajoi minut antautumaan ja luovuttamaan. Jos olisin opiskellut näitä juttuja erikseen, olisin vain siirtänyt tämän väistämättömän prosessin kauemmaksi. Tai sitten en.

Opin ahnaasti kehon laulullista anatomiaa ja fysiologiaa käsin. Tänään laulutunnilla tunnustelin vuorotellen minun, vuorotellen Lisbethin kurkunpäätä, leukaan liittyviä lihaksia, rintakehää, vatsalihaksia. Tajuttoman kiinnostavaa! Now we’re talking! Näin minä vakuutun: Kun tunnen jutut näpeissäni!

Villioppilaani alkavat vähän jo näykkiä pähkinöitä sormenpäistä. On tapahtunut paljon sellaista, joka ei tähän blogiin luottamussyistä päädy. Jotakin alkaa avautua. Tästä voi vielä tullakin jotain!

Rakastan täällä sitä, kun ei ole kiire mihinkään. Oppitunnit ovat ajallaan. Sen lisäksi ei paljon muita töitä ole. Harjoittelussa olen täysin oma herrani, samoin kaikessa muussakin. Ei juuri ole deadlineja, ei sitoumuksia tänne tai tuonne. Pitäisi kotiin palattua muistaa, että minähän se ensisijaisesti asetan ne sitoumukset Suomessakin, eivät muut.

Jokainen päivä täällä on niin kiinnostava ja täyteläinen, sisäisesti ja ulkoisesti. Olemassaolon syvä rauha, syvältä kehosta kumpuava, nimetön ahdistus, kutkuttava uteliaisuus, kärjistynyt kärsimättömyys, väsymys ja innostus kutoutuvat pökerryttävästi yhteen. Nurkan takana voi olla mitä tahansa. Kaikki on mahdollista.

Maaliskuun aamu

2009-03-13T00:49:00.000-07:00

Mustarastas, aamun airut, tulee uneen lempeästi.
On tullut jo kaksi viikkoa.
Tanskalainen, lyhyttavuinen mustarastas.

Tunnustelen, herättelen kehoani.
Se on jumissa kaikesta tuntemisesta,
mutta sielu sen takana kihisee elämästä.

On perjantai, maaliskuun 13.
Paha päivä, sanovat.
Tulkoon paha päivä, Pohjanmaan kautta!

Alakerran remppamiehet levittävät mömmöä.
Se haisee vanhalle viinalle.
Päivähuoneen pianisti on oppinut G-duurin.

Kohteliaat villit

2009-03-07T10:27:00.000-08:00

Tiesin alusta asti, että oppilaillani on näkövamman lisäksi sosiaalisia vaikeuksia. En tiennyt asiasta sen tarkemmin. Siksi aluksi ihmettelin. Nämähän ovat ihan normaaleja nuoria, kuin ketä tahansa parikymppisiä. Juttelevat mukavan avoimesti lounaspöydässä. Paljon avoimemmin kuin suomalaiset. Onko Tanskassa erilainen, pedagoginen kulttuuri? Nähdäänkö täällä herkemmin ongelmia kuin Suomessa? Huomasin kyllä pian, että heidän oli vaikea pitää kiinni yhteisistä sopimuksista, tulla ajoissa jne. Mutta sellaisiahan me kaikki vähän olemme.

Tiistaina yksi oppilaista ei taaskaan tullut tunnille. Havahduin siihen, ettei hän ole tullut yhdellekään tiistaitunnille. Joskus on ollut hyviä syitä, joskus ei. Kun soitin ja kysyin, missä hän on, hän vastasi, ettei ole tiennyt, että hänen pitäisi olla paikalla. Tiesin, että se oli vale ja tiesin hänenkin tietävän sen.

Lisbeth sanoi, että hän on julmetun peloissaan ja yrittää väistää kaikella tavalla sessioita kanssani. Se ei ollut käynytkään mielessäni, koska hän on jutellut suorastaan innokkaan avoimesti asioistaan, suhteestaan musiikkiin ja myös siitä, miten kivaa olisi tehdä jotain yhdessä. Näyttää siis siltä, että hän pystyy lähestymään minua vain omilla, hyvin kapeilla ehdoillaan ja kokee niiden ulkopuolella olonsa uhatuksi.

Maistelin ajatusta ja aloin tarkastella mennyttä jaksoa täällä ja heidän reaktioitaan. Keskiviikkona yritin saada englantimuuria pelkäävän kurditytön kanssani nuotinlukusessioon. Hän ei ole ikinä peitellyt tunteitaan, päinvastoin. Hän pyristeli päättäväisesti pakoon. Perjantaina kysyin kaikilta lounaspöydässä, sovittaisiinko ensi viikon sessioista tässä yhteisesti, niin ei tarvitse sumplia aikatauluja. Kukaan ei reagoinut siihen mitenkään. Torstain bändisessiossa tajusin, että minun on kuiskattava ehdotukseni, sillä he vastustivat lähes kaikkea, mitä ehdotin. Jopa sitä, että he olisivat virittäneet kitaransa pianon mukaan. ”That’s not important.” Joo, se oli vitsi eikä sittenkään ollut.

Minua on hämmentänyt se, että he piilottavat tämän kaiken niin tajuttoman taitavasti. Olen tottunut lukemaan tällaisia asioita aika helposti ihmisistä. Laulutunnemyrsky sotki antennini pahan kerran ja nyt, kun kolmas silmä taas toimii, tämä kätketyn pelon määrä pysähdyttää. Niin kohteliaita, niin of course, great, mutta oikeasti villieläimiä.

Projektini todellinen luonne alkaa paljastua. Sillä on aika vähän tekemistä musiikin kanssa. Paljon vähemmän kuin ajattelin. Alkuperäinen ideani siitä, että olen musiikillinen saattaja, että ojennan osaamistani ja taitojani heille eteenpäin, no, se on kaunis, mutta aikamoisen matkan päässä. Oikeasti minun mahdollisuuteni on kesyttää heidät.

En viittaa tällä eläinvertauksella heidän älykkyyteensä vaan tunteisiin. He pyristelevät poispäin, ihan kuin Kessukin teki aluksi. Se oli haluton kävelemään tämän oudon tyypin kanssa. Luottamuksen ensimmäinen avain löytyi, kun nukuin yhdet päiväunet lattialla Kessun vieressä. Niin minun pitää nytkin tehdä, tavalla tai toisella.

Yksi EVS-ohjelman tavoitteista on, että vapaaehtoinen saa paljon informaalin (tässä tapauksessa se tarkoittaa koulun ulkopuolisen) oppimisen kokemuksia. Hmm. Kirjoitanko kesäkuun lopussa EU:n loppuraporttiin: ”The volunteer has learned what it is to love in deeds.”

Oma keho opettajana

2009-02-26T23:51:00.001-08:00

Kiitos ihanista tsemppausviesteistä! Koen kaiken teidän tukenne tosi tärkeäksi! On elämän väistämätön laki, että uusi suunta löytyy, jos sille vain pysyy avoimena. Niin on nytkin käymässä. Tämä on tiivistelmä siitä, mitä eilen kirjoitin mahtavalle laululistalleni.

Minun on täytynyt ajatella uusiksi tavoitteitani ja motiivejani. Minä ajattelin, että haluan löytää perusteellisen tiedon siitä, miten asiat laulussa ovat, että haluan eroon arvailuista ja kaivautua ytimeen. Ajattelin, että eri näkökulmat ovat vain asian eri puolia ja että jos katson niitä yhdistävästä ajatuksesta käsin, ne tasapainottavat toisiaan.

Alkoi näyttää yhä enemmän siltä, että laulamisen fysiologisesta totuudesta ollaan oikeasti eri mieltä. Taistelin sitä vastaan, koska se näytti romuttavan unelmani. Se vastustus aiheutti paljon kipuilua, jota sitten istuin itkemässä sunnuntaiyönä.

Tulin väistämättömään päätelmään, että teorian kannalta olen umpikujassa. On kuin ympärilleni olisi varta vasten järjestetty tasavahvoja, rautaisia ammattilaisia. Joka puolella on kokeneita, asioihin hyvin tarkasti perehtyneitä, pitkään opettaneita ihmisiä, jotka kuitenkin ovat päätyneet eri linjoille ja ovat vakuuttuneet olevansa faktojen äärellä. En voi alkaa tehdä mitään tieteellisiä tutkimuksia siitä, miten ne lihakset oikeasti toimivat. En voi käyttää aikaani niin paljon lukemiseen, että tosissani kaivaisin jotain esille. En nyt. Tunnustin olevani mahdottoman yhtälön edessä, jota en voi ratkaista teoreettisella väittelyllä. Tunnustin yrittäväni tietä, joka nousee pystyyn. Kun hyväksyin sen, jokin uusi alkoi avautua väistämättä.

Kolme päivää sisälläni oli hiljaista myrskyn jälkeen. Ainoa asia, minkä tiesin oli, ettei minulla ollut minkäänlaista käsitystä tai intuitiota siitä, mitä tekisin koko laulamiskuvioni kanssa. Hyväksyin hiljaisesti, että olin kulkenut innoittavan intuition perässä ja päätynyt eksyksiin ja aika turvalleni. Antauduin tunnetasolla sille, että tie eteenpäin oli täysin piilossa.

Eilen illalla ja koko yön aikana uusi suunta avautui. Aamulla se oli kypsynyt oivallukseksi. Jos kerran on niin, että nämä toisistaan poikkeavat käsitykset pystyvät horjuttamaan minut pois tasapainosta, en voi etsiä juuri nyt vastauksia niistä. Minun on nostettava oman kehoni kokemus ykköseksi ja vähän aikaa pirut välitettävä siitä, miten väärin tai oikein se on minkäkin teorian tai edes rautaisen, kokeneen opettajan käytännön käsitysten kannalta. Minun on käännyttävä sisäänpäin ja luotettava siihen, että keho tietää.

Tässä uudessa näkökulmassa eri opetusten merkitys muuttuu. Ne ovat kuin niitä sieniä, joista Liisa haukkasi Ihmemaassa. Ai, tästä tuli tällainen olo, kiinnostavaa!

Tämä tuntuu todella oikealta kehossa asti. Yhtäkkiä on tilaa hengittää. Yhtäkkiä olen vapauttanut itseni jostakin. Ehkä siitä kahlitsevasta halusta hallita sekä cvt että Lisbethin metodi, jotenkin saada ne molemmat. Olen ollut liian kiinnittynyt päämäärään, liian innokas saamaan sen ja siksi pelokas menettämään sen.

Tuntuu, että nyt se matka vasta alkaa. Olen vapaa kokeilemaan mitä tahansa, muiden tai itseni keksimää. Olen täysin vapaa kaikista muista paitsi kehoni rajoista. Olen oma valtiattareni! On kuin olisin saanut itseni takaisin!

Umpikujassa

2009-02-22T22:50:00.000-08:00

Nyt jos olen rehellinen, sanon, että pahin skenaarioni tästä kahden laulutavan yhtäaikaisesta opiskelusta on toteutunut. En tiedä, mikä on totta. En tiedä, mikä toimii. En tiedä, mitä polkua seurata. Unelmani siitä, että voisin löytää jotain sieltä, jotain täältä tuntuu aivan mahdottomalta, koska ohjeet terveestä äänenkäytöstä ovat niin vastakkaisia.

Otetaan esimerkiksi hengittäminen ja ilman käyttäminen laulamisessa. Tässä muutamia vastakkaisia näkemyksiä:
Tuki on uloshengityksen pidättelyä. vs. Huolehdi laulaessa siitä, että ilma virtaa tarpeeksi ulos. (tämä ero tuntuu siis ihan käytännössä)
Sisäänhengittäminen on tärkeää, vedä pitkään ja syvään henkeä. vs. Jätä sisäänhengittämisen säätely keholle. Ajattele sitä kuin vapautuksena.
Vatsalihakset ovat uloshengityslihaksia. Jos käytät niitä aktiivisesti, työnnät välillisesti ilmaa ulos. vs. Jos käytät vatsalihaksia aktiivisesti, autat kehoa pidättelemään ilmaa.

