Soikiojärvi

Astun Ibosin automaattiovesta pimeään iltaan. Hämmästyn: ilmassa on selvää pakkasta. Yleensä lämpötila lurkkii plussan puolella. Kessu lähtee matkaan innoissaan. Sillä on ollut jo neljäs tylsä päivä. Se on huolestuttanut minua, mutta ainakin nyt pääsemme matkaan.

Kuljemme hiljaisia, yläluokkaisia Hellerupin katuja ohi autioiden iltapäiväkotien, jotka päiväsaikaan ovat täynnä Kööpenhaminan lapsia viettämässä koulunjälkeistä iltapäiväaikaa luonnon keskellä. Täällä on vuohia ja hevosiakin.

Kierrämme autojen esteenä olevan puomin ja siirrymme Soikiojärven maailmaan. Tämä on myös Kessun valtakunta, jossa minulla ei juuri ole sananvaltaa. Pystyn vain vaivoin hahmottamaan soikiona kulkevan polun, joka kiertää tämän pikkujärven. Toisella puolella polkua juna kohistelee pitkän matkaa polun vierellä antaen vähän suuntaviivoja. Mutta jos Kessu päättää valita lyhyemmän tai pitemmän lenkin tai eksyttää minut, minulla ei ole maamerkkejä kotiin. On luotettava koiraan ja sen teen. Järvellä sorsat ja muut vesilinnut nahistelevat. Kauempana jätkät pelaavat jalkapalloa perunamuussia kielen takaosassa.

Päästän Kessun fleksiin ja hetken sisäisen kamppailun jälkeen päästän sen vähäksi aikaa vapaaksi. Henkinen remmi on sitäkin tiukempi. En anna sen mennä pois kuulopiiristä. Kun se ei meinaa totella, huudan vatsan pohjasta: ”Perkele!” Ja Kessu tulee heti. Mikä mahtava sana, joka ei edes alunperin tarkoittanut pahuutta vaan voimaa.

Ohitamme jalkapallokentän ja Kessu kääntyy äkkiä väärään suuntaan. Tiedän sen, melkein jo pysäytänkin sen, mutta sitten seikkailun innostus tarttuu minuunkin. No perhana, mennään sitten tuntemattomalle polulle! Oikein naurattaa! Puhelin on tietysti turvassa pöydällä, polku kutsuu meitä molempia. Ilmassa tuoksuu pakkanen ja maan mädät hajut. Viikon paineet haihtuvat kirkkaaseen ilmaan: repivät lauluristiriidat, huoli Kessun liikkumattomuudesta, turhautuminen kielimuurista. Polku vain kuljettaa meitä.

Lopulta järjen ääni huomauttaa, että tämähän voi jatkua mihin hornaan asti tahansa. Huokaisten käännän kurssin kohti kotia. Kessu ilmaisee laimeasti vastalauseensa, mutta lähtee sitten ihan mielellään.

Kotiin päästyä tuntuu tosi mukavalta mennä juomaan kupponen teetä yhdessä muiden kanssa. Aina ei huvita, kun ei jaksa kuunnella tanskaa. Mutta tänä iltana ihmiset jopa puhuvat vähän englantia ja ymmärrän muutaman sanan tanskaakin sieltä täältä. Juon teetä ja mutustelen Marsia ja tässä hetkessä kaikki on niin hyvin. Arvostan tätä paljon juuri sen takia, että viikko on ollut niin raskas ja tulevat viikot saattavat olla myös. ”God nat! Det var hyggeligt!” sanon täydestä sydämestä, kun hipsin huoneeseeni. Käperryn sänkyyn, otan Kessun viereen ja kuuntelen iltakirjaksi laatufantasiaa (Mary Stewart, Kristalliluola).

Voitko pitää porkkanaraasteesta?

Vastaus: No kun ajattelee, että sitä tarjotaan joka Sörenin ruualla, niin siitä pitäminen alkaa vaatia aktiivista työstämistä.

Niin, täällä sitä ihmetellään Tanskan ja sen kielen yksityiskohtia. En tiedä, onko porkkanaraaste joku yleinen kouluruokavitsaus, mutta saa nähdä, kuinka kauan pystyn sietämään sitä. Kumma, miten aika neutraalista mausta voi kehittyä melko vastenmielinen.

