keskiviikko 31. elokuuta 2011

Sovussa sateen kanssa

Tänä aamuna lenkillä Kessun kanssa havahduin huomaamaan, miten vastustin sadetta. Se ei ollut enää mitään keijumaista kesätihkua, joka tekee olon kevyen onnelliseksi. Se oli kiistattoman kylmää ja kastelevaa syyssadetta, joka iski ensimmäistä kertaa näpit jäähän.

”öyh!” sanoi pieni ajatus. ”Mä en halua olla täällä. Kakkaispa Kessu nyt äkkiä, mä haluan heti pois täältä. Inhottavaa!” Ja kehoni vastasi heti ajatukseen. Se käpertyi vatsani voimakeskuksen ympärille ja kyyristi hartioita. Ihan samalla tavalla kuin tulipalopakkasilla. Se keskittyi tuntemaan olonsa inhottavaksi. Se yritti kaikin voimin hylkiä päälleen tippuvia sadepisaroita.

Siinä kohtaa havahduin tietoiseksi ajatuksistani ja kehostani. Ja ennen kuin ehdin ajatuksen tasolla perustella tai analysoida asiaa tai ottaa siihen kantaa, kehoni reagoi salamannopeasti pelkästään minun tietoisuuteni muutokseen. Ilman mielen eri käskyjä se suoristui ja rentoutui. Kiristävä, tympeä tunne vatsasta hävisi. Iho ei vastustellut sadepisaroiden kosketusta ja valumista. Hengitin syvään.

Vasta sitten hitaat ajatukset ehtivät mukaan: Oho, miten olotilani vaikutti kehoon. Kylläpä sateesta nuriseminen olikin nurinkurista. Sillä tosiasiat olivat sellaiset, että olin vasta menossa puistoon päin ja että sade kastelisi minua, halusinpa minä sitä tai en. Voisin valita joko pahentavani tilannetta vastustamalla sitä tai parantavani sitä hyväksymällä sen.

Mutta valinta oli tapahtunut jo sinä sekuntina, kun tulin nurinastani tietoiseksi. Tietysti se varmaankin auttoi, että ajatukseni tukivat sateisen tilanteeni hyväksyntää. Mutta vasta tätä kirjoittaessani tajusin, miten olennaisin valinta tehtiin jossain ihan muualla kuin kömpelöiden ajatusteni tasolla.

En nauttinut sateesta sen enempää kuin aiemminkaan. Mutta olotilani muutoksesta minä nautin ihmeisen hyvilläni. Tunsin tyytyväisyyttä siitä huomiosta, että nämä jutut eivät enää ole minulle pelkkiä Eckhart Tollen kirjojen viisauksia vaan tietoisuutta, joka auttaa minua arkielämässä.
Ja kuuntelin mykistyneenä oivallusta ajatusten takana asuvan tietoisuuden voimasta ja nopeudesta. Kiitin sadetta, kun se oli lavastanut minulle näin upean tietoisuuden näyttämön.

perjantai 5. elokuuta 2011

Me ollaan vammaisia kaikki

Joensuussa järjestetään parhaillaan vammaistaidetta esittelevä festivaali Parafest. Festivaali on Joensuun ensimmäinen, muttei vammaistaiteen: onhan Crossover –festivaali toiminut Helsingissä jo muutamia vuosia. Parafest on saanut kuuluvuutta ainakin radiossa, ja tämä julkisuus herättää minussa muutamia kysymyksiä.

Aiemmin tällä viikolla radiossa joltakulta järjestäjältä kysyttiin, mitä eroa on vammaistaiteella ja vammaisten esittämällä taiteella – vai onko? Hän ei osannut vastata siihen yhtään mitään. Jäin kysymään, mikä tämän festivaalin pointti on. Näyttää, että vammaisetkin tekevät taidetta? Esitellä vammaisia käsittelevää taidetta?

Tämä ”vammaisetkin laulavat ja tanssivat” –asetelma vaivaannuttaa minua. Kenen intresseistä se nousee? Valitettavan usein median huomio kääntyy hymistelyksi, jonka takana on ääneenlausumattomia ajatuksia: On hienoa, että vammaisparat ylipäätään tekevät taidetta. Saavathan he siitä iloa elämään. Mahtavaa, että he tekevät taidetta vammasta huolimatta. Myönnetään, saattaa se joskus ollakin mahtavaa eikä niin itsestäänselvää. Mutta liian usein nämä asenteet vääristävät taiteellisen sisällön ja ilmaisun vastaanottoa:

Vammaiselta kuvataiteilijalta ehkä siedetään surkeampia maalauksia kuin muilta, mutta tietenkään sitä ei voi sanoa ääneen, vaan täytyy kehua kaikki maasta taivaaseen. Teatterin lavalla yleisö keskittyy jännittämään, putoaako sokea näyttelijä lavalta ja missaa itse esityksen. Pyörätuolikirjailijan teosta luetaan hänen vammansa läpi, vaikkei hän kirjoittaisi siitä sanaakaan. Kuitenkin minä ja monet vammaistaiteilijat haluamme välittää tiettyä sisältöä ja ilmaisua itsessään. Jos se taide ei satu käsittelemään vammaisuutta, saamme jauhaa ylläolevia virsiä olan takaa, jotta media suostuu puhumaan taiteestamme, ei vammaisuudesta. Miksi sitten haluaisin mennä ”vammaiset soittaa ja laulaa” –festareille?

Toinen hämmentävä kommentti tuli tänään festivaalin johtajan suusta YLEN:n Päivän peilissä: Kaikkihan me olemme vammaisia jollain tavalla. Tämä on tautisen yleinen lausuma ei-vammaisten suusta ja se hämmentää minua aina vain. Mitä se tarkoittaa? Sitäkö, että kenenkään on turha kokea ylemmyydentunnetta omasta tilastaan? Vai pitäisikö minulle tulla tuosta parempi fiilis, sellainen vuotavan pelastusveneen talkooäyskäröinnin yhteishenki, kun kerta ”me ollaan vammaisia kaikki, kun oikein silmin katsotaan, me ollaan vammaisia elämän – ihan jokainen!”

Ehkäpä tämä kommentti hämmentää siksi, että se tosiaan tuntuu asettavan meidät samalle viivalle. Siis me kaikkiko joudumme pyytämään apua kyljen kääntämisessä, ostosten tekemisessä, postin lukemisessa tai puhumisessa? On tosiasia, että ylin pokerimestari jakaa meille erilaiset kortit ja erivahvuiset mahdollisuudet voittaa fyysisen elämän pelissä. Mitä sitä hymistelemään. Uskon paljon syvempään, metafyysiseen tasavertaisuuteen, joka on ihan oma tarinansa. Tässä sanon vain, että mielestäni hyvin suurella osalla meistä on tärkein valta kaikista, valta määrätä siitä, miten elämän eri kokemukset itseen vaikuttavat.

Jos vammaisfestarit tuovat esille kaikkea tätä, olkoot ne siunatut. Kun vain vielä saisimme median kuuntelemaan meitä ja välittämään sen, mistä me haluamme puhua eikä jauhamaan omia käsityksiään siitä, mikä vammaisissa taiteilijoissa on julkisuuden arvoista.

Jään pyörittelemään näitä ristiriitaisia ajatuksiani. Mitäänen kiveen kirjoita enkä kirkon seinään naulaa. Enemmänkin kutsun keskustelemaan ja kääntelemään käsityksiä uusiin asentoihin. Se kutsu koskee minuakin.