Miksi en tiedä, mikä on totta? Koska kaikki vetoavat anatomiaan ja fysiologiaan, tehtyihin tutkimuksiin ja laulunopetuksensa pitkään historiaan. Miksi en tiedä, mikä toimii? Koska olen kokeillut sekaisin vasenta ja oikeaa ja koska tunnekuorma asiassa alkaa olla niin suuri, että kehokin reagoi siihen. Ja koska sekä cvt että Lisbeth sanovat, että ”tämä tuntuu vähän oudolta aluksi, mutta se johtuu vain siitä, että keho tekee jotain uutta ja totuttelee siihen”. Siksi olen sekaisin siitä, mikä on kehon ”väärin”-signaali, mikä on vain ”Apua! Uutta!” –signaali.

Minulla on tasan kolme vaihtoehtoa:
Pistää hanskat tiskiin.
Ottaa jollain konstilla selvää, mistä tässä oikeasti on kysymys.
Opiskella edelleen kaikkea sekaisin teoriassa ja käytännössä.

Kaikki vaihtoehdot kammottavat minua.

Ja kun oikeasti mietin, että mitä jos laittaisinkin hanskat tiskiin, se nosti esiin kokonaisen identiteettipohdinnan siitä, kuka olen, mistä olemiseni riippuu, miten paljon määräydyn siitä, mitä teen. Opiskella laulua ja ääntä on ollut suuri unelmani. Ehkä liiankin suuri? Olenko halunnut sen täyttävän jonkin paikan, jota se ei voi täyttää? Jotain sellaista järkkyy, jolle olen perustanut aika paljon.

Eilen yöllä hipsin Kessun kanssa pissalle, seisoin autiossa ala-aulassa, itkin ja itkin. Olen yrittänyt tsempata itseäni, että kyllä tämä tästä ja eteenpäin vaan. Nyt myönsin, että joka puolella näyttää olevan seiniä, että en tiedä mistään mitään, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä tai edes, mitä haluaisin. Yölllä se tuntui kauhealta. Nyt se tuntuu jotenkin vapauttavalta. On vapauttavaa tunnustaa täysillä, missä koen meneväni.

Nyt voi tapahtua mitä vaan. Tämä toteamus sisältää koko tunteiden kirjon pelosta ja ahdistuksesta innostukseen.

Kielimuurilla

2009-02-21T11:49:00.000-08:00

Maanantaina olin seuraamassa sen koiria pelkäävän kurditytön tunteja. Solfaopettajan kanssa suunniteltiin meille treenisessiota, jossa hän lukee ääneen pistenuotteja ja minä kerron, menikö oikein vai ei. Hän oli tosi epäluuloinen ja peloissaan, koska tilanne, jossa hänen pitäisi ehkä puhua englantia tuntui aivan hirmu vaikealta. Selitimme, ettei hänen edes tarvitse puhua englantia, kun minä puhun tanskaa.

Sitten laulutunnilla kävikin niin, että Lisbethin piti lähteä johonkin pois ja hahaa – jäimme kaksistaan! Olin innoissani, nyt tai ei koskaan! Aloin sölköttää tanskaa ja eiköhän vain hän vastannut tanskaksi ja jopa vähän englanniksi, vaikka sen piti olla kieli, jota hän ei osannut yhtään. Hän kysyi kelloa ja minä vastasin sujuvasti tanskaksi, että se on 14.85. Hän purskahti valtavaan nauruun. Jännä ilmiö. Hän nauroi valtoimenaan minun virheelleni, mutta oli itse niin peloissaan puhua vierasta kieltä. Minä nauroin hänen kanssaan. Halusin sanoa, että sitä voi nauraa itselleen menettämättä kasvojaan.

Tiistaina rytmiikan tunnille ei tullut kukaan paitsi yksi mies, joka oli vähän kuin kuntoutuksessa sokeuduttuaan. Vasta kun hän oli puhunut pitkät pätkät englantia, hän tunnusti, ettei ole oikeastaan koskaan puhunut sitä, mitä nyt on katsellut telkkaria. Rohkeaa!

Keskiviikkona söin lounasta musiikkilinjalaisten kanssa. Kukaan ei kertaakaan sanonut minulle oma-aloitteisesti mitään tai yrittänyt käydä yleistä keskustelua englanniksi. Tunsin palaavani kymmenen vuoden takaiseen painajaiseen: olen ulkona ryhmästä, johon haluaisin, mutta en tiedä, mitä tehdä, mitä sanoa, miten käynnistää keskustelu. Kamala tunne! Sitä luulee kasvavansa ja oppivansa, tulevansa paljonkin paremmaksi, vahvemmaksi, avoimemmaksi. Ja yks kaks joku tilanne suistaa maan jalkojen alta ja sitä löytää itsensä samasta haudasta kuin aina ennenkin. Se on pirun raskasta ja vaikeaa hyväksyä! Okei, tiedän, ei se ole koko totuus ja kyllä, olen kasvanut, mutta kyllä tämä elämä pitää nöyränä.

Kumma, miten elämä vaihtelee. Eilen päivällisellä en jaksanut kuunnella yhtään tanskaa, söin ja vetäydyin nopeasti. Ja yhtäkkiä tänään oli niin kodikas päivällinen! Ruokana oli valtavia pihvileipiä, jotka tuskin mahtuivat lautaselle ja sen lisäksi uskomattoman paljon hörhöjä: kapriksia, perunasipulisalaattia, piparjuurta, punajuuria ja kurkkuja. Koko se höskä nauratti ihmisiä ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Ennen englantia puhumattomat uskaltautuivat yrittämään. Minä puhuin englantia ja tanskaa sekaisin ja ihmiset riemuitsivat tanskastani. Lempiasuntolatätini oli mainiossa vireessä, vitsaili kaikkea ja käänsi juttuja molempiin suuntiin. Puhuttiin erilaisista juhlista. Tanskassa on huomenna juhla, jossa lapsilla on kai naamiaiset ja he hajottavat sellaista karkeilla tms. täytettyä kissaa ja se, joka lyö viimeisen iskun on kingi. Vähän sekavaa, mutta tätä kai tehdään muissakin maissa, olen kuullut siitä. Puhuttiin juhannuksesta ja vapusta ja kaikesta. Så hyggeligt!

Pianomeditaatiota

2009-02-19T08:14:00.000-08:00

Eilen kokeilin, miltä tuntuu soittaa pianoa äärimmäisen läsnäolevana, tunnustellen musiikkia enemmän kehon kautta kuin kulttuurisen musiikkisuodattimen läpi. Se oli jännittävää ja yllättävää! (Anteeksi kaikki ei-muusikot tämä musiikkitermistö. Lukekaa silti, kyllä minä puhun tässä ihan elämästä.)

Beethoven, Kuutamosonaatti, Adagio. Ihanaa, kun soinnut kestävät niin kauan, että ne ehtii aistia. Tässä selviää tonaalisuuden luonne: musiikin teho perustuu lineaariseen kronologisuuteen, siihen, että välidominantti vaatii purkautumisen dominantille, joka vaatii purkautumisen toonikalle. Tai että on mitä tahansa kadensseja. Sointu saa merkityksensä tulevan, ei läsnäolevan hetken perusteella.

Tuntuu yhtäkkiä, ettei se ole kiinnostavaa. Tai että se vetää minua pois tästä hetkestä, odottamaan purkausta. Vähän ajan päästä koen sen toisin: tämä tonaalisuus on niin sisäistettyä, että purkausta odottava dominantti herättää minussa tunnereaktion. Voin pysähtyä ja nauttia siitä hetkestä, kun musiikki ajautuu purkautumisen reunalle ja siitä hetkestä, kun aalto taittuu lepoon. Voin nauttia musiikin draamasta juuri siinä hetkessä eikä tarvitse odottaa pelkästään loppuhuipentumaa.

Selim Palmgren, Maj natt. Tämä on enemmän impressionistista, enemmän irti vanhasta kunnon tehokehikosta. Tässä on peräkkäin tosi voimakkaita, värikkäitä sointuja, synkkää ja valoisaa, selkeän kirkasta ja oudosti värittynyttä. Ihanaa! Mutta miksi on niin kiire? Soinnut kestävät vain pari sekuntia. Keho ei ehdi tuntea, millaisen kaiun mikäkin sointu herättää. Soitan tätä hitaasti, makustellen joka sointua, imeskellen joka makua. Kiinnostavaa, miten toiset soinnut tuntuvat kehossa, toiset ovat yhdentekeviä. Puhdas C-duuri ei herättänyt mitään.

Beethoven, G-duurisonaatti, jonka viitteitä en mitenkään muista. Tässä tapahtuu nopeampia asioita. Sormet pitävät jossain kohtaa siitä, että saa tehdä asioita nopeasti. Kun keskityn tuntemaan sormien liikkeitä, korukuviot sujuvat tosi kepeästi. Sen sijaan sekvenssinä etenevät terssijuoksutukset ovat epäkiinnostavia.

Stevie Wonder, I wish. Nyt tuli laulukin mukaan. Aikanaan käytiin tätä vapaasäestyksen tunnilla ja opettaja puhui siitä, että koko keho eläisi mukana rytmissä. Voi kaboom, kun tämä svengaa, kun vaan antaa sen vallata koko kehon! Laulukin toimii erityisen hyvin ja juttu on enemmän kokonaisuus, ei laulun ja pianon yhdistelmä!

Äänenkäytön teoriassa puhuttiin lihasmuistista ja tunteista. Yritettiin soittaa pianolla jotain täysin tunteettomasti, liikuttaen vain sormia. Kukaan ei saanut yleisöltä nollaa tunneskaalalla, vaikka yritys oli hyvä. En minäkään.

Eilen illalla katsoin Velho ja leijona –elokuvaa Youtubesta. Mietin sitä taistelumusaa kuunnellessani, että tämä se vasta on läsnäolemattomuuden huippu. Tapahtumien oma läsnäolo ja vaikutus peitetään musiikilla, jonka on laskelmoitu herättävän tunnereaktioita. Joskus se kyllä toimi kuten silloin, kun – ainakin käsitin sen niin – Aslan oli kivipaadella valmiina teloitettavaksi ja Valkoisen Velhon joukot alkoivat rummuttaa. Mutta sellainen yleinen taistelusäestys, joka on tavallaan irrallaan toiminnasta tukkii tunteiden ja toiminnan dynamiikan.

No kylläpä sitä nyt kirjotetaan niin viksuja! Myähästyt just kohta junasta, ku oot niin rooroota siinä!

Läsnäolon voima

2009-02-18T04:48:00.000-08:00

Olen lukenut uudestaan Eckhart Tollen Läsnäolon voimaa. Sen ydinviesti on tämä:On selvää, että ihminen ei toimi niin kuin pitäisi. Jokin on vialla, jokin on häiriintynyttä, sairastunutta. Meitä hallitsevat tahattomat ajatuskuviot ja niihin liittyvät kielteiset emootiot, jotka varastoituvat kehoon, jossa on jo ennestään mennyttä moskaa. Me emme käytä mieltämme vaan mieli käyttää meitä. Emme pysty lopettamaan ajattelua, ääntä päämme sisällä. Haikailemme menneen perään tai syytämme menneisyyden tapahtumia siitä, että nyt on paha olla ja toivomme, että tuleva valmistuminen, työpaikka, kevät, loma, parisuhde, eläke, pelastaa meidät. Elämme kaikkea muuta paitsi tätä hetkeä. Koemme vähintäänkin tyytymättömyyden pohjavireen niin normaalina, ettemme edes havahdu siihen. Sidomme identiteettimme työhön, koulutukseen, ulkonäköön, ikään, vaikka väistämättä nämä kaikki katoavat.

