tiistai 9. joulukuuta 2008

Tytön ja lohikäärmeen syksy

Tänään vietin iltaa vanhan Complete vocal technique –ryhmän kanssa, sen ensimmäisen, joka tuntuu niin kodilta. Illan emäntä oli loihtinut ihanat tarjoilut avaraan, upeaan kotiinsa. Vanha, lämmin ryhmähenki palasi yli vuoden jälkeen. Oli ihanaa puhua ja kuunnella, olla hyvässä olossa, jakaa kuulumisia, purkaa mieltään, pulputtaa laulamisesta.

Sanoin ääneen, kuinka kannan suurta syyllisyyttä siitä, etten ole tehnyt mitään laulamiseni suhteen. Olen laadukkaassa, kalliissa koulutuksessa, jossa minulla ja vain minulla on vastuu etenemisestäni. Olen sitoutunut tekemään töitä halutessani tähän koulutukseen.

Mutta koko syksy on kulunut väsymyksessä. On ollut flunssia ja koko viimeinen kuukausi on kulunut horroksessa. Miten voin mennä taas Tanskaan, kun mikään ei ole liikahtanut? Kuulostaako tutulta?

Sanottuani sen järjen valo alkoi palata. Tätä kirjoittaessanikin tunnen, kuinka viisas olento, lohikäärme sisälläni ottaa tilaa, puhuu vakaasti ja lempeästi.

Nyt alan todella hahmottaa elettyä syksyäni: olen siirtymässä vanhasta uuteen, ja koko syksy on ollut välitilaa. Se ei ole ilmaista. Se ei ole mitä tahansa tai senkun-hengailua. Itse asiassa välitila on kuluttava tila. Vanhat asiat alkavat tosissaan tuntua riipalta ja uudet asiat eivät vielä ole käsillä. Vanhat rutiinit korostuvat, uusia ei vielä ole. Kaikenlaista moskaa nousee esiin. On sirpaleita, sata päättelemätöntä langanpäätä, väliaikaisia töitä, ei mielekkäitä, luovia tavoitteita, joita kohti ponnistella. Ja on vain minä sanomassa, mihin klemmariin tai kuittiin tänään tarttuisi. Se kaikki on kääritty tähän pimeyteen ja sateeseen, joka saa monet muutkin zombieksi. Vieläkö tekee mieli syyllistää?

Joo, tekee mieli, vastaa tyttö itsepintaisesti. Kun ei tämä ole tämän syksyn asia. Olen aina ollut tosi huono treenaaja. Minulla ei ole ollut itsekuria siinä asiassa. Ehkä naamioin sen kaikkeen tähän. Ehkä minä järjestän itseni aina tällaisiin tiloihin, että sitten on hyvä syy.

Lohikäärme vastaa lempeällä vaikenemisella, joka on täynnä rakkautta ja kutsua. Se kuiskaa tietoisuuden siitä, että oikeastaan itsekurin puute ja syyllisyys pitävät toisiaan elossa, että mitä lähempänä lohikäärmettäni olen, sitä vähemmän minun tarvitsee ponnistella. Että – kertakaikkiaan, vaikka kuinka intän vastaan – hyväksyminen ja armon antaminen on ainoa tie, myös itsekurin löytämiseen.

Ruoskaa ei voi käyttää rakkaudella, lujaa tahtoa voi. Kuinka monta kertaa minun pitää ruoskia itseni verille, että opin sen? Ovatko nämä sadat vuosien ruoskaniskut vieneet minua lähemmäs päämäärääni? Tuoneet enemmän voimaa, tahdonvoimaa toteuttaa elämääni? Onko aina pakko mennä näin reunalle ennen kuin hyväksymisen tila löytyy? Voisiko siihen päästä aiemmin, välttää tätä turhaa ja tuhoisaa tuskaa?

Kiitos, että olen ollut olemassa tänä syksynä. Se on ollut tärkein saavutukseni: vain olla läsnä tässä vaihtuvassa energiassa, vain kulkea siirtymävaiheen läpi jotenkin luut kasassa. Jos olisin oivaltanut tämän saavutukseksi, olisin voinut olla vaikeuttamatta asioita vaatimalla niin paljon tekemistä.

Sisälläni on hiljaista. Hyvä olo, jota olen etsinyt niin pitkään on läsnä. Syyllisyyden rautasormet heltiävät kehostani. Jostain juurista, alhaalta kehoon leviää lohikäärmeen lämpö.

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Moniaistinen joululahja

Jo toisena vuonna peräkkäin kummitätini Helena antoi minulle joululahjaksi päivän kuvailutulkattuna. Tänä vuonna se oli marraskuinen maanantai-iltapäivä Hakaniemen hallissa.

Helena aloitti kuvailemalla toriaukiota ja Hakaniemen hallin rakennusta. Sataa tihuutti. Portaille tuli mies tupakalle. Helena arveli hänen olevan lihakauppias, muttei osannut perustella vaikutelmaansa. Tottakai menimme ja kysyimme, mitä hän myi. Kukkia! Hän kertoi olleensa täällä jo 70-luvun alussa. Pitkä ura siis. Haa, tarinapää aukesi jo nyt!

