lauantai 26. helmikuuta 2011

Unelmien työviikko

Minulla on ollut pitkästä aikaa tasapainoinen, hersyvän monipuolinen työviikko, oikein unelmien oppikirjaesimerkki. Ensinnäkin kaiken väärin päin kääntävä nirep niruN on taas aktiivinen. Meillä on aprillipäivän keikka Kanneltalossa ja treenit ovat alkaneet. Olen ehtinyt unohtaa, miten riemastuttavan pähkähullua koko touhu on. Treenit ajavat meidät kaikki hilpeään perstilaan, joka on täynnä leikkiä, sutkauksia ja musiikillisia nyrjäytyksiä. Vastustamatonta!

Oppilaiden kirjo on ollut kiintoisa. Joku hahmottelee äänenkäyttönsä aakkosia järjestykseen. Se on minulle aina yhtä inspiroivaa, koska ollaan oivaltamisen ihmeen ytimessä: Minä hallitsen ääntäni, minä löydän siihen voimaa ja vapautta. Ehkä vuosikymmenien jälkeen. Eikä siihen menekään vuosia vaan voin löytää seuraavan askeleen tässä ja nyt. Olkoonkin, että se askel vaatii toistoja, että siitä tulee pysyvä osa minua. Se on silti löytynyt, nyt!

Sitten ovestani käveli haaste: klassinen laulaja. Glumps, sanoi minun poppariegoni. Minä en ole klassinen eikä minusta sellaista tule. Sitten ryhdistäydyin ja päätin uskaltaa luottaa työkalupakkiini, korviini ja intuitiooni. Mikään niistä ei pettänyt.

Työkalupakki oli tällä kertaa Complete vocal technique enkä voi muuta kuin ylistää sitä: se antoi minulle ja laulajalle eväät, joista minulla ei muuten olisi ollut hajuakaan. Ei se tee minusta klassisen tyylin asiantuntijaa lainkaan, mutta se on avannut minulle ymmärryksen äänestä, joka toimii aivan samalla tavalla kaikille, klasareille tai räppäreille. Se vieläpä kertoo selkeästi, mitkä tekniset asiat klassisessa ihanteessa ovat tärkeitä. Olin äimistyneen ihastuksissani siitä, että se tosiaan oikeasti toimii näin hyvin ja pystyin todella auttamaan laulajaa, jonka tyyliä en itse laula.

Olen iloinen, että taas yksi Neljän kurssi on aloittanut, tällä kertaa laulajille, joilla on jo jonkin verran kokemusta laulamisesta. Neljä laulajaa, neljä iltaa, aluksi yhteinen sessio tekniikasta ja sitten jokaisen omat sessiot, joihin ryhmä osallistuu kuuntelemalla aktiivisesti ja kokeilemalla harjoiteltavaa asiaa, kinkkisiä fraaseja jne. Pidän tästä pienen ryhmän keskittymisestä, tsempistä ja vinkeistä toisille. Odotan jo seuraavaa kertaa!

Ja tänään vietimme kolmen ääniseikkailijan kanssa päivää äänen ja itsen jäljillä. Herkistimme kehoa tuntemaan eri vokaalien resonanssia. Lähetimme äänen kaikuluotaimesta erilaisia ääniä kehon ja mielen maisemaan: kauniita, rumia, kovia, hiljaisia, matalia, korkeita, ja tunnustelimme, millaisia kaikuja ne meissä herättävät. Jokaisella oli yksilöllinen mahdollisuus tutkia omaa tilaansa ja olemistaan äänen kautta. Näillä yksilöretkillä tutkimme oman äänen vuorovaikutusta toiseen, oman ilmaisun löytymistä kehosta ja ikuisen arvostelijamme siirtämistä pois itsemme tieltä. Kaikki tämä nousi läsnäolevasta tilanteesta, etenimme tietämättä, mitä seuraavan mutkan takana on, nuuhkien, äänen jälkiä seuraten.

Suorastaan pökerryttävän monipuolinen viikko! Luomisen ja hassuttelun iloa, hyvää musiikkia, täsmällistä laulutekniikan käyttöä, intuitiivista läsnäolemista äänessä – kaikkea tätä yhdessä viikossa! Tämän unelman perään lähdin kaksi vuotta sitten Tanskaan. Elämällä oli siitä matkasta toiset tuumat ja minun piti vähäksi aikaa luovuttaa unelmastani. Nyt se on hiipinyt osaksi todellisuuttani pikku hiljaa. Henkeäsalpaavaa havahtua huomaamaan, että unelmoimani työ on todellisuutta.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Naamakirjan kirot

Ystävänpäivä saa minut pohtimaan ääneen Facebook-kaveruutta. En pohdi lämpimikseni, vaikka ulkona onkin hornamaisen kylmä. Kerään rohkeutta puhuakseni asiasta niin rehellisesti kuin uskallan, koska tähän asti olen teeskennellyt eikä se tunnu oikealta.

