Keinukompassi

Pyöritän pyhää kiveä,
kompassia keinuttelen,
marmoria maanittelen.
Opasta, maan omanen,
kerro, kivi, kätkettyjä,
anna suuntia, sanoja,
polun päähän pyöritttele.

Se on viattomasti tuolla nurkassa. Niin kuin taideteoksena. Vaikka kun kosketin sitä ensimmäistä kertaa, tiesin, ettei se olisi minulle taideteos perinteisessä mielessä. Se kantaa nimeä Keinukompassi. Sen äiti on Maa ja isä Antero Koskinen. Se on kivi, sileä kuin valo, muodoltaan kumma. Se pyörii kivisellä alustallaan pienen kosketuspintansa varassa höyhenenkevyesti.

Se kolahti minuun siellä Brondan taidenäyttelyssä tavalla, jota yksikään muu veistos ei ollut saavuttanut. Sen liike houkutteli minut omaan tilaansa. Olisin halunnut pyörittää ja pyörittää sitä vaikka kuinka kauan. Mutta se oli niin sileä ja sen liike lipui niin vaivattomasti, että siinä oli jotain vähän pelottavaakin. Niin kuin se olisi voinut lumota minut ikuisiksi ajoiksi.

Ja niin on käynyt, että se on päätynyt tänne minun kotiini. Ajattelen usein, että miljoonia vuosia se on möllöttänyt osana maata. Sitten mies poimi sen käsiinsä ja näki sen muodon ja veisti sen täydellisesti esiin. Ja tästä lähtien se on oleva osa inhimillisten kohtaloiden ketjua, kunnes ihmisiäkään ei enää ole. Tästä lähtien se todistaa varmaan satojen ihmisten itkut ja ilot. Sadat kädet silittävät sitä, pyörittävät, etsivät läsnäoloa ja kauneutta.

Ensihetkestä siis tunsin, että se kivi olisi minulle jonkin syvemmän ja korkeamman symboli. Kummaa, että kun se tuli, en ihan osannutkaan ottaa sitä vastaan. Tuntui, että jos pyöritin sitä sekavissa mietteissä, lopputulos oli, että tällainen kauneus ja täydellisyys on todellista vain näin muuttumattomassa ja muotonsa säilyttävässä aineessa, mutta ei tosiaankaan sellaisessa olemuksessa kuin ihminen. Eikä se kivi minulle suuntia näyttäisi. Se möllöttää itsenään täysin kohtalostani riippumatta tai piittaamatta.

Nyt taas seisoin kiven ääressä elämääni ihmettelemässä. Kuuntelin Tanskaanläksiäisten terveisiä. Muistelin viimesyksyistä kipuamistani lohikäärmeen selkään. Ja mietin, että missäs nyt olen: sumuisessa pusikossa. Miten minä tähän tulin ja mihin ihmeeseen olen menossa?

Niin sitten viimein kulki Keinukompassin viisaus sormista sisään. Siinä se pyöri samalla kertaa höyhenenkevyenä ja raskaana, lipuen vastustamatonta kuviotaan, kantaen kauneuttaan ponnistelematta. Ja kaiken hämmennyksen ja etsimisen, eksymisten ja menetysten alla ja takana näin pyörii elämä itse.

Kuiski kivi kätkettyjä
suuntia sanattomia,
ikitietoja tosia,
ajattomain aakkosia.
Ei niitä sanoiksi saaha,
ei tieoksi taivutella
se on viisaus vaiettuna,
alla kaiken ajatuksen,
ymmärryksestä ylinnä.

Tasapainoa etsimässä

Elämä määräsi kotiarestia. Väliin jäi kevättalven odotetuin viikonloppu. Ääntä ja läsnäoloa ja improa ja pieni, intiimi ryhmä ja Lauri Siirala ja Iina Pennanen ja Tellu Turkka ja savusauna. Ja jos ei sitä, niin Iegor Reznikoff ja harmonisen laulun lempeys. Mutta ei siis sitäkään vaan flunssa ja koti. Voi pettymys ja surkeus! Miten tässä nyt näin kävi?

