Onnistumisia

Viimeiseen viikkoon on mahtunut niin monta onnistumista:

Viime tiistaiaamuna sää oli aurinkoinen ja hurjan tuulinen. Rytmiikan tunti huipentui siihen, että opettaja soitti pianoa, oppilas lauloi ja minä soitin rumpuja. Opettaja on neuvonut mulle rumpujen soittoa, kun odotellaan myöhässä olevia oppilaita, joten rytmit oli veressä. Soitettiin vanhan ajan kunnon swingiä. Se oli sellainen tunnelmallinen, vähän menevä mollibiisi Tanskaksi. Kessu intaantui ulvomaan ihan valtoimenaan. Minä sitä toppuuttelemaan. Lopulta se tuli kerälle jalkoihini, kaikkien rumpujen keskelli ja pisti pään bassorumpua polkevalle oikealle jalalleni. Siinä se makasi ja kuunteli, kun me svengattiin, aurinko paistoi ja tuuli ulvoi nurkissa.

Keskiviikkona tajusin olevani kuoleman väsynyt ja ehkä tulevani kipeäksi. Nuo Complete vocal technique –jaksot verottavat aina, kun ovat niin intensiivisiä. Meinasin jo skipata session, jossa oppilaat suunnittelivat juttua näkkärinuorten lehteen, mutta menin, kun minut oli sinne oikein pyydetty. Ja voi vau: kaikki puhuivat omasta aloitteestaan englantia, kyselivät mielipiteitäni ja kohtelivat täysin tasavertaisena ryhmän jäsenenä.

Session jälkeen yksi tyyppi halusi treenata kanssani yhtä aariaa. Siis minä säestän, hän laulaa. Kävi ilmi, että olin harjoitellut väärää biisiä ja muutenkin sanoin, etten jaksaisi nyt oikein mitään. Tuskin olin päässyt omaan huoneeseen, kun puhelin soi ja toinen tyyppi halusi minut säestäjäksi, kun hän halusi äänittää musiikkipätkää siihen lehtijuttuun. En mitenkään voinut kieltäytyä tästä, koska se, että kukaan ylipäätään soittaa minulle on jotain aivan ennenkuulumatonta. Treenattiin siis se juttu kuntoon.

Sen jälkeen kolmas tyyppi halusi, että minäkin äänitän jonkun oman pikku pätkän lehteen. Lauloin vähän Kylä vuotti uutta kuuta, kerroin EVS-projektistani ja että tämä näiden koulutus on minusta hyvä. Kaiken seurauksena yksi tyyppi purskahti itkuun ja toinen intoili, että tästä biisistä saisi mahtavan bändiversion.

Eilen oli toista kertaa treenisessio oppilaan kanssa, jolla on vaikeuksia opetella uusia asioita. Siis ihan kognitiivisia. Ihana tunti! Me vain soittelimme rauhassa, ei ollut kiirettä mihinkään, ei tavoitteita ja dynaamisesti eteneviä, pedagogisia askelmia. Minä neuvoin niksin silloin, toisen tällöin. Pitkään vaan fiilistelimme sointukiertoja ja annoimme niiden mennä sormiin. Tunnin jälkeen hän sanoi: ”Jotkut ihmiset sanovat koko ajan, että tämähän on niin helppoa, senkun siirrät käsiä näin ja noin. Kiitos, kun et sanonut niin!” Lisbethiltä kuulin, että hän oli ollut onnellisempi kuin aikoihin.

Tänä iltana havahduin siihen, että pidin ex tempore –esitelmää vapaaehtoisohjelmasta Tanskaksi! Siis mitä? Tajusin, että perjantaina, kun treenasin yksiä kuorostemmoja, tein senkin ehkä 60 % tanskaksi. Missä välissä on tapahtunut, että pystyn puhumaan jostain muustakin kuin siitä, että haluan ruisleipää juustolla ilman voita ja corn flakeseja maidolla ja vähän sokeria. En ole juuri jaksanut opiskella systemaattisesti viime viikkoina. Mutta on kuin joku selvä raja olisi ylittynyt.

Yhä edelleen ihmettelen tätä vuoristorataa. Kaiken tämän välissä on ollut tosi raskaitakin tunnelmia siitä, että laulullinen ja opetuksellinen tulevaisuus on aivan kätkössä ja että tiedän niin paljon vähemmän kuin ennen. Mutta elämän virta vie eteenpäin ja kevään valo kasvaa. Siunattu elämä, siunattu kevät ja siunattu valo!