Kuitenkin joku jää jäljelle, vaikka menettäisimme sen, mihin sidomme identiteettimme. Meissä on jokin sanoilla tavoittamaton ydin, jota ei voi käsittää mielellä. Se on se oleminen, joka pitää elämää koossa, hiljaisuus, joka on kaikkien äänien alla, tyhjä tila, joka mahdollistaa muodon ihan atomitasollakin. Se on se sanaton, ajatukseton hetki, joka välähtää esiin, kun katsot tähtitaivasta, elät kesäyön tyynintä hetkeä ja kuuntelet satakieltä. On pieni hetki, jona mieli pysähtyy. Sitten, joskus sekuntien päästä se aloittaa: ”Olipa kaunista! En ole koskaan kokenut mitään tällaista...” Mutta yhdessä välähdyksessä ei ollut ajatuksia. Oli vain jokin nimetön tyyneys, rauha, ääretön tila.

Tolle johdattaa lukijaa mielen hallinnasta tietoisuuteen, joka on tässä nimettömässä olemisen tilassa. Avain on elää tässä hetkessä. Tarkkailen, mitä minussa ja ympäristössä tapahtuu. Olen valppaasti läsnä joka aistimuksessa, pienimmässäkin ajatuksessa, kehon tuntemuksessa. Kuuntelen päässä höpöttävää ääntä, kuuntelen vain, en analysoi tai tuomitse. Vain se yksinkertainen asia, että se, mikä minä koen olevani onkin enemmänkin loputtoman ajatusäänen tarkkailija eikä ääni itse luo aivan uutta tilaa.

Tolle puhuu paljon kehon tuntemisesta sisältäpäin. Keskityn vaikka jalkaterään, tunnen, että se on olemassa ja elää. Se voi tuntua lämpönä, kihelmöintinä, poreiluna tai vain tihentyneenä olemassaolona. Keskityn kehon osiin vuorotellen ja laajennan aistimuksen koko kehon kattavaksi kentäksi. Yhtäkkiä läsnä on selittämätön aistimus hyvin voimakkaasta olemassaolosta. Koen, siis olen olemassa. Kokemusta on vaikea ilmaista sanoilla. Se on huikaisevaa iloa olemassaolon tunteesta, jotakin ääretöntä, joka tuntuu rajallisen kehon sisällä, jotakin vakaata, lämmintä, ikuisesti olevaa. Ei tarvita 12-portaista mielenhallintaohjelmaa, ei uskontunnustuksia, ei mitään ajatuksia, jotka täytyy hyväksyä. Se on oikeasti noin yksinkertaista. En pysty tavoittamaan sitä koko ajan, mutta eikö se vain kerro läsnäololihasten harjaantumattomuudesta.

Hieno on sekin toteamus, että meillä on kertakaikkiaan aina vain tämä hetki käytössä, ei muuta. Voimme toimia vain nyt. Mutta miten paljon me pyöritämmekään elokuvia siitä, miten asiat tapahtuvat tulevaisuudessa ja niiden tueksi niitä leffoja, jotka tapahtuivat menneisyydessä. Murehdimme tekemättömiä töitä, odotamme viikonloppua tai vain jotakuta, joka on myöhässä. Tämä hetki muuttuu joksikin, joka johtaa tulevaisuuteen – siis mihin ihmeeseen? Eikö se ”tulevaisuus” ole aikanaan tämä hetki, jonka taas hukkaamme, koska mielemme on tulevaisuudessa? Hukkaamme sen ainoan ajan, jolla voisimme tehdä jotain. Hullua! Kuinka voimme elää näin sujuvasti tällaista typeryyttä todeksi?

Lomatunnelmia

2009-02-10T11:11:00.000-08:00

Luin juuri omaa blogiani ja ajattelin, että onpa minulla saakelin kiinnostava elämä! Skål!

Täällä on talviloma. Asuntolassa on käytännössä minä ja työntekijä. Yksi Jonas lähti pakoon sitä, että täällä ei ole tullut eilen eikä tänään vettä remontin takia. Minua se nyt ei niin haittaa. Vesi sentään menee viemäristä alas. Mökillä ei tapahdu edes sitä eikä se tunnu niin vaikealta sielläkään.

Viime perjantaina angstailin yksinäisyystunnelmissa. Kaipasin perhettä, ystäviä, oppilaita, ylipäätään suomenkielisiä ihmisiä tai ylipäätään joitain, joiden seurassa olisi ollut helposti kivaa eikä mitään hehheh -small talkia. Aikani ryvettyäni totesin, että nyt en sellaista saa ja parempi vaan keskittää energia toisin. Sukelsin opiskelemaan laulujuttuja. Niitä olenkin opiskellut ahkerasti.

Yllätttäen myös kirjallinen inspiraatio on saapunut kaupunkiin. Kaikista virran mutkista huolimatta pidän aina vain kiinni siitä, että yhtenä päivänä julkaisen ihan oikean kirjan, fantasiakirjan, joka kertoo nuoren Malenan matkasta vieraaseen kaupunkiin, naiseuteen ja avoimiin kysymyksiin. Juttu on jo siis niin pitkällä, että voin sanoa olevani vakavissani.

Kirjan loppuratkaisu piileksii jossain. Viime keväänä päädyin ratkaisuun, jossa kaikkien dramaattisten paljastusten jälkeen kaikki kerääntyivät perhepäivälliselle ja maassa vallitsi rauha ja ihmisten kesken hyvä tahto ja jumalatkin tulivat kuulluiksi. Mutta se oli liian lällyä. Nyt kun sitten purin sen, toinen polku tuntuu vievän aina vain kauheampiin ongelmiin ilman että voin estää sitä. Jos luulin, että tilanne oli jo ennestään kärjistynyt, niin se oli vasta alkua. Luulin, että tässä oli vain kysymys päähenkilön sisäisestä maailmasta, ehkä hänen elämästään tai kuolemastaan ja tärkeimmästä ihmissuhteesta. Nyt alkaa rakoilla kaiken maailman perhesiteet ja kaupungin poliittinen valtatilanne.

Kessu on saanut luxusta elämäänsä: se syö nykyään ulkona! Aivan huippujuttu, jonka ihanan avulias koiraihminen asuntolasta neuvoi. Mene ulos sopivaan paikkaan ja levitä koiran ruoka pitkin lääniä. Sitten vain odottelet, kun koira etsii ruokansa. Ennen Kessu käytti syömiseen ehkä minuutin. Nyt menee kymmenen minuuttia. Kessu joutuu tekemään työtä ruokansa eteen niin kuin tapahtuisi luonnossakin, energiaa kuluu (sitähän on ollut liikaa huoleksi asti) ja minä nautin ulkoilmasta. Odotan niitä kevätaamuja ja iltoja, kun voin istahtaa puutarhan penkille nauttimaan lintujen laulusta ja Kessu sen kun laiduntaa!
On tuntunut hyvältä olla yksikseen, antaa ajatuksille, tunteille ja keholle ihan rauhassa aikaa. Viikon lopulla nään Complete vocal technique –tyyppejä. Sekin tuntuu kivalta. Mikäs tässä!

Miten jätät kommentin?

2009-02-04T00:53:00.001-08:00

Anteeksi kaikki, joilla on ollut vaikeuksia jättää kommentti. Se on johtunut siitä, etteivät asetukseni ole olleet oikein. Nyt pitäisi olla. Kokeilkaa! Rakastan sitä, kun jätätte terveisiä! Siis näin:

- Klikkaa sitä linkkiä, jossa lukee, että vaikka ”1 kommenttia”.
- Kirjoita kommenttisi ”Jätä kommentti” –kohtaan.
- Valitse henkilöllisyydeksi Nimi/URL-osoite ja kirjoita nimesi siihen, missä sitä kysytään. URL-osoitteesta ei tarvitse välittää, nimi vaan siihen Nimi-kohtaan. Tai jos haluat pysyä piilossa, valitse Anonyymi. Siinä tapauksessa et kyllä jätä mitään törkeyksiä! :)
- Klikkaa Julkaise kommentti –nappia. Jos se onnistui, sivu ilmoittaa sen.
- Ja jos tänne alkaa tulla roskakommentteja, otan takaisin käyttöön sen, että pitää kirjoittaa kuvassa näkyvät numerot asianne vahvistukseksi. Sitten vaan kirjoitatte niin kuin käsketään. Mutta kokeillaan nyt ilman sitä.

P.S. Jos tiedät, mikä oman OpenID:si URL on, tottakai voit käyttää sitä. Jos äskeinen oli hebreaa, älä siis koske OpenID-vaihtoehtoon. Sama koskee sitä Blogger-vaihtaria.

Täysi tiistai

2009-02-03T13:27:00.000-08:00

Istun purkamaan päivää paperille. Näin pitkäkö tästä tuli? Näinkö monenlaisten tunteiden ja tapahtumien läpi kuljen yhdessä päivässä? Ei ihme, että illalla väsyttää.

Herään kerrankin virkistyneenä. Yleensä yöt ovat olleet jotenkin huonoja. On joko liian kuuma tai kylmä, tyynyt ovat muhkuraisia ja pää liian täynnä ajatuksia. Mutta nyt oli hyvä yö. Teen rauhassa Lisbethin kehonavausjuttuja. Tuntuu hyvältä. Lopulta meinaan myöhästyä aamupalalta.

Aamupala on seitsemästä puoli yhdeksään. Yleensä hiippailen sinne yöpaidassa, kotihousuissa ja lammastossuissa. Se on jotenkin lempeää. Aamupalaan kuuluu (ranskan)leipää, juustoa, voita, marmeladia, muroja, jugurttia, mehua, teetä ja kahvia. Ei vihanneksia tai hedelmiä. On jo alkanut tympiä, mutta syön kiltisti. Kessu jää syömään omaansa huoneeseen. Sitten kurkistus ulos. Kessu käy aamupissalla opaskoirille varatussa sisäpihapläntissä.

Kun palaan takaisin, tiedän, että maailma on kohdallaan: tänäkin aamuna joku soittaa asuntolan päivähuoneen pianolla ”Oi sä rakas Augustin”, kuin pyörimään jäänyt levy. Aina samat, turvalliset soinnut vasemmassa kädessä, aina G-duuri turvallisesti pieleen. Kuinka kauan hän on jo soittanut sitä ennen minun tuloani? Soittaako hän sitä kesäkuussakin vai onko ohjelmisto laajentunut?

Puoli yhdeksältä alkaa villi osuuteni rytmiikan opettajan ei-ihan-sijaisena. Odottelen 15 minuuttia ekaa tyyppiä. Se ei tule. Painelen tekemään muita hommia. Palaan ja odottelen 15 min toista tyyppiä. Sekään ei tule. Treenailen. Kolmas tyyppi tulee.

Hän sanoo, että on itse asiassa aika hyvä rytmiikassa eikä koe treeniä mielekkääksi. En ehdi väittää vastaan, kun keskustelu kolahtaa niin syville tasoille, että päätän antaa sen mennä. Hieno, syvä keskustelu. Meissä on niin paljon samaa. Se, että on seurannut vain kykyjään ja sitä, missä on hyvä eikä ole pitkiin aikoihin kysynyt itseltään, mitä minun sydämeni haluaa. Jos kaikki kykyni ja osaamiseni heitettäisiin pois, mitä jää jäljelle? Kuka on se minä, joka jää jäljelle? Hän sanoi myös: ”Joku moitti minua siitä, etten kirjoita onnellisia lauluja. No, se ei ole realistista. Minä kirjoitan omasta kokemuksesta. Ja minä näen aika paljon surua ja tuskaa tässä maailmassa.” Minä, joka tunnen sisimmässäni elämän valon, tajusin, etten voi väittää vastaan. Ettei hänen totuutensa sillä muutu. Kai se sekin jotain oli, etten mennyt siihen mukaan. Ja kas kummaa, sepä olin minä, joka myrkytin improvisoidun voimaballadimme. Siinä oli kaikkea, että avaa siipesi ja lennä, kaikki on hyvin.
Minä: ”And if you feel like falling...”
Hän: “Just give me your hand...”
Minä: “Let’s fall together!”
Argh! Ajattelin, että onko pakko päästää kaikkea suustaan. Mutta ehkä hänellekin teki hyvää nauraa sille.

