Konkari Kessu ja enkeli Carlos

Viime keväänä aloin tuntea, kuinka opaskoirani Kessun askel alkoi hidastua valjaiden toisessa päässä. Kävely muuttui hiljalleen verkkaiseksi ja yhä useammin löntystelyksi. Aavistin, että alkoi olla Kessun aika jäädä eläkkeelle. Heinäkuussa laitoin paperit uudesta koirasta vireille.

Kesä meni mökillä ravatessa ja alkusyksy tunnustellessa, että vieläkö mentäisiin viikko vai kuukausi. Epätietoisuus eläkkeelle jäämisen tarkasta ajankohdasta oli inhottavin vaihe. Yhtenä iltapäivänä se sitten oli selkeänä edessä: Olin syömässä lounasta kahvilassa ja Kessu vaan levottomana seisoskeli. Kunasetin sitä maahan, melkein kuulin sen sanovan: "Mä en enää jaksa maata kovalla ja kylmällä lattialla. Enkö mä oo tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi? Mä oon vanha ja väsynyt jo." Tunsin luissani, että näin oli asia, eikä jatkosta ollut enää epäselvyyksiä.

Kuukauden hortoilin ilman Kessua valkoisen kepin varassa. Pahinta luopumisessa oli käydä Kessun eläkekodissa vanhempieni luona. Siellä se minua odotti häntä heiluen. Ja kun tein lähtöä, se alkoi kulkea kuono polvessani kiinni ja vaati innokkaasti päästä mukaan. Jouduin sanomaan, että et voi tulla. Aikamoisen riipaiseva tunne.

Mutta koirasta erossaolo teki tehtävänsä ja marraskuun alussa odotin täysillä uutta koiraani Carlosta. Olin kuullut monesta suusta ennakkokuiskutusta, että Carlos on opaskoiratarhan ilopilleri, joka kulkee kaupungilla kuin kala vedessä ja on kaikin puolin ihana. Olin siis onnellista odotusta täynnä. Ensimmäisen kurssipäivän odotuksen tunnit kuljin henkisen kuohuviinin poreissa. Käyttäjän ja oppaan ensitapaamisessa on ainakin minulle jotain hyvin erityistä, jota en suinkaan halunnut menettää. Siksi pysyin läsnä hetkessä ja aistit auki, kun Carlos ensimmäistä kertaa tulla touhotti huoneeseeni. Rakastuin siltä nuolemalta tähän silkkiturkkiseen, häntää heiluttavaan hurmuriin.

Parissa päivässä kävi ilmi, että Carlos on varsinainen koiraenkeli. Enkelin tehtävä on palvella, olla apuna, tuoda iloa, ja sitä Carlos tekee. Palvelunhalu on kirjoitettu sen geeneihin. Sitä ei ole tarvinnut tälle koiralle opettaa; koulutusta se on tarvinnut vain ymmärtääkseen, millä tavalla se voi parhaiten palvella. Sillä on huippukorkea motivaatio suoriutua annetusta tehtävästä, onnistua, oppia lisää ja saada hyväksyntää. Mitä haastavampi juttu, sitä enemmän nauttii Carlos. Kaupungin ihmisvilinässä ja katusokkelossa sen koko olemukseen tulee aimo tujaus ryhtiä ja intoa, kun se saa panna parastaan. Ja kun joku asia menee hyvin ja se saa kehuja, se ilostuu niin valtaisasti, ettei meinaa pysyä nahoissaan. Se on Carloksen enkelipuoli.

Sitten on koirapuoli. Motivaation ja palvelemisen toinen nimi on miellyttämisen halu, ja se saattaa vetää Carlosta stressin puolelle. Joskus alkaa kovastikin jännittää, kun valjaiden toisessa päässä on outo ihminen eikä rakas kouluttaja enää autakaan, ja tulee huoli, että mitä jos tässä tulee mokattua ja tehtävä meneekin pieleen. Usein nuoret opaskoirat ovat virtaa täynnä ja harrastavat opastuksen ohella nuuskimista ja rynnähdyksiä toisten koirien perään. Ja vaikka Carlos tekee molempia hyvin paljon vähemmän kuin oppaan alut keskimäärin, niin olemme me sentään käyneet yhden ison murmur-keskustelun siitä, saako leikkivän koiran perään rynnätä.

Kaksi viikkoa vietimme Iiris-keskuksessa toisiimme tutustuen ja opastusta kouluttajan kanssa harjoitellen. Sain upeita lahjoja toisensa perään: Mitä, tämä koira ei tee mitään nuorten oppaiden koiruuksia, ei hypi vasten, ei pureskele esineitä, ei mene sängylle minun poissaollessani, ei nuuski ja toheloi kaupassa. Se näyttää kauniisti päällään kaikki ovenkahvan kohdat. Se kiertää vesilammikoita. Se seuraa vetämättä ja hölkyilemättä, kun käsken sen seurata. Se tulee vapaana oltuaan luokse ihan itse ja myös kutsusta ja tökkää kuonolla käteen. Se kulkee reippaasti ja rohkeasti. Se painaa asiat mieleen nopeasti ja on aina valmis oppimaan vielä lisää, vielä paremmin. Voiko tämä olla totta?

Aloin tajuta, että käsissäni on koira, jollaisen kohtaa ehkä kerran elämässään. Carlos on oikeastaan opaskoiran esikuva, oppikirjaesimerkki siitä, millainen opaskoira on, kun kaikki perusasiat ovat kohdallaan. Kouluttajan mukaan opaskoiralla pitäisi olla kolme tärkeää ominaisuutta: hyvä keskittymiskyky, korkea motivaatio ja hyvä toimintakyky eli kyky vastata erilaisiin tilanteisiin. Kuulemma nykyään harvalla koiralla on kaikki nämä kolme asiaa kohdallaan. Carlos on tällainen timantti. En voi muuta kuin olla hiljaisen kiitollinen. Ja olemme tunteneet toisemme vasta vaille kaksi viikkoa; en tiedäkään, mitä tällä koiralla on minulle kuukausien ja vuosien varrella annettavana.

Aistikauhua silmät peitettynä

En ole koskaan perustanut halloweenistä. Kauhu on muutenkin jäänyt kirjallisuuden tai elokuvan lajina minulle melko vieraaksi. Nyt kuitenkin vietin täydellisesti teemaan sopivan illan: osallistuin aistikauhuesitykseen, vieläpä ensi-iltaan! Olenpa kauhusta mitä mieltä tahansa, tämä esitys oli hyvin mielenkiintoinen ja ehdottomasti kokemisen arvoinen! Esitys on teatteri Tuikkeen Viimeinen vuoro.

Teatteri Tuike on löytänyt oman tilansa tapanilalaisesta teollisuushallista. Astuessamme isoon halliin vastaan lyö teollisuuskiinteistöjen omintakeinen haju. Joku sivullinen kaasuttelee moottoripyöräänsä. Olemme vasta eteisessä ja tunnelma poikkeaa huomattavasti isojen teattereiden konjakilta ja kevyeltä rupattelulta tuoksahtavasta atmosfääristä.

Teatteri Tuikkeen lämpiö on intiimi ja kauhuteemalla hämyiseksi koristeltu. Eniten tunteita herättää oikeankokoinen muovirotta. Jollekin se saattaa olla halpa lelu, mutta syntymäsokeaan rotan koko tekee vaikutuksen. Muistelen kauhulla sokkokaverini kertomusta kadulla jaloissa pyörineestä, kiljuvasta rotasta. Taustalla soiva, vihjaileva pianomusiikki virittelee sekin tunnelmaa.

Näkevät teatterinkävijät saavat silmilleen laput ja kehotuksen olla kurkkimatta niiden alta; se vain pilaa heidän shownsa. Tämä esitys koetaan ilman näköaistia. Esityksen aluksi meitä myös muistutetaan siitä, että esityksessä on kahdenlaisia paikkoja: HC-paikkalaisiin saatetaan koskea, pelkääjänpaikkalaisiin ei. (Minä ja äitini olemme tietysti HC-paikalla.) Kun kaikki on valmista, yleisö peittää silmänsä ja heidät johdatellaan keskelle pahaenteistä musiikkia. Kauhujen matka voi alkaa.

Tätä esitystä ei ole pilattu kiireellä. Saamme matkustaa kaikessa rauhassa metrossa Siilitielle ja sieltä Herttoniemeen ennen kuin alkaa tapahtua. Kaiuttimista tulviva metromaisema saa elävää liikettä näyttelijöistä. Matka Herttoniemestä Kamppiin on ladattu tiivistyvällä uhkalla, joka maistuu todelliselta kirosanoineen, kännitiloineen ja väkivallan näkyineen, mutta vasta kun metrovaunu pysähtyy asemien välille, loikataan silkkaan kauhufiktioon.