Viinin voimalla

Helmikuun lopulla teimme opintoretken. Tiedättehän: vetäydytään yhdessä viettämään aikaa syrjäiseen kolkkaan, päivät vietetään pedagogisesti ja illat biletetään. Minä aloitin Sibelius-Akatemiani sillä lailla ja muistelen sitä hyvällä. Tähän retkeen suhtauduin etukäteen epäluuloisesti lähinnä kielimuurin ja oppilaiden villieläinluonnon takia.

Maanantaiaamuna körötimme junalla ihan pohjoiseen, Gillelegen merenrantakylään (lausutaan Gilelai). Se on entinen kalastajakylä, nyt näin siitä lähinnä sikaökyhinnoissaan olevia merenrantatontteja ja sen pikku mökkiyrityksen, jossa majailimme.

Majoituimme kaikki neljä tyttöä yhteen huoneeseen, kerrossänkyihin. Poikakaksikko valtasi toisen huoneen ja opettajat olivat kokonaan eri talossa. Opettajat lähtivät ostamaan kahden päivän ruoka- ja juomatarpeita.

Minä yritin kulkea muiden perässä ja tunsin olevani eristyksissä. Olin aivan lauluristiriitani jähmettämä enkä kyennyt puoleen päivään mihinkään. Pikku juttutuokio Lisbethin kanssa helpotti. Jokin naksahti toiseen asentoon ja kertakaikkiaan otin raivokkaan päättäväisesti vastuun omasta paikastani ryhmässä. Pistelin joka väliin kysymyksiä siitä, missä keskustelu meni. Pakottauduin kommentoimaan.

Illalla käytiin kävelyllä meren rannalla. Se pauhasi jatkuvana massana ja tuuli oli hyinen ja raaka. Nautin suunnattomasti, jotenkin siitäkin, että tuuli oli niin karmea. Hyvillä mielin söin päivällistä muiden kanssa ja hörppäilin viiniä. Tunsin muutoksen alkaneen.

Ja viinin voimalla ujutin itseni ensimmäistä kertaa ryhmään. Viini antoi kaikille tekosyyn olla vapaasti älyvapaa, hepuloida, laulaa tanskalaisia juomalauluja, tunnustaa ja tilittää. Sain kuulla, että yksi jos toinenkin oli tuntenut läsnäoloni oudoksi, kun he eivät tienneet, olenko lintu vai kala, opettaja vai oppilas, vertainen vai ylempi. Rakas kurdityttöni suolsi ällistyttävän määrän englannin sanoja, oli onnellinen siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä koiraani (järjestin Kessun hoitoon juuri tämän takia) ja tilitti tunteen palolla, miten hän ei osaa englantia, mutta miten hän tuntee minun energiani. Ja viini virtas vain. Ja kalja. Ja tupakka savusi niin, että pahaa teki.

Kahden päivän viinat oli tuhottu täysin jo ekana päivänä, joten seuraavana päivänä sitä piti raahata lisää. Krapulana alkanut, mutta joksikin muuksi muuttunut päänsärkyni paheni iltaa kohti, joten olin aika lailla poissa pelistä. Vetäydyin nukkumaan jo kymmeneltä, haistelin entistäkin pahempaa tupakankatkua ja kuuntelin, kuinka koko porukka hirnui aivan katketakseen jollekin. Myöhemmin selvisi, että he olivat kertoneet ketjutarinoita, jotka vääntyivät väkisinkin pervoiksi (ilman opettajia tietysti). Ajattelin haikeana, etten olisi voinut olla siinä kitkattomasti mukana, vaikka olisin jaksanutkin. Tanskankielinen tarina virtaa tanskaksi. En pysty kaatamaan näitä muureja kokonaan, vaikka kaikki kuinka sitä haluaisivatkin.

Hyvillä mielin palattiin kotiin ja vakuuteltiin, että olipa upeaa ja että ryhmähenki oli kovasti muuttunut. Näin kuukauden päästä sanoisin, että kyllä, jotain hyvin tärkeää istutettiin niinä päivinä. Mutta on vaatinut aikaa, että siemen on työntänyt itunsa maan pinnalle. Siinä välissä koko henki oli kuin pois pyyhkäisty, oppilaat vetäytyivät ihan kuin ennenkin. Kun yhteisyyden kokemuksiin on nyt ihan hiljattain palattu, ehkä me kaikki tunnistamme, että emme kohtaa toisiamme ensimmäistä kertaa ja ehkä yhteyteen antautuminen on vähän helpompaa.

