En ole koskaan perustanut halloweenistä. Kauhu on muutenkin jäänyt kirjallisuuden tai elokuvan lajina minulle melko vieraaksi. Nyt kuitenkin vietin täydellisesti teemaan sopivan illan: osallistuin aistikauhuesitykseen, vieläpä ensi-iltaan! Olenpa kauhusta mitä mieltä tahansa, tämä esitys oli hyvin mielenkiintoinen ja ehdottomasti kokemisen arvoinen! Esitys on teatteri Tuikkeen Viimeinen vuoro.
Teatteri Tuike on löytänyt oman tilansa tapanilalaisesta teollisuushallista. Astuessamme isoon halliin vastaan lyö teollisuuskiinteistöjen omintakeinen haju. Joku sivullinen kaasuttelee moottoripyöräänsä. Olemme vasta eteisessä ja tunnelma poikkeaa huomattavasti isojen teattereiden konjakilta ja kevyeltä rupattelulta tuoksahtavasta atmosfääristä.
Teatteri Tuikkeen lämpiö on intiimi ja kauhuteemalla hämyiseksi koristeltu. Eniten tunteita herättää oikeankokoinen muovirotta. Jollekin se saattaa olla halpa lelu, mutta syntymäsokeaan rotan koko tekee vaikutuksen. Muistelen kauhulla sokkokaverini kertomusta kadulla jaloissa pyörineestä, kiljuvasta rotasta. Taustalla soiva, vihjaileva pianomusiikki virittelee sekin tunnelmaa.
Näkevät teatterinkävijät saavat silmilleen laput ja kehotuksen olla kurkkimatta niiden alta; se vain pilaa heidän shownsa. Tämä esitys koetaan ilman näköaistia. Esityksen aluksi meitä myös muistutetaan siitä, että esityksessä on kahdenlaisia paikkoja: HC-paikkalaisiin saatetaan koskea, pelkääjänpaikkalaisiin ei. (Minä ja äitini olemme tietysti HC-paikalla.) Kun kaikki on valmista, yleisö peittää silmänsä ja heidät johdatellaan keskelle pahaenteistä musiikkia. Kauhujen matka voi alkaa.
Tätä esitystä ei ole pilattu kiireellä. Saamme matkustaa kaikessa rauhassa metrossa Siilitielle ja sieltä Herttoniemeen ennen kuin alkaa tapahtua. Kaiuttimista tulviva metromaisema saa elävää liikettä näyttelijöistä. Matka Herttoniemestä Kamppiin on ladattu tiivistyvällä uhkalla, joka maistuu todelliselta kirosanoineen, kännitiloineen ja väkivallan näkyineen, mutta vasta kun metrovaunu pysähtyy asemien välille, loikataan silkkaan kauhufiktioon.
Jos ihminen käyttää eniten silmiään ja kulkee muut aistit unessa, tämä esitys on yhtä juhlaa. Yllätykset hipaisevat päälakea, tipahtavat iholle, valtaavat hajuaistin ja tarttuvat jalkoihisi. Kylmä ilmavirta värisyttää ihoasi, mutta miksi, kauhistus sentään, miksi ahdistava kuumuus hiipii kimppuun juuri, kun kuulostaa, että jokin nimetön lähestyy metrovaunua?
Kuuloaisti saa kunniaosan juhla-ateriasta: esityksessä hyödynnetään mahtavan tehokkaasti teollisuushallia, joka muuntuu metrotunneliksi. Tilan tuntu on yksi olennainen osa tunnelmaa. Samoin radiopuhelin, jolla yritetään kutsua apua, jonka kautta yritetään tulkita epäselviä viestejä ja joka alkaa inhasti elää omaa elämäänsä. Ja tämä vanha väärinpäinlaulaja haluaa lausua kiitoksensa nirep nirun osuuksista, jotka kohottivat ehkä eniten omaa kauhukäyrää!
Tällainen monissa aistiliemissä keitetty syntymäsokko taitaakin sitten olla paljon haastavampi aistiteatterin kävijä. Olen tottunut analysoimaan salamannopeasti, mitä ympärilläni tapahtuu. Nuuhkin, että hei, tuo spurgu haisee enemmän etikalle kuin viinalle. Hyvin pitkään aikaan mikään kuulemani tai tuntemani ei tosissaan väräytä kauhumittariani. Ensimmäisen kerran se tapahtuu, kun jokin, jota en mitenkään voi sijoittaa äänikartalleni jahtaa pakoon ryömivää ihmisrauniota. Oi, tuokaa tuo epäelävä urbaanihirviö näykkimään jalkojani ja alan pelätä tosissani! minä toivon, turhaan. Kauhuoveani kolkuttelee lopulta onneksi myös yön kauhea kaunokainen, josta teidän on itse käytävä ottamassa selvää.