Jos ihminen käyttää eniten silmiään ja kulkee muut aistit unessa, tämä esitys on yhtä juhlaa. Yllätykset hipaisevat päälakea, tipahtavat iholle, valtaavat hajuaistin ja tarttuvat jalkoihisi. Kylmä ilmavirta värisyttää ihoasi, mutta miksi, kauhistus sentään, miksi ahdistava kuumuus hiipii kimppuun juuri, kun kuulostaa, että jokin nimetön lähestyy metrovaunua?

Kuuloaisti saa kunniaosan juhla-ateriasta: esityksessä hyödynnetään mahtavan tehokkaasti teollisuushallia, joka muuntuu metrotunneliksi. Tilan tuntu on yksi olennainen osa tunnelmaa. Samoin radiopuhelin, jolla yritetään kutsua apua, jonka kautta yritetään tulkita epäselviä viestejä ja joka alkaa inhasti elää omaa elämäänsä. Ja tämä vanha väärinpäinlaulaja haluaa lausua kiitoksensa nirep nirun osuuksista, jotka kohottivat ehkä eniten omaa kauhukäyrää!

Tällainen monissa aistiliemissä keitetty syntymäsokko taitaakin sitten olla paljon haastavampi aistiteatterin kävijä. Olen tottunut analysoimaan salamannopeasti, mitä ympärilläni tapahtuu. Nuuhkin, että hei, tuo spurgu haisee enemmän etikalle kuin viinalle. Hyvin pitkään aikaan mikään kuulemani tai tuntemani ei tosissaan väräytä kauhumittariani. Ensimmäisen kerran se tapahtuu, kun jokin, jota en mitenkään voi sijoittaa äänikartalleni jahtaa pakoon ryömivää ihmisrauniota. Oi, tuokaa tuo epäelävä urbaanihirviö näykkimään jalkojani ja alan pelätä tosissani! minä toivon, turhaan. Kauhuoveani kolkuttelee lopulta onneksi myös yön kauhea kaunokainen, josta teidän on itse käytävä ottamassa selvää.

Näköaistin puuttumiseen tottumattomalle tässä esityksessä on kuitenkin enemmän kuin kystä kyllin. Pimeiden kahviloiden tarjoilijana olen oppinut, että monelle pelkkä näköaistin poissulkeminen on itsessään aikamoinen kokemus. Tämä esitys sisältää sen lisäksi voimakkaita pelon ja aggression ilmauksia, vaikka yleisö istuu tupiturvassa koko esityksen ajan. (HC-paikkalaisten on tosin luotettava turvallisuuteensa, vaikka jotain inhottavaa ryömii kovin, kovin lähellä.) Jos minä siis saisin esityksen, joka tuntuisi HC-kauhulta, sillä varmasti olisi hyvin vähän näkevää yleisöä.

Suosittelen esitystä kaikille, jotka haluavat sukeltaa aistien käyttöön osana teatteria. Tämä voi olla kiinnostava kokemus aistien ja tilan käytöstä tai kutkuttava kauhuelämys. Jos näön puuttuminen, voimakkaat, tunnetta tihkuvat äänet tai hajut ahdistavat, esitys ei ole oikea valinta. Ja varsinkin HC-paikalla on elementtejä, joiden takia jättäisin opaskoiran ehdottomasti kotiin.

Teatteri Tuike tarjoaa lempeämpää aistiteatteria suosiota saaneella esityksellään Pieni tulitikkutyttö. Tätä esitystä suosittelen aivan kaikille, myös lapsille, jotka malttavat olla kurkkimatta silmälappujensa alta ja jaksavat seurata sadun juonta. Jostain syystä Pieni tulitikkutyttö vetosi tunteisiini paljon suuremmalla voimalla kuin uunituore Viimeinen vuoro. Tarttukaa näihin upeisiin elämyksiin, kun ne ovat saatavilla! Ne ovat taatusti jotain erilaista ja odottamatonta.

Tutustu teatteri Tuikkeeseen

Ihmiskunnan tärkein sanoma

Olen juuri palannut Lauri Siiralan ja Iina Pennasen järjestämältä Taivaan ja maan risteilyltä, Turkin Bozburunin lempeiltä vesiltä. Neljäntoista hengen ryhmä, kotina laiva, lyhyet matkat luonnonpoukamasta toiseen, aurinko, tuuli, uiminen kannattavissa aalloissa, satumaisen hyvä ruoka, yhteiset istunnot hiljaisen havahtumisen äärellä, yöt tähtitaivaan alla keinuen meren lempeässä kehdossa. Siinä puitteet tälle matkalle.

Suurin osa matkasta on sanojen ulottumattomissa. Kuinka voisi sanoittaa sitä syvää viestiä, jota veden liike, tuulen kosketus ja auringon lämpö kantavat? Miksi edes haluaisin purkaa sanoiksi kaikkea sitä, mikä avautuu suorana kokemuksena ilman terapeuttisiksi tarkoitettuja ajatuksia? On kuitenkin jotain, josta haluan kertoa.

Ensimmäinen yö laivalla. Olemme saapuneet keskellä yötä ja asettuneet suoraa päätä nukkumaan. Nyt olen kuitenkin täysin hereillä hyttini pimeydessä. Ilman välivaiheita olen siirtynyt syvästä unesta keskelle laulua, joka täyttää pimeyden. Laulu nousee polveilevana, pitkänä, korkeana nauhana, taukoaa, antaa tilaa hiljaiselle haltioitumiselle ja alkaa sitten uudestaan. Muusikkominäni nautiskelee laulajan taituruudesta, melismojen rikkaudesta, virityksestä, joka hylkää länsimaisen tasapäisyyden. Ajattelun alla henkeni yhtyy imaamin aamuöiseen rukouskutsuun, antautuu tähän pyhään hetkeen piittaamatta uskontojen rajoista. Pimeys on elossa, laulu on elossa, minä olen elossa.

Viimeinen kokonainen päivä Turkissa. Siirrymme maihin. Se on harvinaista, sillä suurimman osan ajasta olemme laivalla. Nyt astumme luonnonrantaan, kapuamme piikkipensaiden ja kivenmurikoiden valtaamassa maastossa seuraillen vuohien polkuja ja tunnustellen vanhojen oliivipuiden tuntua. Aurinko on kuuma, vuoret kohoavat ympärillä. Hakeudumme lepäämään suuren puun varjoon, ilmiselvälle ihmisten ja eläinten levähdyspaikalle. Haluan kuulla, miten vuoret tässä kohtaa vastaavat, jos niille laulaa. Hetken aikaa käymme laulullista vuoropuhelua ryhmän toisen laulajasielun ja vuorten kanssa.

Emme ole ainoa seurue tässä karussa maastossa. Arvailemme ohi kulkevien vaeltajien kieltä ja he kertovat sen olevan hepreaa. He puolestaan pyytävät minua laulamaan lisää. Heprea, laulu ja auki olevat aistini tarjoilevat itsestään sen, mitä seuraavaksi laulan. Se on pieni, juutalainen hymni, jonka kaikki tuntevat, ainoa asia, jonka hepreaksi osaan. Ensimmäisestä säkeestä innostus ja liikutus tulvahtaa koko ryhmän yli ja saman tien he yhtyvät lauluun. Ja siinä me laulamme laulua, jossa sanotaan: "Katso, kuinka on hyvää, jos kaikki ihmiset voisivat istua yhdessä, ykseydessä."

Ja niin me kohtaamme siinä karussa lehdossa Turkin auringon alla, laulamme suomeksi ja hepreaksi, tanssimme piirissä kivenmurikoiden keskellä. Ja kun laulu ja tanssi on ohi, hyvästelemme sulassa ystävyydessä ja jatkamme matkaa ilman sen suurempia keskusteluja. Paluumatkalla saan käteeni simpukan, Turkin meren pienen aarteen, terveisinä Jerusalemin vaeltajilta.

Tiedän, että olen koskettanut jotain hyvin todellista tavalla, joka on kuin elävää satua. Imaamin rukouskutsu pimeässä ja laululle avautuneet sydämet auringossa välittävät samaa sanomaa. Se sanoma on ihmiskunnan tärkein. Meidän on opittava vastaanottamaan se sanoma,jos mielimme jatkaa olemassaoloamme ja vaalia tätä maata. Se sanoma on laulettu minuun hyvin syvälle, ja kuiskaan tiedon eteenpäin Välimeren aaltojen vietäväksi. Luotan siihen, että yhä useampi kyllä kuulee.