Lounaalla on kanaa ja maissia. Kana on melkein pelkkää luuta ja nahkaa. Salaatti on röd-jotain, voisiko se olla jotain ihmeen retiisiä, joka on maustettu ehkä pippurilla ja on tosi pahaa. Porkkanaraaste takaisin, please! Usein lounaat ovat kevyitä: pizzanpala, ohutta keittoa, pikkuannos lasagnea. Aina sillä ei tunnu pärjäävän. Otan päiväevääksi munavoileivän. Joskus otan välipalaksi hedelmää asuntolan avoimesta kulhosta.

Liikkumistaidossa mennään junalla Nörreportin asemalle ja kävellään jo kodikkaaksi tulleella Köbmagergadella. Olen asunut siellä Complete vocal technique –koulutuksien aikana.
Takaisin tullessa pitää aina kysyä joltakulta, että otan oikean junan. Koska Hellerup voisi sekaantua tosi samankuuloiseen nimeen, pitää kysyä junan määränpääasemaa. En muista illalla muuta oikeaa määränpäätä kuin Holde. Pitää myös kytätä tai kysyä, kummalla puolella tulolaituri on. Aikaa ei ole paljon. Tämä on vähän hermostuttavaa Suomessakin, kun kysyttäessä ihmiset eivät aina vastaa. Täällä minun pitää vielävetää se virsi, että snakker du engelsk. Ehkä nopeampaa on opetella sekin fraasi tanskaksi ja vielä ymmärtää vastauksetkin.

Hengähdän vähän ja menen sitten viikoittaiseen keskusteluun Lisbethin kanssa. Siinä käydään läpi, miten tämä vapaaehtoisjakso sujuu, käytännön ja henkisiä kysymyksiä. Odotan. Tämähän on jo tuttua juttua. Vartin päästä Lisbeth tulee. Siinä vaiheessa olen jo kiehumispisteessä. Lisbeth sanoo sanoneensa eilen, että pidetään tapaaminen, jos Figen on tänäänkin sairaana, muuten ei. Figen ei sitten ollut sairaana. Minä sanon hänen sanoneen, että Figen on varmaankin vielä sairaana, joten pidetään tapaaminen. Lisbeth sanoo, että jos aion olla roolimallina, niin en saisi ottaa juttuja niin henkilökohtaisesti, ts. vetää hernettä nenään, kun tämähän oli vain väärinkäsitys. Että joskus vaan shit happens. Ooohm. Harkitsiko hän ikinä, että hänen päänsä on niin täynnä kaikkea ja että hän tekee koko ajan niin montaa asiaa yhtä aikaa, että joskus hän ei sano ääneen, mitä hän ajattelee?

Menen rauhoittumaan ja syömään munavoileipää. Onhan se totta, että raskastahan se on vetää herneet nenään joka asiasta. Sitten menen Lisbethin ääniteoriatunnille. Se on ryhmätunti. Odotan. Vartin. Yhtä ainoaa sielua ei ole paikalla. Shit happened again! Lasken, että olen tänään odottanut yhteensä tunnin. Mutta jostain syystä en enää hermostu. Kävelen vain Lisbethin toimistolle, josta hän onkin juuri tulossa pitämään tuntia. Nyt on viisainta se Hämäläisen Martti-vainaan filosofia, että: ”Minäen sano mittään, en, minäen sano mittään!”

Tunti on hauska ja kaikkea muuta kuin kuiva. Matkitaan äänihuulten yli- ja alitoimintaa. Vitsaillaan ja nauretaan. Myöhemmin Lisbeth kertoo, että lukukauden alussa ryhmä ei puhua pukahtanut, kun hän esitti kysymyksiä. Hän on siis tehnyt valtavan työn. Voi olisipa minulla ollut tällaista rentoa, koko ajan käytännössä kiinni olevaa opetusta jo kauan sitten!

Sitten käydään se viikkokeskustelu. Sitten lähden Kessun kanssa järvelle. Se onkin jo ihan kyllästynyt huoneeseen ja tänään on tuntunut, että se on hidastellut kotiovella, kun ollaan käyty jollain pikkureissulla. Nyt se ponkaisee matkaan. Sillä on niin kovat menohalut, että pistän polulla oikein juoksuksi. Kunto ei sitä kauan kestä. En suin surminaan uskaltaisi päästää sitä vapaaksi, joten istutan sen polulle, menen itse kauemmas ja kutsun sen luokse. Tässähän tulee treenattua tottistakin!

Päivälliseksi on lohta, perunoita, tomaatti-sipulisalaattia, tsatsikia ja – tietysti – porkkanaraastetta. Päivällinen on raskain ateria. Usein joku pihvi. Ehdin vielä käydä kioskilla ostamassa tiistaikarkkini ennen Lisbethin laulutuntia.

Olen päivästä väsynyt ja vähän huonotuulinenkin. Kurkussakin kipristelee sairauden alku. Ehdin ottaa muutaman minuutin köllötykset ja jostain virtaa upeaa valoa ja voimaa. Ja laulutunnilla olen kaikelle altis, keskityn imemään tietoa kehoon ja mieleen. Olen kiitollinen siitä, että ristiriita tuntuu väistyneen ja voin vain kokeilla ja kysyä. Ehkä tämä on niin kuin biisin tekemisessä: että varsinaisessa prosessissa kontrolli pois ja jyvät erotellaan akanoista jälkikäteen. Lisbeth on turvallinen opettaja, joka tervehtii uteliaita kysymyksiäni ilolla ja huolehtii siitä, että keho on aina mukana selityksissä. Se tuntuu oikealta.

Haen kupin teetä olohuoneesta. En nyt jaksa sosialiseerata. Mutustelen Daimia ja kirjoitan tätä, kun jostain pöllähtää Mikolan Jarin skype-tervehdys. Saan ensiluokkaista atk-neuvontaa ja pari aputiedostoakin skypeitse. Ihmeellistä!

Kun käydään Kessun kanssa iltapissalla, vastaan hyökyy tiistain erikoinen: paikallinen amatööriorkesteri harjoittelee pissapaikan lasiseinän takana juhlasalissa. Carmen, Toreadorin marssi. Kun pääsen kotiin, laitan levyn soimaan mp3:na. Olen siirtänyt sen vinyyliltä itselleni vanhempien varastosta. Yhtäkkiä olen vanhempien luona, perjantai-illassa, viikon paineet hellittävät, juodaan viiniä, vanhat levyt, äiti tanssii ja hyräilee ja vetää isän filosofian suosta mukaan tanssiin... Käytävällä imuri huristaa ohi. Ne siivoavat täällä iltaöisin. Missä minä oikein olen?

Kessu karussa

2009-02-01T07:09:00.001-08:00

Sen piti olla sellainen mukava, aidattu puutarha-alue, jossa koirat voivat hyvin juosta vapaana. Niin se minulle neuvottiin. Ja olihan se. Aluksi. Vähän matkan päässä puutarha luikerteli moniksi osiksi ja polku johti mutkiteltuaan suoraan yhdelle kadulle. Minä selvittelin sen kaiken, kun minulla oli liikaakin aikaa tutkia aluetta. Sitä ennen päästin Kessun irti riemuissani siitä, että nyt se saa vihdoinkin juosta. Ja sehän juoksi! Nopeasti ja kauas.

Ei auttanut perkele, ei Sören. Eipä edes vittukaan. Ei liioin ruokaan vetoaminen tai karjankutsuhuudot. Ainoa, mihin ne saattoivat auttaa oli maineeni kehittyminen Hellerupin yläluokan keskuudessa. Odotin. Ja odotin. Ja kutsuin. Ja palelin. Sitten menin sanomaan asuntolatätille, että tulisi katsomaan. Tiesin kyllä, ettei kessu lähitienoilla ollut. Alkoi pimetä. Ramppasin puutarhan ja asuntolan väliä, vuorotellen palelin, vuorotellen lämmittelin. ”Et tunnu olevan kovin huolissasi”, hän sanoi. Vastasin, ettei se auta mitään. Oikeasti sisälläni myllersi raivo, huoli, turhautuminen, pettymys. Pakotin tunteet tyynesti johonkin sivuun.

Parin tunnin päästä päätettiin soittaa poliisille. Joku labradori oli löytynyt 45 minuutin ajomatkan päästä. Ei kai sentään? No ei. Helsingörin piirissä Kessua ei ollut, mutta sitten piti soittaa Köpiksen piiriin jne. Joskus tämän maan byrokratia lyö minut ällikällä! Jätin tädin soittelemaan ja laskeuduin varmaan kymmenennen kerran portaita takaovelle. En kestä tätä enää! mietin. En kestä laskeutua näitä portaita pelko mahanpohjassa, avata ovea ja todeta, ettei siellä ole mitään. Kohta en enää pysty olemaan tyyni.

Se olikin viimeinen kerta. Kessu oli löytynyt ja otettu talteen. Poliisit toisivat sen kotiin. Siinä kohtaa meinasin purskahtaa itkuun, mutta – jostain tottumuksesta – ajattelin, että ei kun nyt vielä skarppaan, kunnes Kessu on tullut ja että en romahda tuntemattomien edessä. Typerää, vaikkakin inhimillistä. Vähän ajan päästä Kessu tuli, mutta en minä sitten enää ollut itkutilassa. Jäin miettimään, mihin se kaikki tukahdutettu tunne-energia varastoituu ja mitä se aiheuttaa. Olisi pitänyt itkeä siinä paikassa, heti ja miettimättä.

Kessu haisi kessulle ja päästyämme huoneeseen se ilmaisi heti, että pitäisi päästä ulos. Kiireellä se juoksi vissisti aidattuun opaskoirien pissapaikkaan ja päästi mahtavat ripulit. Ilta ja yö kuluikin sitten sitä vahtiessa ja Tanskan Euroviisufinaalia katsellessa. Olin aikonut mennä katsomaan finaalia cvt-tuttujen kanssa.

Ai mitä, elämä rakas? Tuntuuko sinusta, ettei minulla ole ollut tarpeeksi vuoristorataa? Tuntuuko sinusta, etten ole ansainnut rauhallista, joutilasta viikonloppua?

Soikiojärvi

2009-01-30T11:44:00.001-08:00

Astun Ibosin automaattiovesta pimeään iltaan. Hämmästyn: ilmassa on selvää pakkasta. Yleensä lämpötila lurkkii plussan puolella. Kessu lähtee matkaan innoissaan. Sillä on ollut jo neljäs tylsä päivä. Se on huolestuttanut minua, mutta ainakin nyt pääsemme matkaan.

Kuljemme hiljaisia, yläluokkaisia Hellerupin katuja ohi autioiden iltapäiväkotien, jotka päiväsaikaan ovat täynnä Kööpenhaminan lapsia viettämässä koulunjälkeistä iltapäiväaikaa luonnon keskellä. Täällä on vuohia ja hevosiakin.

Kierrämme autojen esteenä olevan puomin ja siirrymme Soikiojärven maailmaan. Tämä on myös Kessun valtakunta, jossa minulla ei juuri ole sananvaltaa. Pystyn vain vaivoin hahmottamaan soikiona kulkevan polun, joka kiertää tämän pikkujärven. Toisella puolella polkua juna kohistelee pitkän matkaa polun vierellä antaen vähän suuntaviivoja. Mutta jos Kessu päättää valita lyhyemmän tai pitemmän lenkin tai eksyttää minut, minulla ei ole maamerkkejä kotiin. On luotettava koiraan ja sen teen. Järvellä sorsat ja muut vesilinnut nahistelevat. Kauempana jätkät pelaavat jalkapalloa perunamuussia kielen takaosassa.