Näköaistin puuttumiseen tottumattomalle tässä esityksessä on kuitenkin enemmän kuin kystä kyllin. Pimeiden kahviloiden tarjoilijana olen oppinut, että monelle pelkkä näköaistin poissulkeminen on itsessään aikamoinen kokemus. Tämä esitys sisältää sen lisäksi voimakkaita pelon ja aggression ilmauksia, vaikka yleisö istuu tupiturvassa koko esityksen ajan. (HC-paikkalaisten on tosin luotettava turvallisuuteensa, vaikka jotain inhottavaa ryömii kovin, kovin lähellä.) Jos minä siis saisin esityksen, joka tuntuisi HC-kauhulta, sillä varmasti olisi hyvin vähän näkevää yleisöä.
Suosittelen esitystä kaikille, jotka haluavat sukeltaa aistien käyttöön osana teatteria. Tämä voi olla kiinnostava kokemus aistien ja tilan käytöstä tai kutkuttava kauhuelämys. Jos näön puuttuminen, voimakkaat, tunnetta tihkuvat äänet tai hajut ahdistavat, esitys ei ole oikea valinta. Ja varsinkin HC-paikalla on elementtejä, joiden takia jättäisin opaskoiran ehdottomasti kotiin.
Teatteri Tuike tarjoaa lempeämpää aistiteatteria suosiota saaneella esityksellään Pieni tulitikkutyttö. Tätä esitystä suosittelen aivan kaikille, myös lapsille, jotka malttavat olla kurkkimatta silmälappujensa alta ja jaksavat seurata sadun juonta. Jostain syystä Pieni tulitikkutyttö vetosi tunteisiini paljon suuremmalla voimalla kuin uunituore Viimeinen vuoro. Tarttukaa näihin upeisiin elämyksiin, kun ne ovat saatavilla! Ne ovat taatusti jotain erilaista ja odottamatonta.
perjantai 31. lokakuuta 2014
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Ihmiskunnan tärkein sanoma
Olen juuri palannut Lauri Siiralan ja Iina Pennasen järjestämältä Taivaan ja maan risteilyltä, Turkin Bozburunin lempeiltä vesiltä. Neljäntoista hengen ryhmä, kotina laiva, lyhyet matkat luonnonpoukamasta toiseen, aurinko, tuuli, uiminen kannattavissa aalloissa, satumaisen hyvä ruoka, yhteiset istunnot hiljaisen havahtumisen äärellä, yöt tähtitaivaan alla keinuen meren lempeässä kehdossa. Siinä puitteet tälle matkalle.
Suurin osa matkasta on sanojen ulottumattomissa. Kuinka voisi sanoittaa sitä syvää viestiä, jota veden liike, tuulen kosketus ja auringon lämpö kantavat? Miksi edes haluaisin purkaa sanoiksi kaikkea sitä, mikä avautuu suorana kokemuksena ilman terapeuttisiksi tarkoitettuja ajatuksia? On kuitenkin jotain, josta haluan kertoa.
Ensimmäinen yö laivalla. Olemme saapuneet keskellä yötä ja asettuneet suoraa päätä nukkumaan. Nyt olen kuitenkin täysin hereillä hyttini pimeydessä. Ilman välivaiheita olen siirtynyt syvästä unesta keskelle laulua, joka täyttää pimeyden. Laulu nousee polveilevana, pitkänä, korkeana nauhana, taukoaa, antaa tilaa hiljaiselle haltioitumiselle ja alkaa sitten uudestaan. Muusikkominäni nautiskelee laulajan taituruudesta, melismojen rikkaudesta, virityksestä, joka hylkää länsimaisen tasapäisyyden. Ajattelun alla henkeni yhtyy imaamin aamuöiseen rukouskutsuun, antautuu tähän pyhään hetkeen piittaamatta uskontojen rajoista. Pimeys on elossa, laulu on elossa, minä olen elossa.
Viimeinen kokonainen päivä Turkissa. Siirrymme maihin. Se on harvinaista, sillä suurimman osan ajasta olemme laivalla. Nyt astumme luonnonrantaan, kapuamme piikkipensaiden ja kivenmurikoiden valtaamassa maastossa seuraillen vuohien polkuja ja tunnustellen vanhojen oliivipuiden tuntua. Aurinko on kuuma, vuoret kohoavat ympärillä. Hakeudumme lepäämään suuren puun varjoon, ilmiselvälle ihmisten ja eläinten levähdyspaikalle. Haluan kuulla, miten vuoret tässä kohtaa vastaavat, jos niille laulaa. Hetken aikaa käymme laulullista vuoropuhelua ryhmän toisen laulajasielun ja vuorten kanssa.
Emme ole ainoa seurue tässä karussa maastossa. Arvailemme ohi kulkevien vaeltajien kieltä ja he kertovat sen olevan hepreaa. He puolestaan pyytävät minua laulamaan lisää. Heprea, laulu ja auki olevat aistini tarjoilevat itsestään sen, mitä seuraavaksi laulan. Se on pieni, juutalainen hymni, jonka kaikki tuntevat, ainoa asia, jonka hepreaksi osaan. Ensimmäisestä säkeestä innostus ja liikutus tulvahtaa koko ryhmän yli ja saman tien he yhtyvät lauluun. Ja siinä me laulamme laulua, jossa sanotaan: "Katso, kuinka on hyvää, jos kaikki ihmiset voisivat istua yhdessä, ykseydessä."