Suuren miekkamestarin haaste

Jo nuorena opiskelijana minusta tuntui, että elämässäni oli kaikenlaista kiinnostavaa ja kivaa, mutta kun kysyin, mitä ihan oikeasti halusin elämälläni tehdä, vastaan nousi vain epämääräistä, tyhjää ei-tietämistä, josta en saanut kiinni. Tämä on jatkunut näihin päiviin asti. Kaikesta koulutuksestani huolimatta sisälläni on ollut tyhjä kohta, epätietoisuus siitä, mihin minun pitäisi elämääni käyttää. Se on tuntunut tosi avuttomalta, sillä kuinka voisin pakottaa tämän tyhjän, mitäänsanomattoman tilan selkeäksi, inspiroivaksi tiedoksi? Jos en tiedä, en tiedä. Olen nostanut ymmälläni käteni pystyyn; minkäs tälle voi.

Vuosien kuluessa opin tunnistamaan, kuinka heikoksi tämä ei-tietäminen minut tekee. Se, mihin olen ryhtynyt on saanut vain osan motivaatiostani ja voimastani. Loput tahdon jakelemasta voimasta on ollut poissa käytöstä, lukittuna siihen uskomukseen, ettei tämä tai mikään ole oikeasti sitä, mitä haluan enkä voi tietää, mitä haluan. Luomiskonettani käyttävä motivaation ja tahdon bensa on voinut loppua koska tahansa.

Tämä epätasainen voiman ja motivaation bensan jakelu on tehnyt elämästänikin epätasaista. Tiedostamattani olen alkanut toistaa kuviota, jossa jokin idea saa tuulta siipiensä alle, kunnes se lässähtää ja lakkaa kantamasta. Alkuperäisen vision herättämä motivaatio samentuu tai jopa katoaa kokonaan. Energia ja huomio hajaantuu. Eikä se tietenkään vedä puoleensa ihmisiä. Ja kun innostuneita ihmisiä ei tulekaan, luulen tätä seurausta syyksi ja tulkitsen, että alkuperäinen visio ei ollutkaan niin timanttinen tai sitä, mikä todella saisi minut syttymään.

Tulkinnoissani en ole lopettanut siihen. Olen ottanut huonoja vaikutteita henkisten piirien väittämistä ja tulkinnut, etten nyt selvästikään kulje Jumalan tai sielunsuunnitelman tai Elämän viitoittamaa tietä, kun kerran tulokset ovat näin heikkoja ja kestämättömiä? Kun kuuntelee henkisten piirien retoriikkaa, tämä ulkoistaminen on hyvin yleistä. Jos joku elämässä ei suju, maailmankaikkeus, enkelit tai henkioppaat yrittävät viestittää, että näin ei ole tarkoituskaan tapahtua. Näennäisen selkeää, todellisuudessa joskus hyvin harhaanjohtavaa.

Tärkeä ymmärryksen pala avautui Caroline Myssin arkkityyppisestä ajattelusta. Hän hahmottelee käyttäytymisessämme ja ajatuksissamme toistuvia arkkityyppisiä kuvioita, joista yksi on sabotoija. Sabotoija saa meidät toimimaan vastoin parempaa tietoamme, peräytymään lupaavista työtarjouksista tai ihmissuhteista, luopumaan unelmistamme, vetämään kaikin tavoin mattoa omien jalkojemme alta. Ehkäpä se siis onkin minun oma, sisäinen sabotoijani, joka pitää minut heikkona, avuttomana ja tyhmänä, ja vieläpä ulkoistaa ovelasti koko asian olosuhteiden tai Jumalan syyksi.

Olen kuunnellut syvintä saatavilla olevaa viisautta itsessäni ja muissa ja ymmärtänyt tämän: Meissä kaikissa on sisäänkirjoitettuna tietoisuuden, voiman ja rakkauden tila. Ja elämä on prosessi, jossa kaikki oleva ja tapahtuva voi auttaa meitä kokemaan tämän meissä olevan tietoisuuden, voiman ja rakkauden. Jos tämä viisaus otetaan todesta, silloin se tekee sisäisestä sabotoijastamme jotain aivan muuta kuin vihollisen. Silloin tämä oma tuhovoimamme onkin tärkeä liittolainen ja opas.

Onko eteen nouseva este pysäyttämässä minua? Vai onko se haastamassa minua näyttämään voimani? Jos minun on tarkoitus tietää, mitä rohkeus on, en voi tehdä sitä, ellei minua pelota. Jos minun on tarkoitus oppia ottamaan vastuu, minulla on oltava mahdollisuus luopua vastuusta. Sabotoijan arkkityyppi ei olekaan niskassa roikkuva räyhähenki vaan miekkailumestari, joka ajaa oppipojan seinää vasten, jotta tämä alkaisi toden teolla käyttää voimaansa ja taitojaan. Mestarin sydän on oppipojan puolella.

Äkkiä oma avuttomuuteni alkaa inspiroida minua valtavasti. Se ei tunnukaan enää epämääräiseltä varjolta vaan kynttilältä, joka pyytää tulla sytytetyksi. Kun luotan siihen, että tämän toistuvan kuvion perimmäinen tarkoitus on ajaa minua kohti omaa voimaani ja potentiaaliani, tunnenkin sabotaasiani kohtaan myötätuntoa. Kun nyt kuulen sisälläni väittämän, etten voi tätäkään asiaa tietää, minussa herää omistautuneen oppipojan halu vastata suuren miekkamestarin haasteeseen ja katsoa, mihin voin yltää.

Kuukauden laulu: Tuure Kilpeläinen, Uskoton

Viime kevät oli elämäni vähätöisin. Enpä taida olla ainoa taiteen tai henkisen alan oman onnensa seppä, joka on kokenut tämän. Kesään mennessä tunsin olevani umpikujassa. Olin täysin väsyksissä keksimään ideoita, jotka inspiroivat itseäni, mutta eivät saaneet vastakaikua. Olin valmis ostamaan itselleni turvallisuutta, vaikka sitten ajautuisin tekemään itselleni merkityksettömämpää, ihan kivaa työtä.

Maistoin kertaheitolla omistautuneen yksityisyrittäjän kitkerintä hedelmämehua: Työni on ollut sitä, mitä todella rakastan. Rakastan laulunopettamista, sitä, miten ihmiset lentävät rajojensa yli. Rakastan ihmisten auttamista henkisesti. Rakastan laulun voimaa. Kaikki se, mitä minä teen on hyvää ja oikein. Se ei vaan mennyt kaupaksi. Mitä sirkustemppuja ja myyntikylpyvaahtoa minun täytyisi hankkia, jotta eläisin tällä?

Mitä lähemmäs alkava syksy tuli, sitä suuremmaksi hädän ja pakon tunne kasvoi. Nyt olisi tehtävä jotain, olisi keksittävä jotain, nyt! Se, mitä rakastin olikin saastunut tästä hädän ja pelon ilmapiiristä, ja kaikki inspiraatio ja innostus oli tipotiessään. Näinkö menetän elämäni arvokkaimman annin? Olenko valmis tällaiseen uhraukseen? Onko nyt se aika, jolloin luovun unelmastani tehdä sitä, mikä todella tuntuu tärkeältä? minä mietin. Onko nyt aika myöntää, että sillä ei vaan pärjää tässä maailmassa?

Purin tätä kaikkea hyvälle ystävälleni. Kuunneltuaan vuodatukseni loppuun hän sanoi, että on yksi laulu, jonka hän haluaa minulle soittaa. Se laulu on kulkenut mukanani koko kuukauden. Yhä uudestaan ruoski Tuure Kilpeläinen tulella ja särmällä: oletko sinä uskoton, uskoton, uskoton? Sitäkö haluat olla? Uskoton itsellesi, uskoton sille totuudelle, joka on täysin varmana sisälläsi? Koko Kaihon karavaani yllytti riemukkaasti ja periksiantamattomasti minua pitämään liekkini hengissä. Kun kuuntelin tätä uskottomuuden visiota, jokin vahva minussa vastasi: Ei. Ei käy. Ei kiitos.