Ja ihan tosi se menee tanskassa niin, että kun kysyn, pidätkö jostain, se on oikeastaan, että voitko pitää. Samaten tuo For Sören! (kirjoitan sen tässä väärin, tiedän, sen pitäisi olla se oe) herätti hilpeyteni. Se on sellainen sadattelu.

Speak Danish –kielikurssi on todellakin erittäin huippu! Fraasit on valittu niin, että niille on oikeasti käyttöä arkipäivän tilanteissa. Oppitunnit sisältävät selityksiä, kielioppia, ääntämistä, kirjoitus- ja kuunteluharjoituksia. Ja mukana on myös ripaus huumoria esim. kielioppiosuuksissa. ”Tanskassa on niin monia yllätyksiä!” todettiin jonkun osion lopuksi. Ja onhan se kiva, että jo tokalla oppitunnilla tarjotaan pikku Sören käyttöön, jos vaikka tulee sellainen tilanne.

On uskomaton tunne, kun tajuaa käyvänsä keskustelua kielellä, josta muutama viikko sitten ei tiennyt muuta kuin pari kadun nimeä. Tänäänkin aamupalalla oli tällainen keskustelu. Siis tanskaksi tietysti.
Alan: ”Mikä sinun nimesi on?”
Minä: ”Riikka. Entä sinun?”
Alan: ”Alan.”
Hänen seurassaan ollut nainen esitteli itsensä (en nyt muista sitä nimeä) enkä siksi kuullut, mitä Alan vastasi.
Minä: Anteeksi, mitä sanoit? Siis sinä. Anteeksi, en puhu niin hyvää tanskaa. Mikä sinun nimesi on?”
Alan: ”Alan.”
Nainen: ”Me olemme täällä vain yhden yön. Alanilla on tänään haastattelu.”
Minä: ”Mitä haastattelu tarkoittaa?”
Nainen: ”Interview. Hän puhuu psykologin kanssa.”
Minä: ”Ahaa, ymmärrän. Minä olen asunut täällä kaksi viikkoa.
Nainen: ”Ihanko totta? Ja oletko oppinut tanskaa kahdessa viikossa?”
Minä: ”Kyllä olen.”
Nainen: ”Oletko täällä jollain kurssilla?”
Minä: ”En, minä työskentelen täällä.”

Wau! Fedt! Olin todella riemuissani.

Parin tunnin päästä lähden kotiin hakemaan Kessua tänne. Jätin sen Suomeen siksi aikaa, että asiat täällä asettuvat. Ne ovat asettuneet nopeasti. Vähän epäilyttää se, että kun olen tässä talossa, kaikki on niin lähellä. Ei ole mitään työmatkoja. Pelkään, että Kessu turhautuu ja sillä on liikaa energiaa ja liian vähän liikuntaa tai mielekästä tekemistä. Mutta heti kun lähden johonkin täältä, Kessusta tulee kyllä pelastajani. On niin paljon nopeampaa omaksua reittejä koiran kuin kepin kannalta. Käytän mieluiten ne vähät liikkumistaidon tuntini tehokkaasti.

Kiitos kaikista kommenteista niin täällä blogissa kuin muutenkin! Jättäkää vaan terveisiä, ne ilahduttavat tosi paljon. Ne ovat kuin pieniä tuulahduksia teistä kaikista, virtuaalisen käden viivähdys olkapäällä.

Työn palasia

Opetus on alkanut kunnolla tällä viikolla. Jo parissa päivässä työn palasia on putoillut mukavasti plakkariin.

Työni luonne on tosiaankin olla tukena, mallina, porrasaskelmana kohti muusikon itsenäistä työskentelyä ja vastuuta. Joskus vain se, että olen läsnä tönii oppilaita vastuuseen. Esimerkiksi bändisessiossa erään tytön piti opettaa minulle biisinsä, että ylipäätään pystyisin soittamaan sitä. Koko oppiaineen tarkoitus on mm. se, että he oppivat kommunikoimaan bändissä, kirjoittamaan lappuja, kertomaan biisien rakenteita jne. toisille muusikoille. Nyt se piti tehdä englanniksi, mutta silti suurin vaikeus oli ottaa vastuu tiedon siirtämisestä eteenpäin.