Päästän Kessun fleksiin ja hetken sisäisen kamppailun jälkeen päästän sen vähäksi aikaa vapaaksi. Henkinen remmi on sitäkin tiukempi. En anna sen mennä pois kuulopiiristä. Kun se ei meinaa totella, huudan vatsan pohjasta: ”Perkele!” Ja Kessu tulee heti. Mikä mahtava sana, joka ei edes alunperin tarkoittanut pahuutta vaan voimaa.

Ohitamme jalkapallokentän ja Kessu kääntyy äkkiä väärään suuntaan. Tiedän sen, melkein jo pysäytänkin sen, mutta sitten seikkailun innostus tarttuu minuunkin. No perhana, mennään sitten tuntemattomalle polulle! Oikein naurattaa! Puhelin on tietysti turvassa pöydällä, polku kutsuu meitä molempia. Ilmassa tuoksuu pakkanen ja maan mädät hajut. Viikon paineet haihtuvat kirkkaaseen ilmaan: repivät lauluristiriidat, huoli Kessun liikkumattomuudesta, turhautuminen kielimuurista. Polku vain kuljettaa meitä.

Lopulta järjen ääni huomauttaa, että tämähän voi jatkua mihin hornaan asti tahansa. Huokaisten käännän kurssin kohti kotia. Kessu ilmaisee laimeasti vastalauseensa, mutta lähtee sitten ihan mielellään.

Kotiin päästyä tuntuu tosi mukavalta mennä juomaan kupponen teetä yhdessä muiden kanssa. Aina ei huvita, kun ei jaksa kuunnella tanskaa. Mutta tänä iltana ihmiset jopa puhuvat vähän englantia ja ymmärrän muutaman sanan tanskaakin sieltä täältä. Juon teetä ja mutustelen Marsia ja tässä hetkessä kaikki on niin hyvin. Arvostan tätä paljon juuri sen takia, että viikko on ollut niin raskas ja tulevat viikot saattavat olla myös. ”God nat! Det var hyggeligt!” sanon täydestä sydämestä, kun hipsin huoneeseeni. Käperryn sänkyyn, otan Kessun viereen ja kuuntelen iltakirjaksi laatufantasiaa (Mary Stewart, Kristalliluola).

Voitko pitää porkkanaraasteesta?

2009-01-23T03:16:00.000-08:00

Vastaus: No kun ajattelee, että sitä tarjotaan joka Sörenin ruualla, niin siitä pitäminen alkaa vaatia aktiivista työstämistä.

Niin, täällä sitä ihmetellään Tanskan ja sen kielen yksityiskohtia. En tiedä, onko porkkanaraaste joku yleinen kouluruokavitsaus, mutta saa nähdä, kuinka kauan pystyn sietämään sitä. Kumma, miten aika neutraalista mausta voi kehittyä melko vastenmielinen.

Ja ihan tosi se menee tanskassa niin, että kun kysyn, pidätkö jostain, se on oikeastaan, että voitko pitää. Samaten tuo For Sören! (kirjoitan sen tässä väärin, tiedän, sen pitäisi olla se oe) herätti hilpeyteni. Se on sellainen sadattelu.

Speak Danish –kielikurssi on todellakin erittäin huippu! Fraasit on valittu niin, että niille on oikeasti käyttöä arkipäivän tilanteissa. Oppitunnit sisältävät selityksiä, kielioppia, ääntämistä, kirjoitus- ja kuunteluharjoituksia. Ja mukana on myös ripaus huumoria esim. kielioppiosuuksissa. ”Tanskassa on niin monia yllätyksiä!” todettiin jonkun osion lopuksi. Ja onhan se kiva, että jo tokalla oppitunnilla tarjotaan pikku Sören käyttöön, jos vaikka tulee sellainen tilanne.

On uskomaton tunne, kun tajuaa käyvänsä keskustelua kielellä, josta muutama viikko sitten ei tiennyt muuta kuin pari kadun nimeä. Tänäänkin aamupalalla oli tällainen keskustelu. Siis tanskaksi tietysti.
Alan: ”Mikä sinun nimesi on?”
Minä: ”Riikka. Entä sinun?”
Alan: ”Alan.”
Hänen seurassaan ollut nainen esitteli itsensä (en nyt muista sitä nimeä) enkä siksi kuullut, mitä Alan vastasi.
Minä: Anteeksi, mitä sanoit? Siis sinä. Anteeksi, en puhu niin hyvää tanskaa. Mikä sinun nimesi on?”
Alan: ”Alan.”
Nainen: ”Me olemme täällä vain yhden yön. Alanilla on tänään haastattelu.”
Minä: ”Mitä haastattelu tarkoittaa?”
Nainen: ”Interview. Hän puhuu psykologin kanssa.”
Minä: ”Ahaa, ymmärrän. Minä olen asunut täällä kaksi viikkoa.
Nainen: ”Ihanko totta? Ja oletko oppinut tanskaa kahdessa viikossa?”
Minä: ”Kyllä olen.”
Nainen: ”Oletko täällä jollain kurssilla?”
Minä: ”En, minä työskentelen täällä.”

Wau! Fedt! Olin todella riemuissani.

Parin tunnin päästä lähden kotiin hakemaan Kessua tänne. Jätin sen Suomeen siksi aikaa, että asiat täällä asettuvat. Ne ovat asettuneet nopeasti. Vähän epäilyttää se, että kun olen tässä talossa, kaikki on niin lähellä. Ei ole mitään työmatkoja. Pelkään, että Kessu turhautuu ja sillä on liikaa energiaa ja liian vähän liikuntaa tai mielekästä tekemistä. Mutta heti kun lähden johonkin täältä, Kessusta tulee kyllä pelastajani. On niin paljon nopeampaa omaksua reittejä koiran kuin kepin kannalta. Käytän mieluiten ne vähät liikkumistaidon tuntini tehokkaasti.

Kiitos kaikista kommenteista niin täällä blogissa kuin muutenkin! Jättäkää vaan terveisiä, ne ilahduttavat tosi paljon. Ne ovat kuin pieniä tuulahduksia teistä kaikista, virtuaalisen käden viivähdys olkapäällä.

Työn palasia

2009-01-21T08:09:00.000-08:00

Opetus on alkanut kunnolla tällä viikolla. Jo parissa päivässä työn palasia on putoillut mukavasti plakkariin.

Työni luonne on tosiaankin olla tukena, mallina, porrasaskelmana kohti muusikon itsenäistä työskentelyä ja vastuuta. Joskus vain se, että olen läsnä tönii oppilaita vastuuseen. Esimerkiksi bändisessiossa erään tytön piti opettaa minulle biisinsä, että ylipäätään pystyisin soittamaan sitä. Koko oppiaineen tarkoitus on mm. se, että he oppivat kommunikoimaan bändissä, kirjoittamaan lappuja, kertomaan biisien rakenteita jne. toisille muusikoille. Nyt se piti tehdä englanniksi, mutta silti suurin vaikeus oli ottaa vastuu tiedon siirtämisestä eteenpäin.

Ja sitten oli tietysti se kaikkein inhottavin kysymys: Mitä sinä haluat? Kysyin sen, kun tämä tyttö oli saanut biisin rakenteen opetettua ja oli aika ryhtyä soittamaan. Mitä haluat minun ja kitaristin tekevän, miten jakavan roolimme? Sinä olet tämän laulun synnyttäjä ja kuningatar. Mitä sinä kuulet? ”Argh, oh no, don’t you say that!”Niin. Kun sisimmässä taistelee halu ilmaista omia tunteitaan, löytää oman äänensä, saada itsensä esille ja halu olla pieni, turvassa, muiden ohjattavana. Iso kasvunpaikka.

Sitten on rytmitunnit. Opettaja lähtee Thaimaahan neljäksi viikoksi ja jättää oppilaille nivaskan mielenkiintoisia polyrytmiikkaharjoituksia. Minä sitten olen siellä harjoittelemassa heidän kanssaan. Tällä kertaa ihan kirjaimellisesti, koska osa treeneistä on sen verran haastavia, että kyllä siinä meikäkin joutuu vääntämään.

Lisbeth puhui aiemmin, että harjoittelisin heidän kanssaan tunnin säveltapailua päivässä. Tällä hetkellä itselle on syntynyt idea, että meillä olisi ”harjoitustunti”, mitä ikinä se kulloinkin sisältäisi. Säveltapailua, vapaasäestystä, laulamista. Minä ikään kuin annan heille määrättyä ja keskittynyttä treeniaikaa. Sekin voi olla paljon, että heidän pitää esiintyä jonkun toisen läsnäollessa ja totutella aina vaan siihen. Puhumattakaan niistä vertaistukikeskusteluista. Tästä yhdessä harjoittelemisesta tulee varmaan tärkein työni osa. Oppilailta puuttuu treenirutiini ja jonkin verran myös työkalut siitä, miten treenataan, vähän opettajasta riippuen.

Asemani ei-opettajana on oikeastaan aikasen mukava. Yleensä opettaja on jotenkin toisella puolella tiskiä. Vain aika harvoissa tapauksissa opettaja-oppilassuhde on enemmän kollegiaalinen. Minä taas toivon istuskelevani tiskin tällä reunalla. Että olisin enemmänkin kollega, joka on läsnä ja käytettävissä tietoineen ja taitoineen. Sosiaalisesti olen enemmän yksi heistä. Meillä on höpötyksiä, vitsejä ja jameja, joita opettajien kanssa ei vaan synny. Ja kuitenkin tämä vapaaehtoistyön rooli antaa minulle vapauden pysyä sopivasti irrallani. Herkullinen asema, joka ei varmaankaan tule toistumaan tulevassa työelämässäni.

Taksitanskaa

2009-01-17T13:57:00.000-08:00

Olipa mulla taksimatka! Lähdin Köbmagergadelta, joka on kävelykatu ja jonne tuossa syksyllä yritin turhaan tilata taksia tylyltä virkailijalta. (Meinasin myöhästyä sen takia koneesta. Virkailija ei suostunut edes nimeämään mitään lähikatua, vaikka vetosin siihen, etten nää. Myönnän, että päädyin haistattelemaan hänelle.) Nyt osasin varautua ja tilasin taksin Kronprinsensgadelle, jonka tiesin olevan siinä lähellä.

Äänsin koulumme osoitteen kuulemma hyvin selkeällä tanskalla (sanoi asuntolanohjaaja). Pikku hiljaa alkoi ilmetä, että:
A. Kuski ei osaa paljoakaan englantia.
B. Kuski ei osaa oikein tanskaakaan.
C. Kuski ei ole hahmottanut yhtään, mistä kadusta puhun eikä siksi pysty kirjoittamaan sitä gps:ään.
D. Minulla ei ole kännykässäni asuntolan numeroa, että saisin neuvoja.

Minä sitten aloin tavata Rymarksvajta kaikilla Jumalan kielillä. Hän ehdotteli Ryparkia ja ties mitä Rymarkensvajta. Mitä helvettiä tekisin, jos hän ei sisäistäisi kadunnimeä?

No, kyllä hän sitten ihmeen kaupalla sisäisti kysyttyään neuvoa joltakulta. Kun hän pysähtyi oikean oven eteen, summa olikin 70-80 kruunua eli noin kymmenen euroa suurempi kuin olisi pitänyt. Perusteluna oli tietysti se, että olimme olleet jossain hornanhongassa. Silloin jyrähdin englanniksi, etten maksa siitä, jos hän eksyy. Hän alensi hinnan kiltisti. Oh my good heavens!

Ja kun tämä olisi ensimmäinen tapaus, mutta ei! Tänä aamuna kuski tutki kymmenen minuuttia karttaa löytääkseen Hausergaden. Se eiole ihan yhtä moitittavaa, koska Hausergade on pieni ja vähän sokkelon keskellä. Eilisaamuna taas olimme jo noin muutaman sadan metrin päässä ja kuski käytti 15 minuuttia samaisen Hausergaden löytämiseen. Hänkin oli ulkomaalainen ja hänellekin tavasin nimeä kyllikseni.