Kaksi muuta ystävää sanoivat taikasanojaan sysäten minut uudelle kierrokselle. Tajusin, että minussa itsessäni on osa, joka vetää mattoa jalkojeni alta. Tajusin, etten ole käyttänyt läheskään koko kapasiteettiani. Tajusin, että olkoon taloudellinen tilanne mikä tahansa, olen antanut ulkoisen maailman määritellä omaa voimaani ja sitä, miten valmis olen pitämään kiinni siitä, mitä todella rakastan ja mikä saa liekkini roihuamaan. Uudenlainen tuli heräsi minussa ja olen ruokkinut sitä tulta ja tahtoa tällä Kaihon Karavaanin särmämantralla.

Elämme aika hurjassa paineaallokossa, jossa helppo tie houkuttaa. Eikä kenenkään tarvitse tehdä elämästään ehdoin tahdoin liian vaikeaa. Silti kannustan sinua puolustamaan omaa liekkiä, omaa unelmaa, pysymään uskollisena sille, minkä sisällään todeksi tuntee. Niin minä olen valinnut tehdä. Ja valitsen ruokkia tätä tulta yhdessä muiden kanssa.

Kuuntele: Tuure Kilpeläinen, Uskoton

Iloista oppia ja kesäpoppia

Eeva on musiikillisesti lahjakas, ysiluokkansa juuri päättänyt tyttö. Hän on myös syntymäsokea, ja tiettyjen tiedollisten asioiden oppiminen ja hahmottaminen on hänelle vaikeaa. Olen opettanut Eevalle pistenuotteja vähän yli vuoden ajan. Tämä kevät huipentui projektiin, josta haluan teidän kuulevan. Eevan ja hänen vanhempiensa luvalla kerron Eevasta hänen omalla nimellään. Kuinkas muutenkaan, kun hän laulaakin omalla äänellään!

Eevan musikaalisuus on kuulonvaraista, salamannopeaa ja supertarkkaa. Hän nappaa kuulemalla pienimpiäkin vivahteita. Pop-fraseeraus on hänellä verissä. Kaikki sellaiset musiikin teorian rakenteet, jotka voi hahmottaa kuulemalla - esim. intervallit - ovat Eevalle lasten leikkiä. Absoluuttinen sävelkorva toimii erehtymättä.

Jos musiikkia lähestytään teoreettisen ajattelun kautta, se onkin vähän tiukempi paikka. Vuosi sitten kokeilin havainnollistaa aika-arvojen suhdetta puolikkaan Fazerin sinisen avulla. Yksi pala oli kuudestoistaosa, yksi rivi neljäsosa. Vähän aikaa suklaapaloja tutkittuamme Eeva kysyi hämmentyneenä: "Miksi kahdeksasosa on pienempi kuin neljäsosa, kun kahdeksan on isompi luku kuin neljä?" Tämä kysymys palautti minut kertaheitolla siihen tapaan, jonka Eeva tajuaa välittömästi: kuuntelemiseen ja kehollisuuteen.

Tämän lukuvuoden aikana olemme lähestyneet rytmiä Orf-pedagogiikan harjoituksella, jossa eri aika-arvoilla on eri tavut ja paikat kehossa. Olemme hahatelleet ja hihitelleet nauruhermojen kyllyydestä. Samalla olen tarjoillut Eevalle luettavaksi ja kirjoitettavaksi tuttuja melodioita. Kun pistenuottikuva on kulkenut sormien kautta, olemme palanneet kirjoitetun melodian kanssa orf-harjoituksen hohotteluun ja taputteluun.

Kevättalvella päätin, että nyt on aika kokeilla jotain uutta: kappaletta, joka ei mitenkään voi olla Eevalle tuttu. Hänen pitää siis omaksua se nuottikuvan avulla ilman kuultua esimerkkiä. Sen pitäisi olla myös jotain sellaista, minkä opettelu herättäisi Eevan musiikillisen nälän. Näillä spekseillä idea oli salamana selvä: tekisin kunnon laulun sanoineen päivineen ja tähtäisimme tämän ennenkuulemattoman laulun äänittämiseen.

Eeva innostui ideasta heti ja niin aloimme hahmotella laulun puitteita. Halusin, että laulu olisi Eevan näköinen, ja siksi kyselin häneltä speksejä: nopea pop-laulu, ei mikään balladi, ja siinä pitää olla ranta, vettä ja uimista. Selvä! Jatkoin kyselyä: Mitä laulussa tapahtuu, mistä se kertoo? Niin Eeva kertoi kysymys kysymykseltä tarinan Saarasta ja Lyydiasta ja heidän kitkaisista väleistään. Kirjoitin kaiken ylös ja aloin säveltää ja sanoittaa.

Laulun rakentamisessa oli omat haasteensa. Synkoopit eivät hätkäytä Eevaa lainkaan kuulon kautta omaksuttuina, mutta luettuina emme olleet päässeet niihin vielä ollenkaan. Fraasien piti siis muodostua selkeistä aika-arvojen vaihteluista. Silti halusin, että biisi on pesunkestävää poppia eikä Aaronin pianokoulua. Toisaalta huomasin laulun myötä, että pitkät kahdeksasosien pötköt esim. säkeistöissä olivat vaikeita hahmottaa. Näin jälkikäteen säveltäisin siis vähän toisenlaisia juttuja.

Melodian rakensin niin, että tietyt fraasit toistuvat täysin tai melkein samanlaisina. Toistuvuus ja tuttuus herätti oivaltamisen iloa ja helpotti tätä aika kunnianhimoista projektia. Toisaalta pienet variaatiot ohjasivat tarkkuuteen ja valppauteen. Tähän melodian ja rytmin kehikkoon sommittelin tunnetta tihkuvat sanat, joissa asiat sanotaan niin kuin ne ovat.

Toin jännittyneenä ensimmäisen säkeistön Eevan tutkittavaksi. Ja voi sitä riemua, kun epävarman hapuilun keskeltä hahmottuikin ymmärrettävä melodia, jonka sanat vahvistivat! Kun soiva musiikki oli kerran kuoriutunut esiin nuottikirjoituksen viidakosta, Eeva otti sen heti omakseen eikä juuri nuottiin palannut. Tästä nopeasta ulkoa oppimisesta voisivat aika monet ammattimuusikot ottaa oppia.

Kerrankin syntikkani valmiista kompeista oli kunnon hyötyä! Etsin biisiin täydellisesti sopivan poppiskompin, jota en kuuna päivänä olisi pystynyt itse soittamaan, fillailin vähän päälle ja tausta oli valmis. Laulut äänitettiin toukokuussa, stemmat viime hetkellä ennen koulun loppumista nuhaisissa olosuhteissa, ja siinä se sitten oli! Kokonainen, oikea kappale, jonka Eeva opetteli alusta loppuun nuoteista. Tämä kesäbiisi on minulle täynnä oivaltamisen, onnistumisen ja musiikin iloa, juuri sitä, mikä saa minut rakastamaan työtäni ja oppilaitani. Tässä se on:

Oikee bestis

Mystinen vetovoiman laki

Henkinen kirjallisuus on tutustuttanut minut vetovoiman lain ajatukseen: ulkoinen elämäni heijastaa sitä, mitä ajattelen ja tunnen, tietoisesti tai tiedostamattomasti. Ajatukseni, tunteeni ja uskomukseni värähtelevät tietyllä taajuudella ja vetävät puoleensa samantaajuisia asioita. Tärkeintä on siis ottaa vastuu siitä, mitä ajattelen, tunnen ja uskon, koska se luo elämäni.

Tätä varten on tarjolla kaikenlaisia apuneuvoja. On ehdottoman tärkeää ajatella positiivisesti, koska negatiiviset ajatukset luovat negatiivisia tuloksia. Voit tehdä affirmaatioita, lauseita, jotka sisältävät tavoittelemasi tilan: "Olen kaunis ja hyvinvoiva", sinä päätät sanoa itsellesi joka aamu peilin edessä riippumatta siitä, että aluksi voi tuntua rumalta ja läskiltä. Voit tehdä visualisointeja, joissa kuvittelet haluamaasi lopputulosta ikään kuin se olisi jo tapahtunut. Luo toiveesi, aseta tavoitteesi ja ruoki sitä sen jälkeen etukäteisellä kiitollisuudella, luottamuksella ja motivaatiolla. Joka päivä, omassa arjessasi.

Kiitollisuus kolahti näistä kaikista eniten. Keväällä 2013 koin ihmeitä toteuttaessani Rhonda Byrnen Taikavoima-kirjan 28 päivän kiitollisuusohjelmaa. Osallistuin pääsykokeisiin ja onnistuin hallitsemaan itseni ja kääntämään hermostuksen inspiraatioksi kiitollisuutta harjoittamalla. Päivä on yksi elämäni parhaita. Rahatilanteeni oli onneton. Niinpä kirjoitin itselleni taikasekin, johon merkitsin tarvitsemani summan rahaa ja päivämäärän, ja kiitin sydämeni pohjasta. Ja Maailmankaikkeuden Ehtymätön Taikapankki alkoi siirtää rahaa minulle mitä uskomattomimmilla tavoilla. Vau, tämähän toimii, minä ajattelin!