Ajattelin retkellä vähän surullisena, että täytyykö avausten aina tapahtua viinan voimalla? Nyt ajattelen, että tapahtukoon se sillä tasolla, millä se on mahdollista.

Välikuulumisia

Ups, tästä olikin jäänyt melkein koko teksti pois. Tässä se nyt kokonaan:

Olkoon tämä nyt omistettu yleisille välikuulumisille. Yritän huolehtia siitä, että täällä on muutakin kuin filosofiaa ja psykologiaa, mutta nyt olen mietteliäällä päällä.

Olen harjoitellut intensiivisesti läsnäolon voimaa. Se toimii. Tarkoitan ajatusten ja tunteiden yksinkertaista, analysoimatonta tarkkailua. Kun sitä jaksaa tehdä päivätolkulla, viikkotolkulla, se alkaa tuottaa tuloksia. En tosiaankaan pysty siihen joka hetki, mutta muistan muistuttaa itseäni. Se on ollut tärkeä selviytymiskeino, koska sen myötä kehoon ja mieleen virtaa tilaa, joka ei ole tunne- ja ajatusmyllyn saastan vallassa.

Toinen lottovoitto oli oman kehoni julistaminen ensimmäiseksi opettajaksi. Sen myötä lauluristiriita näyttää hävinneen. Teoreettiset asiat ovat tietysti edelleen ihan samassa ristiriidassa, mutta ne eivät törmää minun sisälläni. Niillä ei ole minuun valtaa. Oikeastaan olen nyt niistä valtavan kiinnostunut.

Tajusin tässä yhtenä päivänä saavuttaneeni sen tasapainotilan, jossa näiden näkökulmien omaksuminen yhtä aikaa on mahdollista. Tulin tosi iloiseksi! Minä ja moni muu oli jo sitä mieltä, että yritän haukata liian suurta kakunpalaa. Ja koko jutun pointti olikin se, että vain tämä täysin mahdoton umpikuja ajoi minut antautumaan ja luovuttamaan. Jos olisin opiskellut näitä juttuja erikseen, olisin vain siirtänyt tämän väistämättömän prosessin kauemmaksi. Tai sitten en.

Opin ahnaasti kehon laulullista anatomiaa ja fysiologiaa käsin. Tänään laulutunnilla tunnustelin vuorotellen minun, vuorotellen Lisbethin kurkunpäätä, leukaan liittyviä lihaksia, rintakehää, vatsalihaksia. Tajuttoman kiinnostavaa! Now we’re talking! Näin minä vakuutun: Kun tunnen jutut näpeissäni!

Villioppilaani alkavat vähän jo näykkiä pähkinöitä sormenpäistä. On tapahtunut paljon sellaista, joka ei tähän blogiin luottamussyistä päädy. Jotakin alkaa avautua. Tästä voi vielä tullakin jotain!

Rakastan täällä sitä, kun ei ole kiire mihinkään. Oppitunnit ovat ajallaan. Sen lisäksi ei paljon muita töitä ole. Harjoittelussa olen täysin oma herrani, samoin kaikessa muussakin. Ei juuri ole deadlineja, ei sitoumuksia tänne tai tuonne. Pitäisi kotiin palattua muistaa, että minähän se ensisijaisesti asetan ne sitoumukset Suomessakin, eivät muut.

Jokainen päivä täällä on niin kiinnostava ja täyteläinen, sisäisesti ja ulkoisesti. Olemassaolon syvä rauha, syvältä kehosta kumpuava, nimetön ahdistus, kutkuttava uteliaisuus, kärjistynyt kärsimättömyys, väsymys ja innostus kutoutuvat pökerryttävästi yhteen. Nurkan takana voi olla mitä tahansa. Kaikki on mahdollista.

Maaliskuun aamu

Mustarastas, aamun airut, tulee uneen lempeästi.
On tullut jo kaksi viikkoa.
Tanskalainen, lyhyttavuinen mustarastas.

Tunnustelen, herättelen kehoani.
Se on jumissa kaikesta tuntemisesta,
mutta sielu sen takana kihisee elämästä.

On perjantai, maaliskuun 13.
Paha päivä, sanovat.
Tulkoon paha päivä, Pohjanmaan kautta!