Ja sitten oli tietysti se kaikkein inhottavin kysymys: Mitä sinä haluat? Kysyin sen, kun tämä tyttö oli saanut biisin rakenteen opetettua ja oli aika ryhtyä soittamaan. Mitä haluat minun ja kitaristin tekevän, miten jakavan roolimme? Sinä olet tämän laulun synnyttäjä ja kuningatar. Mitä sinä kuulet? ”Argh, oh no, don’t you say that!”Niin. Kun sisimmässä taistelee halu ilmaista omia tunteitaan, löytää oman äänensä, saada itsensä esille ja halu olla pieni, turvassa, muiden ohjattavana. Iso kasvunpaikka.

Sitten on rytmitunnit. Opettaja lähtee Thaimaahan neljäksi viikoksi ja jättää oppilaille nivaskan mielenkiintoisia polyrytmiikkaharjoituksia. Minä sitten olen siellä harjoittelemassa heidän kanssaan. Tällä kertaa ihan kirjaimellisesti, koska osa treeneistä on sen verran haastavia, että kyllä siinä meikäkin joutuu vääntämään.

Lisbeth puhui aiemmin, että harjoittelisin heidän kanssaan tunnin säveltapailua päivässä. Tällä hetkellä itselle on syntynyt idea, että meillä olisi ”harjoitustunti”, mitä ikinä se kulloinkin sisältäisi. Säveltapailua, vapaasäestystä, laulamista. Minä ikään kuin annan heille määrättyä ja keskittynyttä treeniaikaa. Sekin voi olla paljon, että heidän pitää esiintyä jonkun toisen läsnäollessa ja totutella aina vaan siihen. Puhumattakaan niistä vertaistukikeskusteluista. Tästä yhdessä harjoittelemisesta tulee varmaan tärkein työni osa. Oppilailta puuttuu treenirutiini ja jonkin verran myös työkalut siitä, miten treenataan, vähän opettajasta riippuen.

Asemani ei-opettajana on oikeastaan aikasen mukava. Yleensä opettaja on jotenkin toisella puolella tiskiä. Vain aika harvoissa tapauksissa opettaja-oppilassuhde on enemmän kollegiaalinen. Minä taas toivon istuskelevani tiskin tällä reunalla. Että olisin enemmänkin kollega, joka on läsnä ja käytettävissä tietoineen ja taitoineen. Sosiaalisesti olen enemmän yksi heistä. Meillä on höpötyksiä, vitsejä ja jameja, joita opettajien kanssa ei vaan synny. Ja kuitenkin tämä vapaaehtoistyön rooli antaa minulle vapauden pysyä sopivasti irrallani. Herkullinen asema, joka ei varmaankaan tule toistumaan tulevassa työelämässäni.

Taksitanskaa

Olipa mulla taksimatka! Lähdin Köbmagergadelta, joka on kävelykatu ja jonne tuossa syksyllä yritin turhaan tilata taksia tylyltä virkailijalta. (Meinasin myöhästyä sen takia koneesta. Virkailija ei suostunut edes nimeämään mitään lähikatua, vaikka vetosin siihen, etten nää. Myönnän, että päädyin haistattelemaan hänelle.) Nyt osasin varautua ja tilasin taksin Kronprinsensgadelle, jonka tiesin olevan siinä lähellä.

Äänsin koulumme osoitteen kuulemma hyvin selkeällä tanskalla (sanoi asuntolanohjaaja). Pikku hiljaa alkoi ilmetä, että:
A. Kuski ei osaa paljoakaan englantia.
B. Kuski ei osaa oikein tanskaakaan.
C. Kuski ei ole hahmottanut yhtään, mistä kadusta puhun eikä siksi pysty kirjoittamaan sitä gps:ään.
D. Minulla ei ole kännykässäni asuntolan numeroa, että saisin neuvoja.

