Järjestelmän uhri vai vahva auttaja?

Tämä kirjoitus on pohjimmiltaan jotain muuta kuin valitus huonosta asiakaspalvelusta. Tämä on kutsu kaikille palvelutyötä tekeville, kutsu ajatella itsenäisesti, auttaa rohkeasti, lakata olemasta järjestelmien uhri ja todella kohdata ihmiset tarpeineen.

Näkövammainen ystäväni tuli junalla Joensuusta Helsinkiin. Päätimme mennä saman tien syömään asemaa vastapäätä olevaan ravintola Leonardoon. Ystävälläni oli mukanaan jättimatkalaukku, kitara ja opaskoira, joten hänen kätensä eivät roudaukseen riittäneet. Siksi sovimme, että ottaisin hänet taksini kyytiin aseman edestä ja - niin hassulta kuin se tuntuikin - kiertäisimme taksilla kadun toisella puolella olevaan Leonardoon. Näin tehtiin. Ystävällinen kuski ajoi meidät perille ja säästyimme stressaavalta hortoilulta matkatavaravuoren kanssa.

Pois lähteminen olikin sitten kiemurainen juttu. Taksikeskuksen välittäjä sanoi, ettei taksia voinut Leonardon eteen tilata. Miksi ei? Koska järjestelmä ei anna tehdä niin, koska ihan lähellä on taksitolppa ja kuskit eivät sen takia tulisi paikalle, koska siihen kohtaan oli vaikea pysähtyä ja koska olisi niin paljon helpompi tilata taksi läheisen Seurahuoneen eteen.

Aloin sitten vääntää rautalankaa: Meidän olisi vaikeaa mennä aseman taksitolpalle näiden matkatavaroiden ja nuoren, ulkopaikkakuntalaisen opaskoiran kanssa. Emme tarkalleen tienneet, missä kohtaa se Seurahuone on, joten ei auttaisi yhtään, vaikka se olisi kuinka lähellä. Meidät tuonut taksikuski kyllä pystyi pysähtymään Leonardon eteen ihan hienosti. Ja jos järjestelmä ei anna tehdä tilausta tähän osoitteeseen, voisiko välittäjä tilata taksin Seurahuoneelle ja laittaa lisätietoihin, että taksi tulisi Leonardon eteen. Ja taksitolppalaiskuuteen varmasti auttaisi tieto, että olemme näkövammaisia ja tarvitsemme apua.

Tarmokkaan inttämishetken jälkeen välittäjä lupasi yrittää, vaikka varoitteli, ettei kukaan kuski ehkä tulisi paikalle. Könysimme ulos ravintolasta ja taksi saapui paikalle hienosti. Hän kertoi, että pysähtyminen oli normaalia haastavampaa joidenkin puomien takia, mutta onnistui kyllä.

Pääsimme siis hyvin kotiin, koska minä olin sinnikäs. Olisiko tilanne voinut mennä toisin? Olimme normaalia kinkkisempi tapaus, selvä se. Mutta sen sijaan, että keskusneiti nosti saman tien kätensä pystyyn ja alkoi olsouhteiden uhriksi, hän olisi voinut asettaa meidän auttamisemme tärkeimmäksi työtehtäväkseen sillä hetkellä. Hän olisi voinut miettiä, millä tavoin hänen luettelemansa ongelmat kierretään ja meidät saadaan hienosti kotiin.

Emme me ole täällä vain välittämässä takseja, myymässä junalippuja tai ajamassa bussia. Kaiken tämän tekemisen alla me olemme kohtaamassa toisiamme, auttamassa toinen toistamme. Juuri tällaiset edellä kuvailemani tilanteet kysyvät meiltä: näytä, kuka sinä olet! Sitä muistutusta minä itse kannan yhtä lailla, koska arjen mössöinen tekemisen tulva ja tulinen temperamenttini yrittävät harhauttaa minua toimimaan vastoin sydämeni ymmärrystä.

Toistan kutsuni: Tulkaa pois järjestelmien ja luutuneiden rutiinien suojista ja kysykää itseltänne: Miten minä voisin palvella tätä ihmistä parhaiten niin, että tämä asia hoituisi hänen kannaltaan mahdollisimman hyvin? Se on arjen rakkautta.