Ja niin me kohtaamme siinä karussa lehdossa Turkin auringon alla, laulamme suomeksi ja hepreaksi, tanssimme piirissä kivenmurikoiden keskellä. Ja kun laulu ja tanssi on ohi, hyvästelemme sulassa ystävyydessä ja jatkamme matkaa ilman sen suurempia keskusteluja. Paluumatkalla saan käteeni simpukan, Turkin meren pienen aarteen, terveisinä Jerusalemin vaeltajilta.
Tiedän, että olen koskettanut jotain hyvin todellista tavalla, joka on kuin elävää satua. Imaamin rukouskutsu pimeässä ja laululle avautuneet sydämet auringossa välittävät samaa sanomaa. Se sanoma on ihmiskunnan tärkein. Meidän on opittava vastaanottamaan se sanoma,jos mielimme jatkaa olemassaoloamme ja vaalia tätä maata. Se sanoma on laulettu minuun hyvin syvälle, ja kuiskaan tiedon eteenpäin Välimeren aaltojen vietäväksi. Luotan siihen, että yhä useampi kyllä kuulee.
Suurin osa matkasta on sanojen ulottumattomissa. Kuinka voisi sanoittaa sitä syvää viestiä, jota veden liike, tuulen kosketus ja auringon lämpö kantavat? Miksi edes haluaisin purkaa sanoiksi kaikkea sitä, mikä avautuu suorana kokemuksena ilman terapeuttisiksi tarkoitettuja ajatuksia? On kuitenkin jotain, josta haluan kertoa.
Ensimmäinen yö laivalla. Olemme saapuneet keskellä yötä ja asettuneet suoraa päätä nukkumaan. Nyt olen kuitenkin täysin hereillä hyttini pimeydessä. Ilman välivaiheita olen siirtynyt syvästä unesta keskelle laulua, joka täyttää pimeyden. Laulu nousee polveilevana, pitkänä, korkeana nauhana, taukoaa, antaa tilaa hiljaiselle haltioitumiselle ja alkaa sitten uudestaan. Muusikkominäni nautiskelee laulajan taituruudesta, melismojen rikkaudesta, virityksestä, joka hylkää länsimaisen tasapäisyyden. Ajattelun alla henkeni yhtyy imaamin aamuöiseen rukouskutsuun, antautuu tähän pyhään hetkeen piittaamatta uskontojen rajoista. Pimeys on elossa, laulu on elossa, minä olen elossa.
Viimeinen kokonainen päivä Turkissa. Siirrymme maihin. Se on harvinaista, sillä suurimman osan ajasta olemme laivalla. Nyt astumme luonnonrantaan, kapuamme piikkipensaiden ja kivenmurikoiden valtaamassa maastossa seuraillen vuohien polkuja ja tunnustellen vanhojen oliivipuiden tuntua. Aurinko on kuuma, vuoret kohoavat ympärillä. Hakeudumme lepäämään suuren puun varjoon, ilmiselvälle ihmisten ja eläinten levähdyspaikalle. Haluan kuulla, miten vuoret tässä kohtaa vastaavat, jos niille laulaa. Hetken aikaa käymme laulullista vuoropuhelua ryhmän toisen laulajasielun ja vuorten kanssa.
Emme ole ainoa seurue tässä karussa maastossa. Arvailemme ohi kulkevien vaeltajien kieltä ja he kertovat sen olevan hepreaa. He puolestaan pyytävät minua laulamaan lisää. Heprea, laulu ja auki olevat aistini tarjoilevat itsestään sen, mitä seuraavaksi laulan. Se on pieni, juutalainen hymni, jonka kaikki tuntevat, ainoa asia, jonka hepreaksi osaan. Ensimmäisestä säkeestä innostus ja liikutus tulvahtaa koko ryhmän yli ja saman tien he yhtyvät lauluun. Ja siinä me laulamme laulua, jossa sanotaan: "Katso, kuinka on hyvää, jos kaikki ihmiset voisivat istua yhdessä, ykseydessä."
Ja niin me kohtaamme siinä karussa lehdossa Turkin auringon alla, laulamme suomeksi ja hepreaksi, tanssimme piirissä kivenmurikoiden keskellä. Ja kun laulu ja tanssi on ohi, hyvästelemme sulassa ystävyydessä ja jatkamme matkaa ilman sen suurempia keskusteluja. Paluumatkalla saan käteeni simpukan, Turkin meren pienen aarteen, terveisinä Jerusalemin vaeltajilta.
Tiedän, että olen koskettanut jotain hyvin todellista tavalla, joka on kuin elävää satua. Imaamin rukouskutsu pimeässä ja laululle avautuneet sydämet auringossa välittävät samaa sanomaa. Se sanoma on ihmiskunnan tärkein. Meidän on opittava vastaanottamaan se sanoma,jos mielimme jatkaa olemassaoloamme ja vaalia tätä maata. Se sanoma on laulettu minuun hyvin syvälle, ja kuiskaan tiedon eteenpäin Välimeren aaltojen vietäväksi. Luotan siihen, että yhä useampi kyllä kuulee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)