Minä sitten aloin tavata Rymarksvajta kaikilla Jumalan kielillä. Hän ehdotteli Ryparkia ja ties mitä Rymarkensvajta. Mitä helvettiä tekisin, jos hän ei sisäistäisi kadunnimeä?

No, kyllä hän sitten ihmeen kaupalla sisäisti kysyttyään neuvoa joltakulta. Kun hän pysähtyi oikean oven eteen, summa olikin 70-80 kruunua eli noin kymmenen euroa suurempi kuin olisi pitänyt. Perusteluna oli tietysti se, että olimme olleet jossain hornanhongassa. Silloin jyrähdin englanniksi, etten maksa siitä, jos hän eksyy. Hän alensi hinnan kiltisti. Oh my good heavens!

Ja kun tämä olisi ensimmäinen tapaus, mutta ei! Tänä aamuna kuski tutki kymmenen minuuttia karttaa löytääkseen Hausergaden. Se eiole ihan yhtä moitittavaa, koska Hausergade on pieni ja vähän sokkelon keskellä. Eilisaamuna taas olimme jo noin muutaman sadan metrin päässä ja kuski käytti 15 minuuttia samaisen Hausergaden löytämiseen. Hänkin oli ulkomaalainen ja hänellekin tavasin nimeä kyllikseni.

Suomessa nämä väärässä ammatissa olevat maahanmuuttajakuskit vain ärsyttävät. Täällä ne kyllä pelottavat. Tunsin olevani todella avuton. Mutta olisi pitänyt muistaa se vanha totuus, ettei eksyminen ole oikeastaan yhtään vaarallista. Mitään pahaahan ei tapahdu, ellei joku satu käymään käsiksi. Koettelee vaan ei hylkää Herra!

Pikkuhiiren pesäkolo

Jokohan te hukutte tähän tekstiin? Tuntuu vaan, että kaikki täällä on niin uutta, että on niin paljon kerrottavaa! Älkää huoliko, kohta en ehdi kirjoittaa mitään. :)

Kuuntelin tänään neljä tuntia tanskaksi käytyä arvokeskustelua opettajien ja oppilaiden välillä. Kai se johonkin varastoon menee. Ja koko ajan opin uusia juttuja. Jeg syns, (I think) ja porkkanaraaste, tosin sitä en osaa kirjoittaa. Ja sämpylä, rundstykke, sen opin jo viikonloppuna. Silloin maistoin myös ihan järkyttävää makkaraa! Se onkin ollut ainoa paha ruoka tähän asti.

Tänään oli myös laulutunti Lisbethin kanssa. Virkistävää, mahtavaa! Etsittiin pehmeitä alukkeita ja kielen takaosaa. On yksi asia tietää jotain kurkunpäästä ja toinen tuntea se sormissaan. Olen ihan pihalla, mutta ei haittaa.

Illalla mietin, menisinkö treenaamaan. Törmäsinkin aika naurettavaan ongelmaan: huomasin, etten todellakaan halua mennä huutamaan jotain hitsin Beltingiä, sorry, Edgeä, kun Lisbeth ehkä opettaa naapuriluokassa. Hänen lähestymistapansa on pehmeä. Hän puhui nytkin paljon siitä, että täydempi ääni aiheuttaa myös niin paljon jännityksiä äänihuuliin. Siksi tiedän, ettei hän tosiaankaan pidä kaikkea Complete Vocal Techniquen matskua terveenä. Minä taas en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että se olisi niin vahingollista. Mutta huomaan, etten ole nyt valmis vetämään cvt:tä tuomiolle.

En siis mennyt treenaamaan. Sen sijaan löysin itseni koluamassa kellarissa löytääkseni jonkun pesäkolon, jossa voisin rauhassa rääkyä. En löytänyt. Ja niiden rikkinäisten toimistotuolien ja pahvilaatikoiden seassa tunsin itseni hyvin, hyvin naurettavaksi. Hävetti itseni edessä.

Ärsyttävää! Tämä on tyttöhiirulaiseni tekosia. Oikeastihan tämä on minun elämäni, minun treenini. Miksi kenelläkään on minuun tällainen valta? Mutta en vieläkään pääse asiassa mihinkään: en ole valmis näiden kahden laulutavan konkreettiseen törmäyskurssiin. Ei onnistu. Siis tyttö jyrää ja lohikäärme on viisaasti vaiti. Se jaksaa odottaa.