Mutta oli alueita, joilla tämä ei tuntunut toimivan. Alueita, joilla jaloissani tuntui olevan raskaita savipaakkuja joka askeleella. Kotini oli epämääräisen sotkuinen ja siksi vähän tukkoinen olla. En antanut itselleni tarpeeksi liikuntaa. Ruuan hankkiminen ja tekeminen tuntui työläältä ja siksi välttelin sitä. Jotakin oli sulkeutuneena ja pielessä suhteessa miehiin ja parisuhteeseen. Lukiessani hyvää kirjaa tai ollessani henkisten ihmisten seurassa saatoin saada leimahtavan innostuksen puuskan. Sain uusia oivalluksia jainnoitusta ja halusin kiihkeästi siirtää sen arkeeni, käytännön elämääni. Tämä innostuksen energia oli kuin tulitikku; se paloi muutaman päivän ja sen jälkeen putosi kädestäni ja sammui siihen mutaan, joka painoi jaloissani.

Vuoden vaihteessa oivalsin ja hyväksyin, että näin on. Kaikki yritykseni "luoda omaa elämääni" tai käyttää tahdonvoimaani tai asettaa toimivia arjen tavoitteita kariutuivat naurettavan nopeasti suhteessa asioihin, jotka koin hankaliksi. Miten tuttua! Teemme uudenvuodenlupauksia asioissa, jotka eniten piinaavat meitä: Tänä vuonna laihdutan, tänä vuonna alan liikkua, tänä vuonna siivoan vaatekaappini. Ne ovat asioita, joissa olemme saaneet vähiten muutosta aikaan. Siksihän me etsimme lisävoimaa uudenvuoden maagisesta uuden lehden kääntämisestä. Suurin osa tietää jo lupausta tehdessään, että ei tule tapahtumaan. Yritämme silti urheasti.

Minä väsyin tähän urheaan yrittämiseen. Tunnustin, että tässä elämänhallinnassa on nyt jokin tärkeä osa, jota en ymmärrä. Tunsin, että se liittyy kontrolliin. Aloin oivaltaa, että käytin tahdonvoimaani tavalla, joka söi energiaani eikä tuottanut tuloksia. En jaksanut kääntää negatiivisuutta positiivisuudeksi, loihtia ilmiselvää savea kultahiekaksi. Todellisissa arjen tilanteissa kävi niin, että minua hallitsivat vahvat tunteet ja niistä kumpuavat ajatusmallit. Kun ne olivat vahvoina ja aktiivisina, en totisesti tiennyt, mitä tehdä, miten palata keskustaani tai miten tavoittaa hieno rakkauden tila. Noina hetkinä olin kuin Mikkihiiri merihädässä; henkiset tulitikkunikin olivat kastuneet.

Muissakin asioissa tapahtui jotain outoa. Joskus pystyin kirjoittelemaan itselleni taikasekkejä ja lunastamaan rahat, puolen vuoden päästä se ei toiminut. Joskus lähetin maailmankaikkeudelle tilauksen saada lisää töitä ja seuraavana päivänä sähköpostissa oli kolme ajanvarauspyyntöä. Toisen kerran lähetin matkaan kurssi-idean täynnä säkenöivää innostusta eikä se saanut kerrassaan mitään vastakaikua. Eikö vetovoimani ollut tarpeeksi vahva? Vai estikö jokin näkymätön sielunsuunnitelma joidenkin asioiden toteutumisen? Myönsin ymmärtäväni yhä vähemmän siitä, miksi tämä oman elämän luominen toimi niin ennustamattomasti.

Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä työläämmältä tuntui malli, jossa luon idean ja sitten alan manifestoida sitä niin kuin Salaisuus-elokuvassa. Työt vähenivät. Kehittelemäni ideat eivät saaneet vastakaikua. Aloin lannistua, mikä tietysti oli myrkkyä mallille, jossa luon oman elämäni ajatuksillani. Minulle on tyypillistä, että voin luottaa ideoiden pulpahtavan esiin deadlineen mennessä: keksin kyllä jutun aiheita, keikkaohjelmistoa ja kurssisisältöjä, kun aika on kypsä. Nyt tämä ideoiden ja kekseliään luomisen kaivo alkoi kuivua. Kesäkuussa pystyin hädin tuskin pakottamaan esiin lupaamani kolumnin, ja kehoni romahti väsymykseen ja sairastui juuri, kun minun olisi pitänyt hoitaa tällaiseen kekseliäisyyteen perustuva keikka. Tahdonvoimalla luomisen rätti oli puristettu kuiviin. Ja minä olin aivan ulalla.

Silloin sanoin elämälle, etten selviä hengissä samanlaisesta syksystä. En voi jatkaa tällä tavalla. Sanoin, että tarvitsin nyt apua, tarvitsin jonkun kertomaan, mikä pala minulta puuttui tästä kuviosta. Tarvitsin lisää ymmärrystä, muuten en pääsisi eteenpäin.

Elämä antaa minulle aina sen, mitä tarvitsen matkallani tähän avautuvaan ymmärrykseen. Kun lakkasin hakkaamasta päätäni seinään, elämä vastasi nopeasti, oikeastaan se aloitti jo ennen kuin kysyin. Uudenlainen näkökulma on nousemassa esiin ja haluan jakaa sen paljastumista, vaikka en vielä itsekään ymmärrä kaikkea. Tämä uusi näkökulma avaa minulle konkreettisesti tietä elämän luojasta sen palvelijaksi. Alan vihdoin aavistaa, miten voin Mikkihiiren sijasta olla osa merta ja mitä voin tehdä arjessa muistaakseni sen.

Varjojen valtiaan pyhät opetukset

Elämän kiemurat ovat kummia. Nyt ne ovat heittäneet minut, valon puolestapuhujan, tekemään varjojen valtiaan roolin. Huomenna saa Näkövammaisteatterissa ensi-iltansa näytelmä Mestari ja Margarita. Se on sovitus Mihail Bulgakovin teoksesta Saatana saapuu Moskovaan. Minun osani on olla tuo Saatana, joskin tämän näytelmäsovituksen päähenkilöt löytyvät sen nimestä.

saatanan eli Wolandin rooli on yhtä monikerroksinen kuin Bulgakovin teos. Yhdellä tasolla Woland ja hänen seurueensa hoitavat hovinarrin ikiaikaista, groteskin pyhää tehtävää totuuden julkituojana: he paljastavat mustalla magiallaan armotta ihmisten itsekeskeisyyden, ahneuden ja kaksinaamaisuuden. Bulgakov on piikitellyt Wolandin seurueen kujeilla mielivaltaista neuvostovallan totalitarismia niin tarkasti, että kirja oli pitkään sensuroituna. Ilmeisesti Bulgakovin piikit ovat edelleen hyvinkin teräviä, koska aivan hiljattain tämä venäläisen kirjallisuuden klassikoksi luonnehdittu teos on luokiteltu vaaralliseksi Venäjällä ja vedetty pois venäläisten koulujen opetussuunnitelmista.

Mari Purolan toimittama kirja "Suomalainen piru - Paholainen kansanperinteessä" piirtää mielenkiintoisen kuvan suomalaisen kansanuskon paholaisesta. Usein piru ei suinkaan palkitse pahasta vaan näyttää olevan jopa Jumalan tai hurskauden puolella rankaisten synnistä ja toimien moraalinvartijana. Tämä outo hyvän ja pahan sekoittuminen ilmenee myös Bulgakovin Saatanassa. Hänkin rankaisee moskovalaisia heidän synneistään, ei palkitse.

Poliittista piikittelyä paljon vahvemmin ohjaaja Anu Aaltonen on nostanut sovituksessaan esiin rakkauden, pelkuruuden, anteeksiannon ja rauhan teemat. Pelko on luhistanut Mestarin, miehen, joka vuodatti kaiken voimansa romaaniinsa Pontius Pilatuksesta. Romaaniin, joka sai täydellisen tuomion päälleen. Pelko ohjaa Pontius Pilatuksen valintaa: kukaan ei ole pystynyt näkemään hänen tuskansa läpi. Ei kukaan muu kuin Jeshua Ha-notsri, jolle kaikki ihmiset, jopa hänen pahoinpitelijänsäkin ovat hyviä. Juuri hänet Pontius Pilatus lähettää kuolemaan pysyäkseen itse kuivilla. Ja pelko estää Mestarin rakastettua, Margaritaa antautumasta täysin miehelle, jota hän rakastaa. Teilatuksi tulemisen, ulos sulkemisen, vihan ja tuomion pelko luhistaa nämä kolme kärsimykseen.