Alakerran remppamiehet levittävät mömmöä.
Se haisee vanhalle viinalle.
Päivähuoneen pianisti on oppinut G-duurin.

Kohteliaat villit

Tiesin alusta asti, että oppilaillani on näkövamman lisäksi sosiaalisia vaikeuksia. En tiennyt asiasta sen tarkemmin. Siksi aluksi ihmettelin. Nämähän ovat ihan normaaleja nuoria, kuin ketä tahansa parikymppisiä. Juttelevat mukavan avoimesti lounaspöydässä. Paljon avoimemmin kuin suomalaiset. Onko Tanskassa erilainen, pedagoginen kulttuuri? Nähdäänkö täällä herkemmin ongelmia kuin Suomessa? Huomasin kyllä pian, että heidän oli vaikea pitää kiinni yhteisistä sopimuksista, tulla ajoissa jne. Mutta sellaisiahan me kaikki vähän olemme.

Tiistaina yksi oppilaista ei taaskaan tullut tunnille. Havahduin siihen, ettei hän ole tullut yhdellekään tiistaitunnille. Joskus on ollut hyviä syitä, joskus ei. Kun soitin ja kysyin, missä hän on, hän vastasi, ettei ole tiennyt, että hänen pitäisi olla paikalla. Tiesin, että se oli vale ja tiesin hänenkin tietävän sen.

Lisbeth sanoi, että hän on julmetun peloissaan ja yrittää väistää kaikella tavalla sessioita kanssani. Se ei ollut käynytkään mielessäni, koska hän on jutellut suorastaan innokkaan avoimesti asioistaan, suhteestaan musiikkiin ja myös siitä, miten kivaa olisi tehdä jotain yhdessä. Näyttää siis siltä, että hän pystyy lähestymään minua vain omilla, hyvin kapeilla ehdoillaan ja kokee niiden ulkopuolella olonsa uhatuksi.

Maistelin ajatusta ja aloin tarkastella mennyttä jaksoa täällä ja heidän reaktioitaan. Keskiviikkona yritin saada englantimuuria pelkäävän kurditytön kanssani nuotinlukusessioon. Hän ei ole ikinä peitellyt tunteitaan, päinvastoin. Hän pyristeli päättäväisesti pakoon. Perjantaina kysyin kaikilta lounaspöydässä, sovittaisiinko ensi viikon sessioista tässä yhteisesti, niin ei tarvitse sumplia aikatauluja. Kukaan ei reagoinut siihen mitenkään. Torstain bändisessiossa tajusin, että minun on kuiskattava ehdotukseni, sillä he vastustivat lähes kaikkea, mitä ehdotin. Jopa sitä, että he olisivat virittäneet kitaransa pianon mukaan. ”That’s not important.” Joo, se oli vitsi eikä sittenkään ollut.

Minua on hämmentänyt se, että he piilottavat tämän kaiken niin tajuttoman taitavasti. Olen tottunut lukemaan tällaisia asioita aika helposti ihmisistä. Laulutunnemyrsky sotki antennini pahan kerran ja nyt, kun kolmas silmä taas toimii, tämä kätketyn pelon määrä pysähdyttää. Niin kohteliaita, niin of course, great, mutta oikeasti villieläimiä.

Projektini todellinen luonne alkaa paljastua. Sillä on aika vähän tekemistä musiikin kanssa. Paljon vähemmän kuin ajattelin. Alkuperäinen ideani siitä, että olen musiikillinen saattaja, että ojennan osaamistani ja taitojani heille eteenpäin, no, se on kaunis, mutta aikamoisen matkan päässä. Oikeasti minun mahdollisuuteni on kesyttää heidät.

En viittaa tällä eläinvertauksella heidän älykkyyteensä vaan tunteisiin. He pyristelevät poispäin, ihan kuin Kessukin teki aluksi. Se oli haluton kävelemään tämän oudon tyypin kanssa. Luottamuksen ensimmäinen avain löytyi, kun nukuin yhdet päiväunet lattialla Kessun vieressä. Niin minun pitää nytkin tehdä, tavalla tai toisella.

Yksi EVS-ohjelman tavoitteista on, että vapaaehtoinen saa paljon informaalin (tässä tapauksessa se tarkoittaa koulun ulkopuolisen) oppimisen kokemuksia. Hmm. Kirjoitanko kesäkuun lopussa EU:n loppuraporttiin: ”The volunteer has learned what it is to love in deeds.”