Suomessa nämä väärässä ammatissa olevat maahanmuuttajakuskit vain ärsyttävät. Täällä ne kyllä pelottavat. Tunsin olevani todella avuton. Mutta olisi pitänyt muistaa se vanha totuus, ettei eksyminen ole oikeastaan yhtään vaarallista. Mitään pahaahan ei tapahdu, ellei joku satu käymään käsiksi. Koettelee vaan ei hylkää Herra!

Pikkuhiiren pesäkolo

2009-01-14T14:01:00.000-08:00

Jokohan te hukutte tähän tekstiin? Tuntuu vaan, että kaikki täällä on niin uutta, että on niin paljon kerrottavaa! Älkää huoliko, kohta en ehdi kirjoittaa mitään. :)

Kuuntelin tänään neljä tuntia tanskaksi käytyä arvokeskustelua opettajien ja oppilaiden välillä. Kai se johonkin varastoon menee. Ja koko ajan opin uusia juttuja. Jeg syns, (I think) ja porkkanaraaste, tosin sitä en osaa kirjoittaa. Ja sämpylä, rundstykke, sen opin jo viikonloppuna. Silloin maistoin myös ihan järkyttävää makkaraa! Se onkin ollut ainoa paha ruoka tähän asti.

Tänään oli myös laulutunti Lisbethin kanssa. Virkistävää, mahtavaa! Etsittiin pehmeitä alukkeita ja kielen takaosaa. On yksi asia tietää jotain kurkunpäästä ja toinen tuntea se sormissaan. Olen ihan pihalla, mutta ei haittaa.

Illalla mietin, menisinkö treenaamaan. Törmäsinkin aika naurettavaan ongelmaan: huomasin, etten todellakaan halua mennä huutamaan jotain hitsin Beltingiä, sorry, Edgeä, kun Lisbeth ehkä opettaa naapuriluokassa. Hänen lähestymistapansa on pehmeä. Hän puhui nytkin paljon siitä, että täydempi ääni aiheuttaa myös niin paljon jännityksiä äänihuuliin. Siksi tiedän, ettei hän tosiaankaan pidä kaikkea Complete Vocal Techniquen matskua terveenä. Minä taas en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että se olisi niin vahingollista. Mutta huomaan, etten ole nyt valmis vetämään cvt:tä tuomiolle.

En siis mennyt treenaamaan. Sen sijaan löysin itseni koluamassa kellarissa löytääkseni jonkun pesäkolon, jossa voisin rauhassa rääkyä. En löytänyt. Ja niiden rikkinäisten toimistotuolien ja pahvilaatikoiden seassa tunsin itseni hyvin, hyvin naurettavaksi. Hävetti itseni edessä.

Ärsyttävää! Tämä on tyttöhiirulaiseni tekosia. Oikeastihan tämä on minun elämäni, minun treenini. Miksi kenelläkään on minuun tällainen valta? Mutta en vieläkään pääse asiassa mihinkään: en ole valmis näiden kahden laulutavan konkreettiseen törmäyskurssiin. Ei onnistu. Siis tyttö jyrää ja lohikäärme on viisaasti vaiti. Se jaksaa odottaa.

No niin. Ei siis ole pulaa vapaa-ajan ongelmista.

Tiistai

2009-01-13T10:59:00.000-08:00

Päätin suosiolla jättää aamupalan väliin, koska tämä tiimikeskustelu jatkui vasta varttia vaille yksitoista. Ehkä keho ennakoi jotain, koska heräsin yhdeksältä ihan kamalaan mahakipuun. Vietin seuraavat kaksi tuntia voivotellen joko vuoteessa tai vessassa. Kun mahakipu hellitti, alkoi päänsärky. Kuulen myöhemmin, että täällä on liikkeellä jotain, johon kuuluu molemmat. Nice!

Tiimikeskustelussa olivat vain kiltit pojat, ei yhtään tyttöä. Aloin olla komeamman kanssa samaa mieltä siitä, että tämä keskusteluprojekti on lähinnä vitsi. Pojat painuvat tupakalle ja minä potemaan.

Lounaan jälkeen liikkumistaitoa. Opeteltiin reitti lähikioskille ja juna-asemalle. Täällä on puhuva aikataulu, joka kertoo saapuvat ja lähtevät junat! Wau! Ota mallia, Suomi! Takaisin tullessa selvisi, että vähän höttöinen oloni verotti omaksumiskykyä. Reitti ei oikein vielä hahmotukaan. No, ens kerralla.

Seuraan tanskankielistä, aika vakavahenkistä keskustelua siitä, mitä on tehdä onnistunutta ryhmätyötä. Oppilaat miettivät itse kriteerejä. Ymmärrän joitain asioita: mm. että kuulonäkövammainen tyttö potee huonommuutta siitä, että joutuu aina kyselemään, mitä puhutaan ja siksi hän on vältellyt sitä. Muut tarjoavat empimättä tukensa tässä asiassa. Ja luultavasti se, joka eilen päätti vain mennä harjoittelemaan yrittää pitää kiinni oikeudestaan olla yksilö ja tehdä sen mukaisia päätöksiä. Kuitenkin jännittynyt ilmapiiri kevenee vähän loppua kohti.

Maisteltuani päivälliseksi ritiraakaa riisiä ja ok-lihaa päätin vääntäytyä kioskille ihan omin nokin. Hyvinhän se löytyi. Ja mikä parasta: kävin myyjän kanssa aivan selväjärkisen keskustelun tanskaksi. Selitin, etten oikein osaa tanskaa, kyselin erilaisista suklaista, onko tummaa suklaata, miten isoa. Halusin klementiinejä, mutta oli vain appelsiineja. Otin kolme. Ja vielä omenamehua. Koko lysti maksoi 54 kruunua. Senkin ymmärsin. Näillä tanskalaisillakin on joku ihan kiero kymmenjärjestelmä, mutta ei sentään niin paha kuin ranskalaisilla. Pakkasin kamat reppuun ja poistuin vuolaasti kiitellen. Er jeg fed, hvad?! (No, ehkä tämän suklaan jälkeen olenkin :)

P.S. Ai fedkö? Se on cool, paitsi että oikeastaan lihava.

Ensimmäinen maanantai

2009-01-13T10:57:00.000-08:00

Takana kaksi vähän ohraista yötä. Vääntäydyn ylös, vaikka ei ole tietoakaan, missä minun pitäisi olla ja moneltako. Tekstaan siitä ensitöikseni Lisbethille, vastuuhenkilölleni. Hän on ehkä lähettänyt asiasta mailia, mutta kuten viime tiistaina selvisi, en ole saanut sitä. Tämä on jo aika mones maili, jota en ole saanut.

Aamupalalla mietin, mitä teen. Olen kurkunkantta myöten kyllästynyt siihen, että minun pitää kysyä tältä superkiireiseltä naiselta vähintään viisi kertaa jotakin sähköpostilla tai tekstarilla ennen kuin saan vastauksen. Puolitoista vuotta olen hokenut: ”Please, could you tell me” ja ”I really should know”.

Siihen hippaleikkiin en nyt enää kertakaikkiaan rupea. Olen nyt kolmesti ilmaissut, etten tiedä tarkkoja aikoja mistään. En jumaliste enää soita perään! En, vaikka minun pitäisi siitä hyvästä kököttää huoneessani koko viikko. On tässä muutakin kuin ketutuksen ryydittämä periaate: tämä ”please, I really have to know” –kampanja ei ole tuottanut tulosta. On kokeiltava järeämpiä keinoja, josko se auttaisi.

Onhan tämä vähän uhkarohkeaa aloittaa evs-jaksonsa näin. Enpä tekisi sitä suin surminkaan, ellei minulla olisi tätä taustaa tässä asiassa. Silti vaatii lujuutta pysyä tässä päätöksessä. Kello on nyt 8.45. Uskoisin, että oppitunnit ovat alkaneet 8.30.

Lounas. Edelleen täällä. Tekstasin, että olisin onnellisempi, jos kuulisin, ettei minua tarvita tänään tai huomenna sen sijaan, etten kuule hänestä mitään ja että onpa hämmentävä alku. Lievästi sanottu. En minä ihan odottanut, että minut unohdetaan näin kunnolla.

No, juuri kun olin kirjoittanut tuon, Lisbeth soitti. Hän sanoi lähettäneensä minulle jo eilen tekstarin. Missä lie viipyy vieläkin. Ja hän oli unohtanut tämän toisen puhelimensa jonnekin. Tapaamisessa yhdeksältä hän oli kyllä tajunnut, että puutun, muttei siitä näemmä ollut mitään seurannut. Ei muuta kuin hymy päälle ja esittäytymään.

Tulenkin keskelle pikku kriisiä. Musiikkiosaston oppilailla on nyt pedagoginen viikko. Se tarkoittaa, että he työskentelevät keskenään ryhmissä sillä aikaa, kun opettajat työskentelevät keskenään. Kahteen mennessä iltapäivällä on käynyt ilmi, että ryhmätyö on täysfiasko. Ryhmän tytöt näyttävät olevan kivi kengässä.

Kas kun yksi ilmoitti aamulla, ettei hän mitenkään voi ottaa osaa tähän viikkoon, koska hänen pitää harjoitella niin kovasti. Toisella oli joku haastattelu, josta hän ei ikinä palannut. Ja kolmas, joka oli jo vähän sairas, otti nokkiinsa jostakin poikien huomautuksesta ja marssi ovet paukkuen ulos. Jäljelle jääneet pojat, kumpikin tämän kolmannen exiä, selittävät minulle puoli tuntia täydellistä kettuuntumista tällaiseen ryhmätyöskentelyyn, joka on jatkunut samanlaisena jo aika kauan.

Juttelemme tästä Lisbethin kanssa kahden kesken. Olen samaa mieltä, että jos ryhmässä oleminen on näin vaikeaa, sitä on korkea aika harjoitella. Hyvä viikko siis. Mutta kun kerron kolmannen tytön poistumisesta, hän sanoo ensin, että tyttöhän oli jo valmiiksi sairas ja hyvä siis, että hän ylipäänsä tuli. Ja että heidän pedagogiikassaan on todella tärkeää, että henkilöllä on aina henkinen ovi, josta hän voi vetäytyä, jos tilanteet ovat liian rankkoja. Tässä tilanteessa ajatus tuntuu aika kummalta. Muistutan kuitenkin itselleni, etten tiedä näiden ihmisten taustoista mitään. Se kyllä tuli selväksi, miksi he eivät ole tavallisissa konservatorioissa tai akatemioissa. Mistä tiedän, mitä sosiaalinen kanssakäyminen heiltä vaatii? Mutta silti. Eikö tämä aina auki oleva takaovi anna liiankin helppoa tekosyytä toimia itsekkäästi, pitää oma elämä helppona muiden kustannuksella?

Illalla vielä Phantom of the opera – tanskaksi tietysti! Vasta salissa tajuan, että olisi pitänyt tsekata juoni netistä. Kehittelen sitten omaa versiota. Ymmärrykseni kulkee tällä tasolla: Ei ei ei! Anteeksi! Rakastan sinua! Kiitos! Olen täällä! Mikä se oli? Kyllä noista jo musikaalin saa. Vaikka on sanottava, ettei tanska ole laulettuna(kaan) järin kaunis kieli. Siksikö saan vuosisadan päänsäryn?

Lähtö ja tulo

2009-01-10T11:05:00.000-08:00

Voiko olla terapeuttisempaa tapaa viettää uutta vuotta kuin käydä läpi ja heittää pois vanhoja juttuja, siivota ja pakata? Äidin kanssa sovittiin juhlallisesti, että uudenvuodenaattoon asti tehdään asiat järjestelmällisesti ja rauhallisesti, sitten vasta mätetään. Eikä tarvinnut mättää juuri yhtään. Sitkeästi kävin kaikkea läpi ja onpa ihana muuttaa takaisin kesällä!

Kun siinä ennen yhtätoista illalla roudattiin viimeisiä kamoja autoon, äiti purskahti nauruun ja kysyi: ”Miten ihmeessä kaksi täyttä autolastillista puristetaan 28 kiloon matkatavaroita?” No, se olisi seuraavan vuoden murhe. Nyt, lapsisotilaiden hyökkäyksiä väisteltyämme, pääsimme kylmän Fresitan ja kuumien pasteijoiden ääreen. Kiitos isä!