Ja tässä hyvän ja pahan solmu kiertyy hämmentävän tiukaksi: Juuri Saatana onkin se, jolta nämä kärsineet sielut saavat uuden mahdollisuuden ja rauhan. Hänen vallassaan on tarjota rauha muille, mutta itse hän jää siitä osattomaksi. Se on hänen mustin, synkin varjonsa, ja se on ollut roolityön raskain osa.

Jo varhaisessa roolityöni vaiheessa Wolandin katkeruuden ydin kiteytyi tähän yksinkertaiseen lauseeseen: Olen aina yksin. Kaikki laumaeläimet - ihminen mukaan luettuna - tietävät, että mikään ei ole pahempaa kuin tulla erotetuksi laumasta. Se merkitsee olemassaolon oikeutuksen kieltämistä, hyväksynnän kieltämistä, rakkauden kieltämistä. Paha heitetään ulos Paratiisista, paha ei ole ansainnut yhteyttä rakkauteen ja hyväksyntään. Se on ytimeltään tylyä teologiaa, ja sitä armottomuutta Woland kantaa sydämessään ja teoissaan.

Ja tätä ikuista yksinäisyyttä lievittämään hän tarvitsee rankat huvinsa. Olen ihmisenä ja näyttelijänä perinpohjainen. Minun on oivallettava sisältä käsin kaikki se, mihin paneudun tosissani. Siksi minun on täytynyt luoda mahdollisimman elävä sisäinen kokemus henkilöstä, joka nauttii kauhistuttavista kujeista ja sielujen punnitsemisesta pelon ja kärsimyksen vaa'alla. Minkälainen henkilö voi nauraa julmasti päin kidutetun sielun naamaa ja nautiskella katsellessaan avuttoman typeryksen sätkimistä hämähäkinverkossa?

Näiden hyvin julmien kuvien takaa löytyy jotain tavattoman inhimillistä ja tunnistettavaa: suloinen tyydytys sinä hetkenä, kun valta ja kontrolli on täysin omissa käsissä. Oikeassa olemisen humalluttava riemu. Tyhmyydestä sakottamisen nautinto. Yritys peittää sisällä tuntuvaa tuskaa ja tyhjyyttä millä tahansa muulla. Kun kaikki saatanallinen magia riisutaan pois, nämä varjot löytyvät meidän jokaisen ajatusmaailmasta, niistä pienistä arjen tilanteista, jotka tapahtuvat melkein huomaamatta kauppajonossa tai rankan työpäivän jälkeen kotona.

Näin huomaan saapuneeni teatterin ikuiseen ytimeen: se on olemassa tehdäkseen asiat näkyviksi. Suurin oivallus Wolandin roolityössä oli tajuta, että hänen on oltava tyly ja julma, hänen on luotava se varjo, jota vasten valo, anteeksianto ja rauha voi piirtyä. Olen palannut omille jäljilleni, omaan kokemukseeni elämästä ja Jumalasta. Kaikki kokemukset kuljettavat meitä omalla tavallaan kohti kotia. Varjo viittaa valoon. Kiitos, Woland, näistä pyhistä opetuksista. Rakastan sinua. Antakoon se sinulle rauhan.

Tervetuloa Mestarin ja Margaritan esityksiin!

Shop it or drop it!

Hyvät katsojat, tervetuloa seuraamaan uutta tosi-tv-formaattia, jossa kilpailijoiden on sokkona selviydyttävä täpötäydessä kaupassa! Kenellä on paras suuntavaisto ja näppituntuma? Kuka pyytää apua rohkeimmin? Kenellä on pokkaa lähteä yritykseen? Shop it or drop it!

Menin siis äsken kauppaan ja yllätyin iloisesti, kun vilkkaasta liikenteestä huolimatta yksi kassoista huikkasi minulle, että tarvitsenko apua. Toki tarvitsin. Hetken päästä toinen kassa tuli ilmoittamaan pahoitellen, etteivät he voi apua antaa. No, eipä heillä siihen mitään sen kummempaa velvollisuutta olekaan. Avun epäämistä ei sen kummemmin perusteltu, mutta oletan sen liittyneen ruuhkaiseen iltaan. Pahin maku jäi siitä, ettei myyjä ehdotellut mitään, että voitko odottaa 15 minuuttia tai tulla tunnin päästä uudestaan. Vain, että sori, mene toiseen kauppaan. Koska minulla oli toisen kaupan maantiedosta hyvin hatara käsitys, en ajatellut mennä.

Olin jo ehtinyt kävellä ulos kaupasta, kun kapinallinen löytöretkeilijäni otti puheenvuoron: Jos en nyt mene kauppaan, en saa huomisia junaeväitä, piste. Ja ei kai yksi ruuhkakauppa ole lähimainkaan hurjinta, mitä olen elämässäni tehnyt, joten ei kun sekaan vaan! Ja ehkä joku asiakas pystyy siihen, mihin myyjä ei tänään pysty.

Ja ensimmäinen kilpailija lähteeee - nnnyt! Kessu, kauppaan! Kas on Mikki merelle lähtenyt… No niin, missäs on koreja? Ei tässä ainakaan, missä luulin niiden olevan. Hapuilen tuloksetta. Sitten kysyn apua. Korit ovat kuulemma loppu, mutta joku ilmeisesti luopuu omasta koristaan, kiitos!

Kirsikkatomaattiiii, missä oleeet? Hämmästyttävää, miten paljon mykkiä ihmisiä voi mahtua täpötäyteen kauppaan. Kuljen Kessu ja kori toisessa kädessä, toisella kädellä kopeloin vuoroin salaatteja ja hedelmiä, vuoroin mykkiä selkiä. Sitten kyllästyn ja kysyn apua. Kiva nainen etsii kirsikkatomaatit, kiitos! Vaistoan hänestä, että hänellä on kiire eteenpäin, joten annan hänen mennä. Sitten on babyporkkanoiden metsästyksen vuoro. Löydän niiden sijasta banaaneja ja harkitsen niitä, mutta tuntuvat raaoilta ja, ei saakeli, jos ostan banaaneja, minunhan pitäisi jotenkin punnita ne. Forget it!

Toinen kiva nainen auttaa löytämään babyporkkanat ja kysyy, tarvitsenko vielä jotain muuta. Joo, raejuustoa. "No se on varmaan tuollamaitohyllyllä, missäköhän se maitohylly on?" nainen pohtii. Purskahdan nauruun: tässä me harhailemme yksissä tuumin pitkin kauppaa! Maitohyllyllä alan miettiä, että ehkä raejuusto ei todellakaan ole täällä vaan juustohyllyllä. Ehdottelenkin sitä, mutta nainen etsii silti tunnollisesti maitohyllyt. Ei löydy. Juustohyllystä löytyy. Tähän on käytetty noin viisi minuuttia, joten nyt armahdan naista ja annan hänen mennä. "Niin, ja onhan tossa vieressä toi myyjä, jos sä tarviit apua", nainen kommentoi. Niin…

Seuraavaksi listalla olisi smoothie, mutta totean sen täysin toivottomaksi hankkeeksi. En muista yhtään, missä sellaiset sijaitsevat eikä kestävyys enää riitä harhailuun. (Aijai, putoaako kilpailija?) Pieni turhautuminen meinaa seurata, kun luulen kadottaneeni kassojen suunnan, mutta kuulenkin sitten niiden äänen. Haluan kyllä jotain karkkia mukaan. Olisinkohan karkkivälissä? Olen, jes. No kokeillaas. Ei tässä käsikopelo auta, sitä paitsi Kessu käyttää tilaisuutta hyväkseen ja rohmuaa lattialle pudonneita bonuksia. Taas kiva äiti kahden lapsen kanssa auttaa, ja otan hätäpäissäni ensimmäistä salmiakkia, jota hän tarjoilee. Omin voimin löydän patukan, jonka oletan olevan Kismet. Hitsi, ansaitsisin kyllä tämän reissun päälle siiderin, mutta siihen retkeen en enää kykene!

