lauantai 27. kesäkuuta 2009

Ihana Tivoli

Päätin, että haluan käydä kunnolla Tivolissa ennen kotiinpaluuta. Kyselin Suomi-Tanska-listalta seurakseni kuvailutulkkauksesta kiinnostunutta hurjapäätä ja sainkin lopulta kolmen hengen saattoseurueen. Ja voi mikä ihana Tivoli viime lauantaina odottikaan!

Koko alue peittoaa viehättävyydessä Linnanmäen kevyesti. Siellä on niin paljon kukkia, kokonainen aluekin kukkaistutuksia ja pieniä suihkulähteitä. Rakennustyylissäkin vaalitaan mieluummin perinteitä kuin modernia. Kokeiltiin ja haisteltiin monenlaisia, eksoottisia kukkia.

Makuelämyksenä Tivolista jäi mieleen tikun nokkaan pistetty omena, joka oli kuorrutettu kovalla karkkikuorella ja kookoshiutaleilla. Tyypillistä Tivolia oli kuulemma myös pehmis, jonka vuorauksena olleet, suuret, tummat suklaarakeet ropisivat runsauttaan maahan.

Sitten oli tietysti se härvelihärdelli. Jo Pekan ja Tiukun kanssa katseltiin ulkopuolelta korkeuksiin nousevaa ketjukarusellia. Ihana elämys! Mietin, että tällaista olisi varmaan lentää luudalla. Superhitiksi muodostui laite, joka nousee rauhallisesti ylös ja putoaa varoittamatta. Ja tietysti piti testata uutta helikopterisysteemiä, jossa koko laite kiersi etukautta ympyrää niin, että mentiin pääalaspäin ja sen lisäksi yksittäisiä vaunuja pystyi kiepsauttelemaan ja kiihdyttämään joystickillä.

Minun sisäinen tarinankertojani närkästyi vaunukierroksesta, jossa kerrottiin puoliksi toistakymmentä Anderssenin satua muutamassa minuutissa. Varsinaista fairy tail fast foodia kertakaikkiaan! Toinen sisävaunuajelu oli hauska: siinä lviuttiin veneillä kaivoksessa, jossa soi hilpeä, oikeasti akustisilla soittimilla soitettu kääpiömusa ja kuvituksena oli ties mitä myyriä. Paras osa oli pimeässä: yhtäkkiä kuului, miten joku jättimöhkölohikäärme yskäisi ja naamaan leyhähti lämmin henkäys. Seuraavassa hetkessä se aivastaa pärskäytti pisarasuihkun suoraan päälle. Tällaisesta moniaistisesta kuvittelusta minä pidän!

perjantai 19. kesäkuuta 2009

Jakamattoman kokemuksen outous

”Joku täyttää mun lasin uudelleen,
vaikka oon vain nälkäinen.
Mitä ihmettä mä täällä teen,
tällä planeetalla vieraitten?”
(Hector: Missä on Lady Jane)

Pöytä on pieni ja rinki sen ympärillä tiivis. Seuralaiseni, ainoa, jonka tunnen, ehdottaa, että puhuisimme englantia niin, että minäkin pysyisin kärryillä. Yksi suulaista veikoista toteaa heti sujuvalla englannillaan, että ei tässä mitenkään voida kaikkea englanniksi puhua, kun hän ei ole siinä niin hyvä. Mutta ehkä voidaan puhua tanskaa hitaasti. Sen perästä kukaan ei edes yritä puhua englanniksi ja tanskaa puhutaan niin nopeasti ja sanoja niellen kuin tanskalaiset ikinä pystyvät. Jutut ovat hyviä ja nauru raikaa. Minä en ymmärrä yhtään mitään.

Voisin aloittaa ihan toisenlaisella kuvalla: Paikka on pieni ja kodikas. Siellä soi letkeä jazz. Olut- ja viinilasien keskelle katetaan pieniä hedelmäkippoja, värikäs maustelautanen, lihaa ja riisiä. Tuoksu on hurmaava. Tästä runsaudesta kootaan lautaselle mieleinen sekoitus. Pöytä on pieni ja rinki sen ympärillä tiivis ja iloinen. Tuntemattomia ihmisiä yhdistää Sören, muusikko, jolla kohta on keikka. Juttu lentää, nauru raikaa ja jazz soi.

Nämä molemmat kokemukset olivat totta samanaikaisesti. Olisi luullut, että olisin vajonnut synkkyyteen, mutta sen sijaan tarkastelin kiinnostuneena tätä ei-jaettujen kokemusten kohtaamista ja nautin itsekseni ruuasta.

Minua hätkäytti se, miten kivuttomasti ja kollektiivisesti seurue sivuutti yhden jäsenen. Kysymys ei ollut taidosta vaan vaivannäöstä. Ja se kysymys kuuluu: Olenko valmis näkemään vaivaa yhden ihmisen takia, kun voin selviytyä niin helposti muutenkin? Hyvä kysymys, jota kysyn rehellisesti itseltänikin. On kirjoittamaton sääntö, ettei vaikkapa bileporukka ala vaihtaa kieltä yhden ulkomaalaisen takia. Ei Tanskassa eikä Suomessa. Mutta onko sille loppuun asti pesunkestäviä perusteita? Sellaisia, joiden kanssa voisi katsoa peilikuvaansa syvälle silmiin?