Sitten seurasi vähän takkuinen viikko, jonka yöt menivät kahden koiran pelehtimistä kuunnellessa. Varsinkin Pietu oli tosi innokas heräämään ihan mihin aikaan vaan ja julistamaan päivän alkaneeksi. Eikähän kaksiota ole tarkoitettu tällaiselle kokoonpanolle. Mutta samaan aikaan oli niin ihania hetkiä: koko perheen läksiäis-muuttoateria, valmistujaisjuhla-dvd, ihania, vanhoja vinyylejä...

Lähtöyönä, siis keskiviikon vastaisena yönä en juuri nukkunut. Pari tuntia. Meinasi hermostuttaa, joten hyvä, kun jotenkin nukuin. Muutamat ylimääräiset kilot menivät tuosta vaan läpi lähtöselvityksestä ja tehtiinkin niin, että äiti saatteli portille asti. Sitten parin tunnin ylimääräinen seikkailu, kun koneessa oli joku laskutelineen häikkä. Nousimme jo ilmaankin, tulimme takaisin ja vaihdoimme konetta. Mikäs kiire minulla.

Mutta olin kyllä aivan pöllämystynyt saapuessani tänne Näkövammaisten instituuttiin. Myöntelin vaan kaikkeen, että joojoo. Siihenkin, kun asuntolan ohjaaja selitti, että tässä komerossa ovat siivousvälineet, tässä komerossa tv, tässä pesukone. Ja siihen, kun keittäjä sanoi, että on pelkurisalaattia, coward salad. Joojoo... ”Eikä tiennyt hän liekö se unta vai totta vai viekkaiden viinien harhaa.”

Kun selvisin hengissä lounaasta ja oudosta pussilakanasta, jossa ei ole kädenreikiärojahdin kuin raato punkan pohjalle. Ajattelin, etten nouse tästä enää ikinä. Nousin minä sitten – syömään päivällistä.

Illalla tokenin niin paljon, että laittelin hissuksiin tavaroita paikoilleen. Tuli kodikas ja utelias olo. Jaksoin jopa käydä sosialisoimassa asuntolan tyyppien kanssa ja olikin ihan mukavaa. Kaiken kaikkiaan hyvä ensimmäinen päivä.

Varsinaiset jutut alkavat vasta ensi viikolla, joten on ollut aika yksinäisiä ja pitkiä päiviä. Tiesinkin, että niin olisi. Yhden liikkumistaitotunnin olen vetäissyt. Olen järjestellyt tietokoneella vanhoja kasettiarkistoja, lueskellut, rukannut skypen toimimaan ja sellaista. Eilen kävin vähän kiljumassa Curbingiä treeniluokassa. Edessä on vielä pitkä sunnuntai. Viikonloppuisin tämä talo on kuin hautaholvi.

Nyt hipsin katsomaan, josko termarin pohjalla olisi teetä. Hyvällä tsäkällä on suklaamuffinssiakin. Ainakin omenaa.

Tytön ja lohikäärmeen syksy

2008-12-09T15:02:00.000-08:00

Tänään vietin iltaa vanhan Complete vocal technique –ryhmän kanssa, sen ensimmäisen, joka tuntuu niin kodilta. Illan emäntä oli loihtinut ihanat tarjoilut avaraan, upeaan kotiinsa. Vanha, lämmin ryhmähenki palasi yli vuoden jälkeen. Oli ihanaa puhua ja kuunnella, olla hyvässä olossa, jakaa kuulumisia, purkaa mieltään, pulputtaa laulamisesta.

Sanoin ääneen, kuinka kannan suurta syyllisyyttä siitä, etten ole tehnyt mitään laulamiseni suhteen. Olen laadukkaassa, kalliissa koulutuksessa, jossa minulla ja vain minulla on vastuu etenemisestäni. Olen sitoutunut tekemään töitä halutessani tähän koulutukseen.

Mutta koko syksy on kulunut väsymyksessä. On ollut flunssia ja koko viimeinen kuukausi on kulunut horroksessa. Miten voin mennä taas Tanskaan, kun mikään ei ole liikahtanut? Kuulostaako tutulta?

Sanottuani sen järjen valo alkoi palata. Tätä kirjoittaessanikin tunnen, kuinka viisas olento, lohikäärme sisälläni ottaa tilaa, puhuu vakaasti ja lempeästi.

Nyt alan todella hahmottaa elettyä syksyäni: olen siirtymässä vanhasta uuteen, ja koko syksy on ollut välitilaa. Se ei ole ilmaista. Se ei ole mitä tahansa tai senkun-hengailua. Itse asiassa välitila on kuluttava tila. Vanhat asiat alkavat tosissaan tuntua riipalta ja uudet asiat eivät vielä ole käsillä. Vanhat rutiinit korostuvat, uusia ei vielä ole. Kaikenlaista moskaa nousee esiin. On sirpaleita, sata päättelemätöntä langanpäätä, väliaikaisia töitä, ei mielekkäitä, luovia tavoitteita, joita kohti ponnistella. Ja on vain minä sanomassa, mihin klemmariin tai kuittiin tänään tarttuisi. Se kaikki on kääritty tähän pimeyteen ja sateeseen, joka saa monet muutkin zombieksi. Vieläkö tekee mieli syyllistää?

Joo, tekee mieli, vastaa tyttö itsepintaisesti. Kun ei tämä ole tämän syksyn asia. Olen aina ollut tosi huono treenaaja. Minulla ei ole ollut itsekuria siinä asiassa. Ehkä naamioin sen kaikkeen tähän. Ehkä minä järjestän itseni aina tällaisiin tiloihin, että sitten on hyvä syy.

Lohikäärme vastaa lempeällä vaikenemisella, joka on täynnä rakkautta ja kutsua. Se kuiskaa tietoisuuden siitä, että oikeastaan itsekurin puute ja syyllisyys pitävät toisiaan elossa, että mitä lähempänä lohikäärmettäni olen, sitä vähemmän minun tarvitsee ponnistella. Että – kertakaikkiaan, vaikka kuinka intän vastaan – hyväksyminen ja armon antaminen on ainoa tie, myös itsekurin löytämiseen.

Ruoskaa ei voi käyttää rakkaudella, lujaa tahtoa voi. Kuinka monta kertaa minun pitää ruoskia itseni verille, että opin sen? Ovatko nämä sadat vuosien ruoskaniskut vieneet minua lähemmäs päämäärääni? Tuoneet enemmän voimaa, tahdonvoimaa toteuttaa elämääni? Onko aina pakko mennä näin reunalle ennen kuin hyväksymisen tila löytyy? Voisiko siihen päästä aiemmin, välttää tätä turhaa ja tuhoisaa tuskaa?

Kiitos, että olen ollut olemassa tänä syksynä. Se on ollut tärkein saavutukseni: vain olla läsnä tässä vaihtuvassa energiassa, vain kulkea siirtymävaiheen läpi jotenkin luut kasassa. Jos olisin oivaltanut tämän saavutukseksi, olisin voinut olla vaikeuttamatta asioita vaatimalla niin paljon tekemistä.

Sisälläni on hiljaista. Hyvä olo, jota olen etsinyt niin pitkään on läsnä. Syyllisyyden rautasormet heltiävät kehostani. Jostain juurista, alhaalta kehoon leviää lohikäärmeen lämpö.

Moniaistinen joululahja

2008-12-07T08:46:00.000-08:00

Jo toisena vuonna peräkkäin kummitätini Helena antoi minulle joululahjaksi päivän kuvailutulkattuna. Tänä vuonna se oli marraskuinen maanantai-iltapäivä Hakaniemen hallissa.

Helena aloitti kuvailemalla toriaukiota ja Hakaniemen hallin rakennusta. Sataa tihuutti. Portaille tuli mies tupakalle. Helena arveli hänen olevan lihakauppias, muttei osannut perustella vaikutelmaansa. Tottakai menimme ja kysyimme, mitä hän myi. Kukkia! Hän kertoi olleensa täällä jo 70-luvun alussa. Pitkä ura siis. Haa, tarinapää aukesi jo nyt!

Osasinkin odottaa tuoksuja, makuja ja antimiaan innolla esitteleviä myyjiä enkä pettynyt. Suklaakauppias kertoi kaikenlaisista hienouksista ja ostimme muutaman suklaakiven. Parhialan puodissa jauhoimme kahvia. Haisteltiin mausteita, tunnusteltiin 14-kiloista haukea (en ole ikinä nähnyt niin isoa kalaa) ja pysähdyttiin mainiolle sopalle.

Totesimme taas, miten erilaisten ihmisten, ruokien, mausteiden tarinat vyöryvät tajuntaan, kun vain itse pysähtyy. Se on niin pirun yksinkertaista: jos minulla on kiire, maailma on harmaa ja tyly. Jos voin pysähtyä, maailma on rikas ja vivahteikas. Toki uskon sen pätevän myös kollektiivisesti: kun ihmisillä on kiire ruuhkassa, heistä tulee henkisesti sokkoja ja sitä kautta melkein fyysisestikin. He eivät ole läsnä eivätkä oikeastaan havaitse mitään, eivät esimerkiksi minua opaskoiran kanssa. Kun sen putken hajottaa, on tilaa olla läsnä ympärilleenkin.

Kiersimme vielä yläkerrassa, jossa sama avuliaisuus jatkui. Hypistelimme esineitä, kuulimme, mikä myy ja mikä ei. Päätimme kierroksen uskomattoman laadukkaan tuoksuisiin saippuoihin, tosin saippuakauppias ei tosiaan ollut mikään innostunut sonni vaan aika sulkeutunut tyyppi.

Matkamme jatkui Fazerin kahvilaan, joka sekin oli elämyksellinen. Katselimme ihmisiä siellä, pohdimme, mikä on kunkin tarina ja syy tulla tähän paikkaan. Miten kiinnostavaa vain istua jossain ja aistia paikan ilmapiiriä.

Illan kruunasi Eija Ahvo ja Jukka Haavisto Band Pitskun kulttuurikirkossa. Sää oli aivan kamala, satoi hulluna, mutta sitä kodikkaampaa oli istua sisällä ja kuunnella lämmintä swingiä. Koskaan aikaisemmin en ole ajatellut, että rumpali voisi soittaa eroottisesti, mutta Keith Hall soitti hitaissa tunnelmapaloissa kuin olisi silittänyt naista ja nopeissa lattareissa tiukan tulisesti! Wau!

Kun teillä on joutoaikaa, menkää vaikka rautatieasemalle, lähtekää siitä kävelemään, kulkekaa silmät auki ja hitaasti, poitetkaa minne ikinä mieli tekee. Jututtakaa kioskin myyjää, vastaantulevaa äitiä ja lasta, konduktööriä. Katsokaa, miltä Kolmen sepän patsas näyttää, erotelkaa vaikka viisi eri ääntä seistessänne Stockan kellon alla. Tulette löytämään ihmeitä!

Myöhäistä vaalikummastusta

2008-11-05T13:30:00.000-08:00

Minun piti kertoa tästä jo ennen kuin vaalit olivat ohi, mutta tuli Tanskanreissut ja flunssat ja muut. En kuitenkaan malta olla kirjoittamatta tätä, kun on niin monta asiaa, joita pikku Riikka ei ymmäwwä!

Vaikka vanhempani ovat ainakin olleet poliittisesti aktiivisia, minä tosiaan en ole. En ymmärrä siitä mitään, en tajua puolueiden eroja, en ole ajan hermolla. Ei varmaan moni muukaan. Joku näkövammaistaho tuli tässä avuksi ja lähetti ihan pyytämättä vihkosen, jossa suurimmat puolueet esittelivät vaaliohjelmiaan.