Kyselemällä löydän jonon pään ja pääsen siinä eteenpäin. 25 minuutin kauppareissun jälkeen kävelen ulos voittajana! Eläköön arjen sankaruus ja kaikki ne, jotka minua auttoivat! Minun ei totisesti tarvitse hakea extremeä kovin kaukaa. En niinkään halua syyllistää kauppaa. Minä en voi tietää, minkä sisäisten hässäköiden kanssa he taistelivat. Tämä vaan osoittaa tosi kouriintuntuvasti, miten haavoittuvaista vammaisen sujuva elämä joskus voi olla ja miten se voi olla paljonkin kiinni omasta rohkeudesta ja toisten hyvästä tahdosta.

Kanavoijan kuningaskysymys

Muistan hyvin, miten itse olen ensimmäistä kertaa mennyt kanavoijalle. Menin hakemaan selvyyttä hämmentäviin asioihin elämässäni. Kysyin, mihin suuntaan minun pitäisi elämässäni lähteä ja voisiko miesrintamalla tapahtua jotain. (Nämä ovat muodossa tai toisessa yleisimmät kysymykset kanavoijalle.)

Nämä kysymykset tuntuivat mössöisiltä ja epäselviltä, siltä, että en voinut hahmottaa mitään ryteikköisiltä ajatuksilta ja tunteilta. Ajattelin, että henkioppaani tietävät totuuden, näkevät sen polun tai päämäärän, jossa minun kuuluisi olla, joka vapauttaisi minut tästä ryteiköstä. Ja luotin siihen, että tällä ihmisellä on yhteys oppaisiini, vaikken silloin itse voinut heitä tunteakaan.

Nyt kun olen tiskin toisella puolella, olen herännyt kysymään, mitä tässä kanavoinnin kentässä oikein todella tapahtuu. Ajatelkaa nyt koko tätä asetelmaa! Minä siis menen hämmennyksissäni kysymään neuvoa joiltakin oppailta, joita en itse tunnista, ja kysyn sitä toiselta, ulkopuoliselta ihmiseltä. Jos kunnioitan ja ihailen kanavoijaa, niin minä todellakin vaikutun hänen sanomisistaan. Hänhän sanoi, että tämä syksy on myrskyisää ja sitten helpottaa. Hänhän sanoi, että minun sielunsuunnitelmassani näkyy kaksi lasta. Hänhän sanoi, että jätä se työ. Siis minun jumalalliset oppaani sanoivat, enkelini sanoivat! Niin että niin sen täytyy olla.

Äkkiä koko asetelma järkyttää minua. On luonnollista, että mieli hakee vastauksia joltain suuremmalta taholta, kun se itse on hämmennyksissä eikä pystykään kontrolloimaan tilannetta. Mutta jos ihminen menee kanavoijalle tai näkijälle eikä tunnista sisäistä ohjaustaan tai Elämän kokonaisuuden ohjausta, niin hänhän käytännössä siirtää vastuun elämänsä kysymyksistä toiselle ihmiselle tai kokemuksellisesti itsestään erillisille henkiolennoille. Pitäisikö minun olla tukemassa tätä vastuunsiirtoa? Ei helvetissä!

Laulunopetuksessa opetusfilosofiani perustuu siihen, että annan kaikki taitoni, intuitioni ja havaintoni oppilaan avuksi, jotta hän oppii itse ohjaamaan itseään sisältäpäin. Keksin yhä uusia reittejä, joilla oppilas itse voi hypätä rajojensa yli ja oppia tunnistamaan tietoisesti, mitä hän teki toisin, kun se onnistui. Jos oppilas kysyy minulta, pitäisikö hänen laulaa rockia tai klassista tai pitäisikö hänen lähteä ammattilaulajan uralle, palautan automaattisesti pallon hänelle ja alan kysellä häneltä, mitä hän haluaa ja mistä se halu nousee. Sehän on hänen elämänsä, hänen äänensä ja hänen laulunsa, ei minun.

Tällaista toisen voimavarojen tunnistamista, esiin kaivamista, uusien näkökulmien tarjoilemista ja havainnoivaa kuuntelemista sanotaan kai valmennukseksi tai coachaukseksi. Mikäs siinä. Mutta miten tähän palapeliin sitten liittyy se tosiasia, että minulla on lahja tai kyky tai taito saada tietoa toisen ihmisen kokonaisuudesta, hänen sisäisestä ohjausjärjestelmästään tai auttajiltaan? Mihin sitä lahjaa pitäisi käyttää, jos ei vastuunsiirron tukemiseen?

Olen alusta asti inhonnut kanavointi-sanaa, koska se viittaa siihen, että minä kanavoin jumalaista tietoa heille, joilla sitä tietoa ei ole. Se taas on täysin vastoin juuri sitä arvopohjaa, johon laulunopetuksenikin perustuu. Niin että jos en kanavoi tietoa ihmisille, jotka ovat höynähtäneet luulemaan itseään tietämättömiksi linnunpoikasiksi, niin mitä minä näiden henkioppaiden kanssa sitten teen?

Siinäpä kysymys. Ja tämänhetkinen vastaus kuuluu: En tiedä. Ja juuri se tietämättömyys herättää minussa innostusta, uteliaisuutta ja tunteen siitä, että olen niin jumalaisen oikealla polulla.

Viides luoti on mestarien työtä

Tänään sokeain kuunnelmaraati on jälleen palkinnut vuoden parhaan kuunnelman. Ilokseni me valitsimme nimenomaan sen kuunnelman, jolle toivoinkin palkinnon menevän. Vuoden 2013 voittajakuunnelma on Atro Lahtelan kirjoittama ja ohjaama Viides luoti. Kuunnelma sijoittuu 20-30-luvun Suomeen, jossa punaisten ja valkoisten välinen vihapuhe kuohuu karumpana kuin mitkään tämän päivän suomalaiset yritykset. Kuunnelma perustuu tosiasioihin, vuonna 1922 tapahtuneen sisäministeri Heikki Ritavuoren murhaan ja sen selvittelyihin sekä Mäntsälän kapinan vaiheisiin. Atro Lahtela on tarttunut niihin aukkoihin, joista virallinen historia ei tiedä mitään. Mitä noissa aukoissa olisi voinut tapahtua?

Päähenkilönä on valkoinen poliisi Olavi Suomi. Hän saa tehtäväkseen tutkia Ritavuoren murhaa, ja nopeasti paljastuu, ettei murhaaja ole toiminut yksin. Kuunnelma on salaisten valtapelien ja ääneenlausumattomien totuuksien hämähäkinverkko, mutta kuka istuu verkon keskellä? Atro Lahtela on ohjannut näyttelijänsä ilmaisemaan taitavasti tätä vaiettujen salaisuuksien, kaupankäynnin ja valheiden ilmapiiriä. Melkein näin sieluni silmin tarkoin hallitut pokerinaamat, katseiden kaksintaistelut ja tuskin havaittavat kulman kohotukset. Pienikin sananpaino, keskenjätetty lause tai merkitsevä tauko voi olla hyvin paljastava.

Merkillepantavan mestarillista on Hanna-Helena Kinnusen äänisuunnittelu. Kuunnelma on kerroksellisuuden taidonnäyte: päähenkilön kerronta limittyy dialogien, hurmoksellisten vihapuheiden, tarkoin valittujen tehosteiden ja musiikin kanssa usein jopa päällekkäisinä kerroksina. Yleensä näin tiivis ratkaisu tekee kuunnelmista sekavia, mutta tästä kuunnelmasta se tekee tiiviin. Tosin kerroksellisuus ja nopeat leikkaukset edellyttävät keskittynyttä kuuntelua. Tätä kuunnelmaa ei voi kuunnella sivukorvalla ruokaa laittaessa.

Atro Lahtela ei ole ennenkään epäröinyt tuoda väkivaltaa kuultavaksi, kun sille on tarvetta. Tässäkin kuunnelmassa pahoinpitelyjen raakuus tulee iholle joskus melkein kestämättömänä. Sen vastapainona on salasalonkien jazzintäyteinen tunnelma, intiimit rakkauskohtaukset ja erityisen liikuttavana juonteena kulkeva Suojelusenkelin teema ("Maan korvessa kulkevi"). Olavi Suomen kaksi naista ja heidän kohtalonsa tuovat tervetulleen lisän muuten miehiseen maailmaan.

Minua kuunnelma ravisteli tunteen tasolla. Yhtä lailla se voi kiinnostaa huolella laadittuna ajankuvana tai kiinnostavana poliittisen pelin kuvauksena. Kuunnelma on vanhan liiton antaumuksellista käsityötä parhaimmillaan. Onnea koko laajalle tekijätiimille!