No joo, elämä hyvä, kyllä minä sen myönnän, että kehräsin tämän ihan itse. Flunssa liikkuu, mutta minä avasin sille ovet. Enkä oikein voi sanoa, että tietämättäni. Tiesin jo ajat sitten, että ponnistelin liikaa. Mutta en osannut lopettaa. Tämä pentu vähän eksyi sinusta, elämä rakas. Kai sellaisesta väkisinkin itkunvinku pääsee. Nyt hapuillaan takaisin elonemon tissille.

Olen tilanteessa, jossa elämäni on täynnä kaikenlaista. On uusia oppilaita, kursseja, kuoroja, koulutusta, proggiksia. Näen mielessäni työpöydän: hedelmävati, kissanpentu, kakkosnelosta, kirjoja, jauhoja, levysoitin. On kaikenlaisia palasia. Niitä on pinossa kynnyksen takana. Niitä hytisee jonottamassa pihalla. Osaa minulta pyydetään, osa on omia ideoitani. Osa on alussa, osa lopussa, suuri osa odottaa kuoriutumista.

Olen saanut moniakin kehotuksia ottaa kaiken vastaan, sanoa kyllä ja kurotella sellaisillekin alueille, joille en ole juuri kurotellut. Minua kannustetaan tekemään yhä enemmän ja erilaisempaa. Anna mennä, kun olet nuori. Tottakai tartut asioihin, kun ne tulevat eteesi. Ota vain kaikki haasteet vastaan, kaikki mielenkiintoiset työtarjoukset. Sinun kannattaisi kokeilla tätäkin, koska sinulla olisi siihen potentiaalia.

Olen hämmentynyt. Olen vähän sanaton. Minun astiani tulvii yli äyräiden ja muut ihmiset kannustavat kaatamaan siihen lisää. Mitä minun elämässäni oikein tapahtuu? Kuka täällä päättää, mitä kamaa työpöydälleni kulkeutuu? Miten päivieni agenda määräytyy tällaiseksi? Mikä bensa minun konettani käyttää?

Missä tai kuka minä olen tämän kaiken keskellä? Jotenkin tuntuu, että tämä ulkoinen tekemisen ruletti pyörii vinhasti omia aikojaan ja syöttää eteeni kaikenlaista tekemistä. Mitä minä tästä haluan? Minä en nyt ole ihan varma, kuka tätä laivaa ohjaa ja mihin.

Minua hämmentää vahvasti se, että ihmiset ovat innoissaan pyörittämässä rulettia yhä vinhempaan menoon ja samaan aikaan sisälläni välkkyy varoitusvalo. Ulkopuolelta asetetaan tärkeäksi asiaksi antaa mennä. Kun taas sisältäpäin tuntuu ehdottoman olennaiselta pysähtyä, hiljentyä, ottaa selvää, mikä on minun sisäinen toivomukseni ja haluni elämää kohtaan. Ei ole helppo sanoa, että tämä asetelma klikkaa, kun viisaat ja rakastavat ihmiset ovat vain innoissaan. Se tuntuu yksinäiseltä ja epävarmalta.

Sen kyllä jo ymmärrän, että ellen pääse sisäiseen selvyyteen, sairastan aikanaan pahempaakin kuin flunssaa. Elämä, pyydänkin sinulta nyt Vanhan Viisaan apua, tuleepa se sitten sisältä tai ulkoa. Pyydän tunteita, ajatuksia, unia, kertomuksia ja ihmisiä, jotka kannustavat minua oman, sisimmän viisauteni ja inspiraationi lähteelle. Olen varma, että keino säilyttää tasapaino tällaisessa sirpaleisessa elämänmuodossa löytyy nimenomaan sisältäpäin.

Yhtäkkiä jostain tulvahtaa helpotus ja kiitollisuus. Ei tämä ole epäonnistuminen. Tämä on kokeilua. Yritän selvittää, miten tällaista peliä pelataan eikä sitä voi selvittää kuin elämällä. Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta minä opin ja muistan. Yritän näin, yritän noin, ja umpikujat osoittavat minulle uusia suuntia. Opin, mikä on välttämätöntä tasapainon kannalta ja joskus sen voi oppia, kun kokeilee tasapainon kadottamisen rajaa. Ei siis hätää. Tämä kuuluukin asiaan. Nyt tuntuu tämä pettymyksen surkeus paljon siedettävämmältä.