No niin. Ei siis ole pulaa vapaa-ajan ongelmista.

Tiistai

Päätin suosiolla jättää aamupalan väliin, koska tämä tiimikeskustelu jatkui vasta varttia vaille yksitoista. Ehkä keho ennakoi jotain, koska heräsin yhdeksältä ihan kamalaan mahakipuun. Vietin seuraavat kaksi tuntia voivotellen joko vuoteessa tai vessassa. Kun mahakipu hellitti, alkoi päänsärky. Kuulen myöhemmin, että täällä on liikkeellä jotain, johon kuuluu molemmat. Nice!

Tiimikeskustelussa olivat vain kiltit pojat, ei yhtään tyttöä. Aloin olla komeamman kanssa samaa mieltä siitä, että tämä keskusteluprojekti on lähinnä vitsi. Pojat painuvat tupakalle ja minä potemaan.

Lounaan jälkeen liikkumistaitoa. Opeteltiin reitti lähikioskille ja juna-asemalle. Täällä on puhuva aikataulu, joka kertoo saapuvat ja lähtevät junat! Wau! Ota mallia, Suomi! Takaisin tullessa selvisi, että vähän höttöinen oloni verotti omaksumiskykyä. Reitti ei oikein vielä hahmotukaan. No, ens kerralla.

Seuraan tanskankielistä, aika vakavahenkistä keskustelua siitä, mitä on tehdä onnistunutta ryhmätyötä. Oppilaat miettivät itse kriteerejä. Ymmärrän joitain asioita: mm. että kuulonäkövammainen tyttö potee huonommuutta siitä, että joutuu aina kyselemään, mitä puhutaan ja siksi hän on vältellyt sitä. Muut tarjoavat empimättä tukensa tässä asiassa. Ja luultavasti se, joka eilen päätti vain mennä harjoittelemaan yrittää pitää kiinni oikeudestaan olla yksilö ja tehdä sen mukaisia päätöksiä. Kuitenkin jännittynyt ilmapiiri kevenee vähän loppua kohti.

Maisteltuani päivälliseksi ritiraakaa riisiä ja ok-lihaa päätin vääntäytyä kioskille ihan omin nokin. Hyvinhän se löytyi. Ja mikä parasta: kävin myyjän kanssa aivan selväjärkisen keskustelun tanskaksi. Selitin, etten oikein osaa tanskaa, kyselin erilaisista suklaista, onko tummaa suklaata, miten isoa. Halusin klementiinejä, mutta oli vain appelsiineja. Otin kolme. Ja vielä omenamehua. Koko lysti maksoi 54 kruunua. Senkin ymmärsin. Näillä tanskalaisillakin on joku ihan kiero kymmenjärjestelmä, mutta ei sentään niin paha kuin ranskalaisilla. Pakkasin kamat reppuun ja poistuin vuolaasti kiitellen. Er jeg fed, hvad?! (No, ehkä tämän suklaan jälkeen olenkin :)

P.S. Ai fedkö? Se on cool, paitsi että oikeastaan lihava.

Ensimmäinen maanantai

Takana kaksi vähän ohraista yötä. Vääntäydyn ylös, vaikka ei ole tietoakaan, missä minun pitäisi olla ja moneltako. Tekstaan siitä ensitöikseni Lisbethille, vastuuhenkilölleni. Hän on ehkä lähettänyt asiasta mailia, mutta kuten viime tiistaina selvisi, en ole saanut sitä. Tämä on jo aika mones maili, jota en ole saanut.

Aamupalalla mietin, mitä teen. Olen kurkunkantta myöten kyllästynyt siihen, että minun pitää kysyä tältä superkiireiseltä naiselta vähintään viisi kertaa jotakin sähköpostilla tai tekstarilla ennen kuin saan vastauksen. Puolitoista vuotta olen hokenut: ”Please, could you tell me” ja ”I really should know”.

