Kahden virran ristipaineessa

Maistelen sisälläni kulkevaa kahden vastakkaisen virran oloa. Ulkoisessa maailmassa minulla on vähiten yksittäisiä oppilaita pitkään aikaan ja niistäkin vähistä puolet peruuttelee yhtenään. Alvariinsa käy niin, että kaikenlaiset sovitut tai suunnitellut tapaamiset peruuntuvat tai siirtyvät ”palataan tähän” –aikaan. Yhteisjutut, joita yritän edistää mailitse tökkivät aika lailla, koska ihmisillä on niin kiire ja he hukkuvat mailitulvaansa. Kursseja minulla onneksi on: viime viikolla Rovaniemellä, lauantaina Tampereella, sitten Helsingissä. Mutta niiden ulkopuolella köpsöttelen kotona ja ihmettelen.

Sisälläni taas tunnen, miten jokin suuri munakello valmistautuu pirisemään. Minuun kerääntyy yhä enemmän halua ja tarvetta työskennellä yhdessä, jakaa työtäni, merkityksellisiä asioita, prosessoida ja edetä tällä polulla yhdessä muiden kanssa. Minua ei tyydytä yksin työskenteleminen. Koen yhä enemmän, että se on pielessä, että tämä aika tarvitsisi aivan muita malleja olla tässä elämässä. Olisin niin turkasen valmis aloittamaan sellaisten mallien todeksi elämisen – nyt! Missä ovat muut ihmiset? Enkä tarkoita puheen tasolla: kaikkihan haluavat muuttaa tämän oravanpyörän ja kamalan ajan ja kiireen. Tarkoitan tekojen tasolla, olemisen tasolla, valintojen tasolla. Nyt.

Tätä on oikeastaan kestänyt tämän syksyn ajan, vaikka nyt vasta alan olla tästä tietoinen. Olen tottunut siihen, että elämä vastaa selkeästi ja suhteellisen nopeasti tällaisiin sisäisiin olotiloihini, ikään kuin näyttää minulle seuraavan polun mutkan, kun kerran sitä pyydän. Nyt elämä tuntuu sanovan: ”Ai sinä haluat pohjoiseen. No, lähdetäänkin tästä etelään.”

Tai ehkä on liian hätäistä arvioida sitä. Ehkä elämä ajaa hyvällä syyllä asioita alas vaikkapa järjestääkseen minulle helpon mahdollisuuden lähteä mukaan johonkin suureen, joka muuttaa minun aikaani tai paikkaani. Jos joku oikeantuntuinen nyt ehdottaisi, että mennään rakentamaan elämäprojekteja vaikka Timbuktuun, aika helpolla lähtisin. Tai sitten tämä vain on tätä, ahtaan aikamme umpikujaverkkoa, joka tuntuu paketoineen vähän kaikki ympärilläni.

Tämä on aikamoinen painekattilaprosessi. on yhä vaikeampi todistaa neutraalisti potentiaalisen energian halua purkautua ja ulkoisen todellisuuden jämähtämistä. No, kai silläkin voisi lohduttautua, että paineet eivät kasaudu ikuisesti. Aina elämä järjestää raon, josta se purkaa paineet, halusimmepa me sitä tai emme. Niin kai se tekee nytkin: joko synnyttämällä minussa asioita, joihin muutkin tarttuvat tai järjestämällä minut oikeisiin paikkoihin, taas virran mukaan. Ja kaipa sillä on omat syynsä tälle paineen kasaamisellekin. Huh, en tiedä!

Syntymän päivä

Viime viikolla täytin 30 vuotta. Olen saanut todistaa hyvin tavallista, mutta oikeastaan aivan kummallista lausahdusten ja kysymysten sarjaa:
”Kuinka vähän sä täytät?”
”Onko jo tullut ahistuskriisi?”
”Miltäs se nyt tuntuu näin, eh, neljättäkymmenettä käydä?”
”Tervetuloa kerhoon, hehehe...”
”Sulla onkin sitten 30-vuotissynttärit seuraavat 20 vuotta!”

Niin tuttua, eikö? Ja täysin absurdia! Näitä fraaseja lausuttiin toisaalta kiusaantuneena, toisaalta kiusoitellen. Tällaista alatekstiä minä rivien väleistä luen:

Voi ei, taas tuli muistutus, että me kaikki vanhenemme, että kaikki tämä katoaa ja pilaantuu. Jokainen syntymäpäivä on virstanpylväs lähempänä hautaa. Parempi laskea tästä leikkiä, vaikka ei edes oikeasti naurata. Mutta jos pistän pääni huumorin pensaaseen, ajan suden hampaan puraisu ei ehkä niin tunnu. Ja hienoa tietää, etten vanhene yksin: sinäkin, sinäkin tulet mukana! Kun kiusoittelen sinua siitä, oma vanheneminen ei tunnu niin yksinäiseltä.

Tai en tiedä, mitä ihmiset ajattelevat. Mutta harvapa sanoi mitään tällaista:

Hienoa, että olet kasvanut tähän ikään! 30, eikö ole aika mahtava ikä! Upeaa, että olet selvinnyt nuoruuden epävarmuuden karikoista. Kyllä kannattaa nautiskella siitä vakaudesta, jota olet saavuttanut.

Tosiaankin, ihmisten onnentoivotusten takana oli ajatus, että itse asiassa vietin kuolemanpäivää, kuoleman ennakoimisen merkkipäivää. Minä sen sijaan koin viettäväni todellista syntymäpäivää, syntymän ihmeen muistamisen ja ruumiillisen olemassaoloni ylistämisen merkkipäivää.

Ja mitä tulee vanhenemiseen, niin rehellisesti sanottuna minusta on valtavan upeaa olla 30, käydä neljättäkymmenettä, olla näin pitkällä tässä elämän aukikääriytymisen ihmeessä. Nautin tästä todella! Eikä minua tällä hetkellä häiritse lainkaan se, että kulkeudun vääjäämättä kohti kuolemaani. Itse asiassa kuolema herättää minussa valtavaa, kihisevää uteliaisuutta, sillä melkein tiedän, että se on vain ovi johonkin, jota en nyt pysty kuvittelemaankaan. En ole siihen lainkaan halukas nyt, mutta ei ole mitään vikaa siinä, että se kerran tapahtuu nykyhetkessäni.

Eläköön siis syntymäpäivä! Eläköön se ikä, jota elän nyt!