Minä käytän Facebookia eri lailla kuin ehkä ihmiset yleensä. Minua ei kiinnosta jauhaa joutavia. Usein haluan jakaa merkityksellisiä hetkiä, oivalluksia ja vaikeita kysymyksiä, jotka nousevat tässä hetkessä pintaan. Ja ongelma siinä on se, että minulla on FB-kavereina sellaisiakin ihmisiä, joita en oikeasti tunne muuta kuin moi-tasolla. En ole heidän kanssaan tekemisissä oikeassa elämässä. Ehkä olen ollut joskus kauan sitten, mutta silloinkin sillä hengailutasolla. Ja sittenkö jaan intiimejä asioitani tämän sekalaisen seurakunnan edessä? (Kumma kyllä, on myös sellaisia FB-kavereita, joiden kanssa olen ollut yhtä vähän tekemisissä, mutta muutamankin hetken keskustelu on ollut merkityksellinen.)

Ja kun luen kavereiden tilapäivityksiä, saattaa käydä niin, että suurin osa lukemastani on kevyttä päivän puuhien raportointia ihmisiltä, joihin minulla on se moi-tason yhteys? Sitten en jaksa lukea sitä kovin pitkästi ja niiden läheisten ihmisten päivitykset hukkuvat tulvaan ja jäävät lukematta.

Periaatteessa Facebookilla on tähän ratkaisunsa. Piilota statuksesi kavereilta, joiden et halua näkevän niitä. Ja piilota ne kaverit, joiden statuksia et halua lukea. No, ensinnäkin kumpikin toimenpide tuntuu sokkona liian vaivalloiselta. Ja mikä tärkeintä: Jos minun pitää piilottaa itseni joltakulta tai joku itseltäni, mitä hiton järkeä koko FB-kaveruudessa oikeasti on? Eikö juuri se ole suuren luokan teeskentelyä ja kivakiva-kulissien rakentamista?

Mutkun mutkun: Luulenpa, että aika monikin vetää herneitä nenään, jos heidät poistetaan FB-kaverilistalta. Riippumatta siitä, että molemmat tietävät, että moi-tasolla ollaan. Kaikkihan ovat kaikkien kanssa kavereita Facebookissa, joten mitä sinulla nyt on minua vastaan? Jos nyt rupean poistelemaan ihmisiä, niin eikö se tunnu jonkin sortin puhdistukselta? Ei siinä taida auttaa, vaikka kuinka arvostaisin näitä ihmisiä mielessäni tai sydämessäni enkä ajattele puhdistelevani mitään.

No niin. Minulla on siis kolme vaihtoehtoa: Joko jatkan niin kuin ennenkin enkä välitä siitä, ketkä kaikki lukevat elämääni. Tämä tuntuu epämukavalta ja koen pettäväni itseäni. Tai en enää jaa Facebookia ihmisten kanssa, joita en tunne. Luultavasti muutama raivostuu. Tai jaan Facebookissa hölynpölyä, jonka voin jakaa kaikille. Ei kiinnosta.

Tiedän kyllä, mitä teen tästä eteenpäin: Nyt minulla on julkinen sivu, Riikka Hänninen Laululähde, jolla jaan ilolla ja lämmöllä kaiken sen, minkä haluan kaikille jakaa. Kenen tahansa on helppo klikata ja tykätä siitä sivusta.

Mutta se ei poista tätä nykyistä ongelmaa. Olenko siis kiltti itselleni vai muille? Pitääkö minun käyttäytyä Facebook-etiketin saneleman roolin mukaan, ja jos en käyttäydy, minkä hinnan olen valmis siitä maksamaan? Hitto vie, en minä halua tylyttää kenellekään, mutta jonkun tyhmän koodiston mukaan teen niin, jos teen sen, mikä itselleni on oikeinta.

Luultavasti hyvin moni on käynyt tämän saman keskustelun itsensä kanssa. On siis käynyt niin, että väline on luonut sosiaalisen koodiston, joka on alkanut hallita käyttäjiään. Miksi me suostumme palvelemaan tätä keisaria uusissa vaatteissaan? Olemmeko me sosiaalisesti näin heikoilla ja hukassa? No hard feelings, tuhat kaveria, hyvin menee.