Siihen hippaleikkiin en nyt enää kertakaikkiaan rupea. Olen nyt kolmesti ilmaissut, etten tiedä tarkkoja aikoja mistään. En jumaliste enää soita perään! En, vaikka minun pitäisi siitä hyvästä kököttää huoneessani koko viikko. On tässä muutakin kuin ketutuksen ryydittämä periaate: tämä ”please, I really have to know” –kampanja ei ole tuottanut tulosta. On kokeiltava järeämpiä keinoja, josko se auttaisi.

Onhan tämä vähän uhkarohkeaa aloittaa evs-jaksonsa näin. Enpä tekisi sitä suin surminkaan, ellei minulla olisi tätä taustaa tässä asiassa. Silti vaatii lujuutta pysyä tässä päätöksessä. Kello on nyt 8.45. Uskoisin, että oppitunnit ovat alkaneet 8.30.

Lounas. Edelleen täällä. Tekstasin, että olisin onnellisempi, jos kuulisin, ettei minua tarvita tänään tai huomenna sen sijaan, etten kuule hänestä mitään ja että onpa hämmentävä alku. Lievästi sanottu. En minä ihan odottanut, että minut unohdetaan näin kunnolla.

No, juuri kun olin kirjoittanut tuon, Lisbeth soitti. Hän sanoi lähettäneensä minulle jo eilen tekstarin. Missä lie viipyy vieläkin. Ja hän oli unohtanut tämän toisen puhelimensa jonnekin. Tapaamisessa yhdeksältä hän oli kyllä tajunnut, että puutun, muttei siitä näemmä ollut mitään seurannut. Ei muuta kuin hymy päälle ja esittäytymään.

Tulenkin keskelle pikku kriisiä. Musiikkiosaston oppilailla on nyt pedagoginen viikko. Se tarkoittaa, että he työskentelevät keskenään ryhmissä sillä aikaa, kun opettajat työskentelevät keskenään. Kahteen mennessä iltapäivällä on käynyt ilmi, että ryhmätyö on täysfiasko. Ryhmän tytöt näyttävät olevan kivi kengässä.

Kas kun yksi ilmoitti aamulla, ettei hän mitenkään voi ottaa osaa tähän viikkoon, koska hänen pitää harjoitella niin kovasti. Toisella oli joku haastattelu, josta hän ei ikinä palannut. Ja kolmas, joka oli jo vähän sairas, otti nokkiinsa jostakin poikien huomautuksesta ja marssi ovet paukkuen ulos. Jäljelle jääneet pojat, kumpikin tämän kolmannen exiä, selittävät minulle puoli tuntia täydellistä kettuuntumista tällaiseen ryhmätyöskentelyyn, joka on jatkunut samanlaisena jo aika kauan.

Juttelemme tästä Lisbethin kanssa kahden kesken. Olen samaa mieltä, että jos ryhmässä oleminen on näin vaikeaa, sitä on korkea aika harjoitella. Hyvä viikko siis. Mutta kun kerron kolmannen tytön poistumisesta, hän sanoo ensin, että tyttöhän oli jo valmiiksi sairas ja hyvä siis, että hän ylipäänsä tuli. Ja että heidän pedagogiikassaan on todella tärkeää, että henkilöllä on aina henkinen ovi, josta hän voi vetäytyä, jos tilanteet ovat liian rankkoja. Tässä tilanteessa ajatus tuntuu aika kummalta. Muistutan kuitenkin itselleni, etten tiedä näiden ihmisten taustoista mitään. Se kyllä tuli selväksi, miksi he eivät ole tavallisissa konservatorioissa tai akatemioissa. Mistä tiedän, mitä sosiaalinen kanssakäyminen heiltä vaatii? Mutta silti. Eikö tämä aina auki oleva takaovi anna liiankin helppoa tekosyytä toimia itsekkäästi, pitää oma elämä helppona muiden kustannuksella?

Illalla vielä Phantom of the opera – tanskaksi tietysti! Vasta salissa tajuan, että olisi pitänyt tsekata juoni netistä. Kehittelen sitten omaa versiota. Ymmärrykseni kulkee tällä tasolla: Ei ei ei! Anteeksi! Rakastan sinua! Kiitos! Olen täällä! Mikä se oli? Kyllä noista jo musikaalin saa. Vaikka on sanottava, ettei tanska ole laulettuna(kaan) järin kaunis kieli. Siksikö saan vuosisadan päänsäryn?