Ensimmäiseksi kokoomuksen Jyrki Katainen hehkutti toivosta. Että se on tekoja. On kuulemma pidetty toivotalkoita, kunnostettu koirapuistoja ja opetettu vaarille netin käyttöä. Hyvä niin, mutta en minä millään yhteisellä lätynpaistolla sitä henkilökohtaista avustajaa palkkaa. Ihan totta Jyrki, me puhutaan nyt kunnallispolitiikasta eikä kissanristiäisistä! Mutta kuulostaahan se söpöltä. Niin söpöltä, etten ihmettele, että kokoomus veti kunnon kalansaaliin. Minusta se oli lähinnä kornia.

Sen jälkeen kaikki puhuivatkin sitä samaa: palvelut lapsille ja vanhuksille, kaikille hyvä olla. Siis mitä tämä on? Jos kerran kaikki haluavat samoja asioita, miksi pitää olla puolueita? Ja jos kaikki haluavat samaa, miksei se tapahdu? Kuka estää asioita, kun tahto on yhteinen?

Otin sitten avuksi vaalikoneet. En edes muista, minkä puljun se ensimmäinen oli. Sen mukaan minun olisi pitänyt äänestää SKP:tä tai vihreitä. Seuraavana päivänä luin lehdestä, ettei kommunisteja ole. Oliko minulla haamuja listalla?

Sitten kokeilin Hesarin vaalikonetta. Mutta mitä tehdä, kun en tajua kysymyksistä mitään? Esimerkiksi: ”Mitä kiinteistöverolle pitäisi tehdä kunnassanne?” Kiinteistövero ei herätä minussa mitään mielipiteitä tai ajatuksia suuntaan tai toiseen. Luettuani artikkelin asiasta sain selville, että mm. Helsinki haluaisi helpottaa köyhien asemaa alentamalla kiinteistöveroa. Mutta hetkinen: enkö juuri lukenut, että samainen Helsinki haluaa nostaa tonttien vuokria 15-kertaisiksi? Olenko minä jotenkin tyhmä, kun ei oikein stemmaa?

Tällä kertaa sain 10 parhaan joukkoon ehdokkaita Vasemmistoliitosta, Perussuomalaisista, Keskustasta, Vihreistä. Huokaus.

No selvä! Olen päättänyt ehdokkaani ties minkä henkioppaan kuiskauksen perusteella. Nyt vain pitäisi tietää sen numero. No, kai se netistä löytyy. Jos vaikka kirjoittaisi Googleen: kuntavaalit 2008 ehdokkaat Helsinki. Ehei, ei kai se niin helppoa voi olla! No nyt löytyi oikein vaalisivusto. Mutta viiden minuutin tutkimisen jälkeen ei edelleenkään simppeliä ehdokaslistaa numeroineen. Kuinka kauan minun pitäisi uhrata aikaa asialle? Puoli tuntia? Tunti?

Tunsin itseni sankariksi, kun kaiken tämän jälkeen menin ja äänestin. Kannatti urakoida: ehdokkaani on valtuustossa. Mutta että vielä ihmettelevät, miksi äänestysprosentti on, mitä on.

Heitteillä

2008-10-20T12:56:00.000-07:00

Tässä tuoreeltaan koettua tunnelmaa avuttomuuden hetkistä:

On maanantaiaamu. Kello on 6.50. Istun junassa matkalla Jyväskylään työkeikalle. Se, että istun tässä ei ole itsestäänselvyys. Jos olisin avuttomampi tai jos sattuma (lue enkelit) ei olisi ollut puolellani, olisin yhä Helsingissä.

Ostin liput lauantaina ja sanoin myyjälle, että varmaan pitää kääntyä saattoavussa vartijoiden puoleen, kun varsinainen asemapalvelu ei ole vielä auki. Pyysin vartijoiden numeroa, mutta myyjä sanoi itse järjestävänsä asian. Hän järjesteli ja sovittiin, että treffaan vartijan klo 6.15. lipunmyynnin edessä.

Olin paikalla muutamaa minuuttia sovittua aiemmin ja jostain syystä mielikuvitukseni alkoi pyörittää filmiä, jossa vartijaa ei tulisikaan. Mitä sitten tekisin? Mitä jos myöhästyisin junasta? Miten pääsisin junaan? Komensin itseäni lopettamaan lietsomisen. Klo 6.20 toivoin, että olisin miettinyt loppuun asti, mitä teen, jos vartijaa ei tule. Sillä eihän sitä koskaan tullut.

Onneksi hahmotin itse rautatieaseman rakennetta. Onneksi olin tarpeeksi rohkea pysäyttääkseni ohikulkijan. Onneksi joutilas ohikulkija löytyi siihen aikaan aamusta. Ja onneksi hänellä oli aikaa saattaa minut ei pelkästään oikean junan luo vaan oikean vaunun. Junan konduktööri nimittäin huusi lyhytsanaisesti yhden vaunun ovesta, että hänellä sitä aikaa ei ole. Kiitti vit... Onneksi junasta löytyi ystävällinen kanssamatkustaja, joka luki minulle paikkani numeron ja opasti sille.

Päästyäni junaan otin selvää vartijoiden numerosta ja soitin siihen. Kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään tietoa avuntarpeestani. Inhimillinen erehdys, niitähän sattuu. Joku tyyppi on ollut kiireinen, omissa ajatuksissaan, ei lainkaan läsnä siinä, mitä hän on tehnyt. Tämä on meille arkipäivää, mutta sen pitäisi soittaa hälyytyskelloja ja lujaa. Olemmeko me hereillä ja tietoisia tekemisistämme? Olemmeko läsnä tässä hetkessä?
Ei sinne päinkään.

Tekee mieli purskahtaa itkuun, mutta nielen sen johonkin mahanpohjaan. Minusta sanotaan, että olen rohkea nainen, että miten selviydynkään siitä ja tästä hienosti. Niin varmaan selviydynkin. Mutta eihän rohkeus koskaan ole ollut pelottomuutta vaan sitä, mitä teen avuttomuuden ja heitteille jäämisen tunteista huolimatta. Tottakai tein kaikkeni päästäkseni tähän junaan. Silti juuri näinä hetkinä tunnen olevani vammainen. Tunnen oloni turvattomaksi. Korviin jää kaikumaan: ”Minulla ei ole aikaa!” Se satuttaa.

Kevääksi Tanskaan!

2008-10-15T12:58:00.000-07:00

Olenhan minä ehtinyt fiilistellä tätä jo viikon: vuoden alusta ovi Tanskaan avautuu kokonaan! Tulen siis viettämään kevään 2009 Kööpenhaminassa!

Minä nyt selitän tämän jutun, kun te aina sekaannutte siihen, että niitä Tanskan juttuja on useampi. Siis näin:

EU:lla on ohjelma nimeltä Youth in Action ja sen sisällä on ohjelma nimeltä EVS, European Voluntary Service. Siis vapaaehtoistyötä. Minulla se paikka on Tanskan näkövammaisten Arlaa vastaava instituutti, Ibos. Tulen toimimaan jonkinlaisena väliolentona opettajien ja oppilaiden välillä. Roolimallina, rakentamassa sosiaalisia tsembaloita, treenipiiskurina... aika näyttää! Pääasiassa hengailen varmaan musiikkilinjalaisten kanssa.

Vapaa-aikani käytän laulun opiskeluun. Kas kun Ibosissa sattuu olemaan aivan oikea henkilö opettamassa. Tämä on nyt sitä löllöttelyä, kehon kokonaisvaltaisuutta ja psykosomaattisuutta, josta olen höpöttänyt.

Ihan oma juttunsa on Complete vocal technique –opettajankolutus, jonka aloitin nyt syksyllä. Sitä käydään neljä päivää kerrallaan, kuusi kertaa vuodessa, kolme vuotta. Tämä on nyt sitä ”Laula klassista tai heavyä, kaikki käy!” –juttua.

Arvaatte kai, että olin ikionnellinen, kun tämä Ibosin jakso viikko sitten varmistui! Aloitin valmistelut reilusti yli vuosi sitten ja melkein vuoteen ei Tanskan päässä tapahtunut mitään. Olen menettänyt hermoni useammin kuin missään aikaisemmassa projektissa ja itkenytkin aika monta kertaa. Vain visioni siitä, että Ibos on oikea paikka on saanut minut jatkamaan. NKL:n nuorisosihteeri, Kivimäen Jutta on se henkilö, joka on pelastanut projektin katastrofilta! Ja kiitoksia kuuluu myös Lisbethille Tanskan päähän.

En vielä tiedä, mitkä kaikki asiat Tanskan myötä aukeavat. Mutta pelkästään vanhojen kuvioiden jättäminen on juuri se asia, jonka tähän väliin tarvitsen!

Tämän blogin synty ja synnyttäjä

2008-10-15T11:39:00.000-07:00

Pieni tyttö istuu yksin kivellä. Palelee, itkettää. Tyttö kyyristyy luolan suuaukon eteen ja katsoo ikävissään alas rinnettä. Kun vain voisi jättää kaiken ja kävellä alas kylään, josta kantautuu viulun säveliä ja valmistuvan illallisen tuoksu. Mutta tästä ei pääse mihinkään. Takana luolassa nukkuu lohikäärme, pelottava, liian suuri, murskaava. Jos tyttö vain istuu tässä, ei tapahdu mitään pahaa eikä lohikäärme pääse irti eikä kaikki tuttu muutu kaaokseksi.

Lohikäärme havahtuu unestaan ja katsoo luolan suulle. Tyttö istuu siinä edelleen. Niin olkoon. Kaunis olento sulkee ikiviisaat silmänsä ja jatkaa odottamista. Väistämättä tulee päivä, jona tyttö nousee ja päästää lohikäärmeen ohitseen. Silloin lohikäärme avaa siipensä ja lentää yötaivaalle kuuta tavoittamaan.

Kumpi on kumman vanki?

Näin minä hahmotan elämäni kaksi ulottuvuutta. On se osa, joka kaipaa rakkautta, huolenpitoa, turvallisuutta, että joku toinen menee edeltä ja näyttää tietä. Ja on se osa, joka on itse rakkaus, viisaus ja huolenpito, joka nauraa vanhan olennon maata vavisuttavaa naurua tuntemattoman polun edessä. Kaikki tunnustavat lapsen sisällään, harvempi myöntää, että siellä on lohikäärmekin. Juuri kukaan ei ole väistynyt luolan suulta ja antanut lohikäärmeensä päästä irti. En minäkään. Mutta se on tarkoitukseni tässä elämässä.

Tämä kuva luolaa vartijoivasta ja siihen vangiksi jääneestä tytöstä ja kärsivällisesti odottavasta lohikäärmeestä on seurannut minua muutaman vuoden. Jossain vaiheessa tajusin, ettei lohikäärme oikeasti ole vanki. Se vain teeskentelee. Ei siksi, että sillä on voimaa kävellä tytön yli koska tahansa. Sitä se ei koskaan tee. Vaan siksi, että sillä on viisautta tietoon, että yhtenä päivänä tyttö väistyy vapaasta tahdostaan. Ja niin vanhalle olennollehan aika ei juuri mitään merkitse.

Haluan tässä blogissani antaa puheenvuoron niin tytölle kuin lohikäärmeellekin. On tärkeää sanoa ääneen, mikä pelottaa, surettaa, hävettää, raivostuttaa. Yhtä tärkeää on sanoa se, minkä tunnistaa viisaimmaksi ja korkeimmaksi tiedoksi tässä ajassa, jossa hukumme hölynpölyyn. Haluan ihmetellä maailmaa ääneen teidän kanssanne.

Toissakeväänä puhuin puolitoista tuntia Hesarin toimittajalle siitä, mitä elämässäni oli menossa. Tajusin päässeeni vasta alkuun. Ei siis ihme, että joskus vähän uuvuttaa. Eikä ihme, että oli täysin turhauttavaa kirjoittaa blogin kuvausta. Kannattaa siis odottaa mitä tahansa jumalallisuuden kuiskauksista opaskoirani Kessun viimeisimpään kakansyöntireissuun.