Viides luoti lähetetään uusintana Yle radio 1:ssä sunnuntaina 13.4. klo 15.00 ja maanantaina 14.4. klo 19.03.

Todellisuus on taikaa

Olen viettänyt tämän viikon hiukan poissa raiteiltani. Hiukan vain, onneksi. Mitään järkyttävää ei ole tapahtunut. Päivät ovat vain olleet liian täynnä niin, että olen kiirutanut paikasta toiseen kuin aikasikarien ketjupolttaja. Aivan kuin joku muu olisi laatinut todo-listat puolestani jättämättä aikaa listojen toteuttamiseen. Iltaisin mennessäni nukkumaan olen yrittänyt karistaa yltäni niitä tekemättömiä asioita, jotka olisi pitänyt tehdä jo eilen.

Tänään oli vihdoinkin väljempi päivä ja pystyin katkaisemaan kierteen. Tein välttämättömät asiat ja pääsin yllättävän helposti kuiville. Ja mikä tärkeintä, sain hengähdystauon, joka oli omassa vallassani. Kävelin auringonpaisteen halki syömään ihanaa, nepalilaista ruokaa. Tulomatkalla samoiltiin pikkumetsikössä Kessun kanssa. Kotiin tultua istahdin pianon ääreen ihan vaan jamittelemaan ja lauleskelemaan.

Hengähdystauon jälkeen ajattelin, että palaan vielä sellaisiin tekemättömiin juttuihin, jotka haluaisin saada tehdyiksi ennen viikonloppua. Heti istuttuani työn ääreen tiesin, että olen taas löytänyt suoraan ytimeen. Tehtävänä oli kirjoittaa lasku. Vain vuorokautta aiemmin se oli osana stressilistaa. Nyt pysähdyin havaitsemaan, mitä olen tekemässä.

Aivan luonnostaan minusta kumpusi kiitos: Kiitos, että olen saanut opettaa tätä tyttöä ja oppia niin monia asioita hänen kauttaan. Kiitos, että tämä on osa työtäni. Kiitos siitä rahasta, jonka tästä työstä saan. Kiitos, että se muistuttaa minua kaiken hyvän virtaamisesta. Eikä tämä ole mitään ulkoapäin omaksuttua posiitiivista affirmaatiovisualisointia vaan todellinen ja syvä, sanaton kiitollisuuden olotila. Siitä tilasta käsin näpyttelin eräpäivät ja muuntelin tiedostoa pdf-muotoon.

Tämä yhden laskun tekeminen muistutti minulle, että todellisuus on pohjimmiltaan taikaa. Tarkoitan sitä. Kaikki, mitä me kosketamme, päästämme suustamme ulos tai tungemme siitä sisään, kaikki se on pyhää, ainutlaatuista ja voimakasta. On täyttä taikaa, että meillä on käytössämme puhdasta vettä, että se vesi pulppuaa saatavilleni hanasta, että minulla on keino puhdistaa suuni joka aamu ja ilta.

Minulle on annettu tietoisuuden lahja, etten vaipuisi hitaan ja kömpelön ajattelun tylsyyteen. On minun elämäntehtäväni käyttää sitä lahjaa. Jokainen aamu, jokainen kohta todo-listassani, jokainen liike ja aistimus on mahdollisuus kokea tietoisuuteni lahja.

Elämälle ja itselleni kiitos, että tämä kehon, mielen ja hengen triangelini on virittynyt jo aika herkäksi. Viiden päivän lahjaton, kiittämätön polkeminen oravanpyörässä aiheuttaa selkeän reaktion: ei tähän suuntaan. Kun on kerran nähnyt tylsän ajattelun verhon taakse, ei oikein enää pysty elämään erossa todellisuuden taiasta. Ei vaan käy, että päiväjärjestys riistäytyy käsistä ja erottaa minut todellisuudesta. On järjestettävä elämänsä toisin. On tehtävä tekoja, jotka pitävät minut kiinni todellisuudessa. Tai oikeammin on tehtävä kaikki teot sillä tavalla ja vauhdilla, ettei todellisuuden hienoisen hieno pohjavire turmellu ja tukkiinnu. Näin mnä tahdon elää.

Työmiehen vaimo on konstailematonta ja koskettavaa teatteria

Ajattelin taas virkistellä blogiani. Inspiroiduin kirjoittamaan nähtyäni niin kertakaikkisen tasapainoisen teatteriesityksen. Se on 18.2. Teatteri Avoimissa ovissa ensi-iltansa saava klassikkotulkinta Minna Canthin Työmiehen vaimosta.

Näytelmän synopsis ei lupaile kevyttä katsottavaa. Risto on juoppo narsisti, joka tuhlaa vaimonsa omaisuuden viinaan, pettää sekä vaimoaan että mustalaisheilaansa, alentaa naisiaan kaikin tavoin, valehtelee ja varastaa. Hänen vaimonsa Johanna joutuu niin Riston kuin lopulta muidenkin alistamaksi, panettelemaksi ja kaltoin kohtelemaksi. Hän menettää rahansa, kunniansa, mielenterveytensä ja lopulta henkensä. Siksi ajattelin etukäteen, että tämä on sitten varmaan niitä esityksiä, joista jää käteen runneltu olo ja kysymys, miksi minun pitäisi käyttää vapaa-aikaani tällaiseen. Esityksen jälkeen olo oli puhuteltu, hyvin vakavakin, mutta outoa kyllä ilmassa väreili aiheeseen kuulumatonta lämpöä.

Ehkä lämpö loihdittiin livemusiikilla. Jo sisääntullessa yleisöä saatteli yhä uudestaan toistuva valssi, jossa soi yhteislaulun voima ja kaiho. Näiltä näyttelijöiltä livemusiikki taittuu sujuvasti ja kotoisasti. Piano, haitari, kitara, viulu, cajon ja laulu toivat esitykseen keventävää huumoria ja pehmensivät tunnelmia. Kyllä kelpasi kuunnella Suvi Isotalon yksinkertaista, raikasta sävellystyötä ja ryhmän musisointia. Niin hyvin musiikillinen yhteistyö svengasi, että siitä syntyi vaikutelma yhtenäisestä, lämpimästä tekijäryhmästä.

Sama yhtenäisyys heijastui näyttelijäntyöhön. Tämä kuuden hengen näyttelijäkaarti tuntui tekevän todellakin samaa näytelmää, tavoittavan yhtenäisen sävyn, jossa jokainen kuitenkin piti persoonallisuutensa. Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Miika Laakso, Jukka Pitkänen, Petriikka Pohjanheimo ja Hanna Seppä loistivat Heini Tolan ohjauksessa. Näytteleminen oli konstailematonta ja koskettavaa. Yhdellä näyttelijällä oli monia rooleja, mutta minua se ei sekoittanut missään vaiheessa. Eipä siinä sekoamisen vaaraa ole, jos näyttelijät ovat läsnä tekstissä ja tarinassa ja hahmojen temperamentit syntyvät tarinan mukaan.

Ja mikä parasta, kerrankin voin sokkona rentoutua ja vain nauttia täysin siemauksin! Tätä olisin voinut tulla katsomaan vaikka aivan yksinkin ilman kuvailutulkkausta. Teatteri Avoimien ovien näyttämö on tarpeeksi intiimi ja lattia sopivan puinen niin, että näyttelijöiden liikkeet ovat kuunneltunakin aivan tarjottimella. Näytelmä on niin tekstivetoinen, että visuaaliset, sanattomat tapahtumatkin sanoitetaan tuota pikaa tapahtuman jälkeen.

Lavastus on pelkistetty; konkreettisen kuvittamisen sijaan luotetaan tekstin voimaan. Tässä sovituksessa Minna Canth vierailee omassa näytelmässään, lukee ääneen parenteeseja, kuvailee erityisesti lavasteita, joita sen enempää sokea kuin näkevä katsoja ei voi nähdä muuten kuin sielunsa silmin. Hän kommentoi ja ottaa kantaa niin aidoissa sitaateissa kuin vaikkapa nykyajan paljonpuhuvien tilastojen kautta. Nämä hyvällä maulla valitut viittaukset nykyaikaan tekevät selväksi sen, ettei monia asioita voikaan haudata toissavuosisadalle.

Harvassapa on esitys, johon ei ole nokan koputtamista ja joka on niin tasapainoinen kaikilla tasoilla. Työmiehen vaimo on sitä. Se tarjoaa puhuttelevan, konstailemattoman, koskettavan, soivan teatterikokemuksen.