Lähtö ja tulo

Voiko olla terapeuttisempaa tapaa viettää uutta vuotta kuin käydä läpi ja heittää pois vanhoja juttuja, siivota ja pakata? Äidin kanssa sovittiin juhlallisesti, että uudenvuodenaattoon asti tehdään asiat järjestelmällisesti ja rauhallisesti, sitten vasta mätetään. Eikä tarvinnut mättää juuri yhtään. Sitkeästi kävin kaikkea läpi ja onpa ihana muuttaa takaisin kesällä!

Kun siinä ennen yhtätoista illalla roudattiin viimeisiä kamoja autoon, äiti purskahti nauruun ja kysyi: ”Miten ihmeessä kaksi täyttä autolastillista puristetaan 28 kiloon matkatavaroita?” No, se olisi seuraavan vuoden murhe. Nyt, lapsisotilaiden hyökkäyksiä väisteltyämme, pääsimme kylmän Fresitan ja kuumien pasteijoiden ääreen. Kiitos isä!

Sitten seurasi vähän takkuinen viikko, jonka yöt menivät kahden koiran pelehtimistä kuunnellessa. Varsinkin Pietu oli tosi innokas heräämään ihan mihin aikaan vaan ja julistamaan päivän alkaneeksi. Eikähän kaksiota ole tarkoitettu tällaiselle kokoonpanolle. Mutta samaan aikaan oli niin ihania hetkiä: koko perheen läksiäis-muuttoateria, valmistujaisjuhla-dvd, ihania, vanhoja vinyylejä...

Lähtöyönä, siis keskiviikon vastaisena yönä en juuri nukkunut. Pari tuntia. Meinasi hermostuttaa, joten hyvä, kun jotenkin nukuin. Muutamat ylimääräiset kilot menivät tuosta vaan läpi lähtöselvityksestä ja tehtiinkin niin, että äiti saatteli portille asti. Sitten parin tunnin ylimääräinen seikkailu, kun koneessa oli joku laskutelineen häikkä. Nousimme jo ilmaankin, tulimme takaisin ja vaihdoimme konetta. Mikäs kiire minulla.

Mutta olin kyllä aivan pöllämystynyt saapuessani tänne Näkövammaisten instituuttiin. Myöntelin vaan kaikkeen, että joojoo. Siihenkin, kun asuntolan ohjaaja selitti, että tässä komerossa ovat siivousvälineet, tässä komerossa tv, tässä pesukone. Ja siihen, kun keittäjä sanoi, että on pelkurisalaattia, coward salad. Joojoo... ”Eikä tiennyt hän liekö se unta vai totta vai viekkaiden viinien harhaa.”

Kun selvisin hengissä lounaasta ja oudosta pussilakanasta, jossa ei ole kädenreikiärojahdin kuin raato punkan pohjalle. Ajattelin, etten nouse tästä enää ikinä. Nousin minä sitten – syömään päivällistä.

Illalla tokenin niin paljon, että laittelin hissuksiin tavaroita paikoilleen. Tuli kodikas ja utelias olo. Jaksoin jopa käydä sosialisoimassa asuntolan tyyppien kanssa ja olikin ihan mukavaa. Kaiken kaikkiaan hyvä ensimmäinen päivä.

Varsinaiset jutut alkavat vasta ensi viikolla, joten on ollut aika yksinäisiä ja pitkiä päiviä. Tiesinkin, että niin olisi. Yhden liikkumistaitotunnin olen vetäissyt. Olen järjestellyt tietokoneella vanhoja kasettiarkistoja, lueskellut, rukannut skypen toimimaan ja sellaista. Eilen kävin vähän kiljumassa Curbingiä treeniluokassa. Edessä on vielä pitkä sunnuntai. Viikonloppuisin tämä talo on kuin hautaholvi.

Nyt hipsin katsomaan, josko termarin pohjalla olisi teetä. Hyvällä tsäkällä on suklaamuffinssiakin. Ainakin omenaa.