Mietin myös siinä istuessani, että minulla on sisälläni kokonainen aarreaitta, kokonainen kiinnostava maailma, jota kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnostunut jakamaan. Tullessani Tanskaan olin hieman hämmästynyt, miten vähän minusta tai Suomesta yleensä haluttiin kuulla. Ja taas, väistämättä, oli pakko kääntää sama kysymys itseä kohti. Miten usein minä olen todella kiinnostunut kohtaamistani ihmisistä? Miten usein minä pyydän heitä kertomaan seikkaperäisesti siitä, keitä he ovat, mitä tekevät ja mistä tulevat?

Tämä toisen tarinasta ja potentiaalista kiinnostumattomuus on ravistellut minua aika lailla pitkin kevättä. Miten paljon minä, me heitämme toistemme rikkautta ja voimaa hukkaan! Mikä meitä estää ottamasta toista aktiivisesti vastaan? Mikä meidät saa kulkemaan horroksessa? Miten paljon innoittavampaa ja dynaamisempaa elämä olisi, jos aktiivisesti etsisimme yhteyttä toiseen. Kyllä, monesti etsimmekin. Mutta monesti, nimenomaan arjessa, me vain kuljemme sitä samaa rataamme.

Näin siis palaan vuorovaikutuksen perusasioiden äärelle: toisen kohtaaminen, huomioiminen, pienet sanat ja eleet. Vasta se, että tämä ei ole suuressa mittakaavassa itsestäänselvää, saa minut herkistymään sille, miten laajasti omassa elämässäni toimin näiden asioiden puolesta. Omalla toiminnallani voin kääntää yhteiset kokemukset syvän riemulliseksi jakamiseksi tai välinpitämättömäksi kohtaamattomuudeksi.

”Joku pyytää tanssimaan
ja mä suistun lattiaan.
Ja kun pääsen tolpillein,
kysyn ääneen itseksein:
Missä on Lady Jane?
My sweet lady Jane?”

Kirjoitan tätä suomalaisen juhannuksen iltana. Ukkoskuuro esti minua lähtemästä Kööpenhaminan suomalaisen seuran puistojuhannukseen. Nyt tosin aurinko paistaa viattomasti, kuin se ei olisi ikinä pilvien takana ollutkaan. Mutta kyllä pohjalla lymysi myös tämä tuore kokemus ja kysymys siitä, mihin voimat nyt riittävät. Niin etsin minäkin Lady Janea, omalla tavallani.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Jaetun kokemuksen riemu

Meillä oli vaikeasti kuulonäkövammaisen oppilaan kanssa niin huikeat keskustelut kommunikaatiosta ja kuuntelemisesta, että hänen luvallaan kerron siitä. Kysyin häneltä, miten hän kuulee puhetta ja ääniä ja koko kerä lähti purkautumaan siitä. Äkkiä tajusin, että minulla on hyvin samankaltainen kokemus siitä, miten minä kuulen ja ymmärrän vierasta kieltä ja miten suhtaudun siihen. Tämä seuraava on yhdistelmä meidän kokemuksestamme. Sitä voi lukea kumpaa tahansa kokemustaustaa vasten.

”Se on kuin olisi kaksi radioasemaa päällekkäin. Kuulen, että ihmiset puhuvat. Nappaan sanan sieltä toisen täältä. Arvailen, että ehkä he voivat puhua tästä tai tuosta, mutta en voi olla varma. Heti kun joku sanoo, että puhumme vaikkapa musiikista, minun on paljon helpompi ymmärtää. Saan siitä kiinni. Silloin kerron mielelläni, mitä minä ajattelen aiheesta.

Joskus on niin väsyttävää yrittää ponnistella ja seurata keskustelua. Silloin vaivun ajattelemaan jotain ihan muuta. Sitten joku saattaakin yhtäkkiä kysyä, että oletko mukana. Kyllä kyllä, minä vain myöntelen. Se onkin sitten vaikeampi juttu, jos joku kysyy, mitä ajattelen asiasta.

Paras apu on, kun ihmiset puhuvat hitaasti, koska vaikeinta on, kun ihmiset nielevät sanoja. Monesti luullaan, että kovempaa puhuminen on ratkaisu. Mutta mitä volyyminapin kääntäminen auttaa, jos radiosta tulee ne kaksi kanavaa päällekkäin? Pitää ennemminkin virittää asema selkeäksi. Joskus sekin on niin väsyttävää, että aina joudun pyytämään, että ihmiset puhuvat hitaasti ja toistavat asiat.

Näkevällä on vähän helpompaa. Hän voi osoitella ja ilmehtiä ja ohjata siten viestiään. Näkövammaisena sekin on joskus vaikeaa, että en tajua, että sanat on osoitettu minulle, jos nimeäni ei mainita.”

Olimme molemmat hämmästyneitä ja ilahtuneita siitä, että äkkiä meillä oli tämä jaettu kokemus. Minä en voi kuulla hänen korvillaan ja saada fyysistä tuntumaa kuulovammaisuuteen. Mutta ehkä onkin paljon olennaisempaa tavoittaa kokemus aistimuksen takaa. Ehkä me annammekin aivan liikaa huomiota eri aistimuksille ja pinnallisille kokemuksille väittäessämme, ettemme ikinä voi ymmärtää toisen ihmisen maailmaa. Onko mitään elähdyttävämpää kuin oivaltaa yhdessä, että kokemus pinnan alla on jaettu? Olkoonkin, että se on vaille jäämisen kokemus.