Osasinkin odottaa tuoksuja, makuja ja antimiaan innolla esitteleviä myyjiä enkä pettynyt. Suklaakauppias kertoi kaikenlaisista hienouksista ja ostimme muutaman suklaakiven. Parhialan puodissa jauhoimme kahvia. Haisteltiin mausteita, tunnusteltiin 14-kiloista haukea (en ole ikinä nähnyt niin isoa kalaa) ja pysähdyttiin mainiolle sopalle.

Totesimme taas, miten erilaisten ihmisten, ruokien, mausteiden tarinat vyöryvät tajuntaan, kun vain itse pysähtyy. Se on niin pirun yksinkertaista: jos minulla on kiire, maailma on harmaa ja tyly. Jos voin pysähtyä, maailma on rikas ja vivahteikas. Toki uskon sen pätevän myös kollektiivisesti: kun ihmisillä on kiire ruuhkassa, heistä tulee henkisesti sokkoja ja sitä kautta melkein fyysisestikin. He eivät ole läsnä eivätkä oikeastaan havaitse mitään, eivät esimerkiksi minua opaskoiran kanssa. Kun sen putken hajottaa, on tilaa olla läsnä ympärilleenkin.

Kiersimme vielä yläkerrassa, jossa sama avuliaisuus jatkui. Hypistelimme esineitä, kuulimme, mikä myy ja mikä ei. Päätimme kierroksen uskomattoman laadukkaan tuoksuisiin saippuoihin, tosin saippuakauppias ei tosiaan ollut mikään innostunut sonni vaan aika sulkeutunut tyyppi.

Matkamme jatkui Fazerin kahvilaan, joka sekin oli elämyksellinen. Katselimme ihmisiä siellä, pohdimme, mikä on kunkin tarina ja syy tulla tähän paikkaan. Miten kiinnostavaa vain istua jossain ja aistia paikan ilmapiiriä.

Illan kruunasi Eija Ahvo ja Jukka Haavisto Band Pitskun kulttuurikirkossa. Sää oli aivan kamala, satoi hulluna, mutta sitä kodikkaampaa oli istua sisällä ja kuunnella lämmintä swingiä. Koskaan aikaisemmin en ole ajatellut, että rumpali voisi soittaa eroottisesti, mutta Keith Hall soitti hitaissa tunnelmapaloissa kuin olisi silittänyt naista ja nopeissa lattareissa tiukan tulisesti! Wau!

Kun teillä on joutoaikaa, menkää vaikka rautatieasemalle, lähtekää siitä kävelemään, kulkekaa silmät auki ja hitaasti, poitetkaa minne ikinä mieli tekee. Jututtakaa kioskin myyjää, vastaantulevaa äitiä ja lasta, konduktööriä. Katsokaa, miltä Kolmen sepän patsas näyttää, erotelkaa vaikka viisi eri ääntä seistessänne Stockan kellon alla. Tulette löytämään ihmeitä!

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Myöhäistä vaalikummastusta

Minun piti kertoa tästä jo ennen kuin vaalit olivat ohi, mutta tuli Tanskanreissut ja flunssat ja muut. En kuitenkaan malta olla kirjoittamatta tätä, kun on niin monta asiaa, joita pikku Riikka ei ymmäwwä!

Vaikka vanhempani ovat ainakin olleet poliittisesti aktiivisia, minä tosiaan en ole. En ymmärrä siitä mitään, en tajua puolueiden eroja, en ole ajan hermolla. Ei varmaan moni muukaan. Joku näkövammaistaho tuli tässä avuksi ja lähetti ihan pyytämättä vihkosen, jossa suurimmat puolueet esittelivät vaaliohjelmiaan.

Ensimmäiseksi kokoomuksen Jyrki Katainen hehkutti toivosta. Että se on tekoja. On kuulemma pidetty toivotalkoita, kunnostettu koirapuistoja ja opetettu vaarille netin käyttöä. Hyvä niin, mutta en minä millään yhteisellä lätynpaistolla sitä henkilökohtaista avustajaa palkkaa. Ihan totta Jyrki, me puhutaan nyt kunnallispolitiikasta eikä kissanristiäisistä! Mutta kuulostaahan se söpöltä. Niin söpöltä, etten ihmettele, että kokoomus veti kunnon kalansaaliin. Minusta se oli lähinnä kornia.

Sen jälkeen kaikki puhuivatkin sitä samaa: palvelut lapsille ja vanhuksille, kaikille hyvä olla. Siis mitä tämä on? Jos kerran kaikki haluavat samoja asioita, miksi pitää olla puolueita? Ja jos kaikki haluavat samaa, miksei se tapahdu? Kuka estää asioita, kun tahto on yhteinen?

Otin sitten avuksi vaalikoneet. En edes muista, minkä puljun se ensimmäinen oli. Sen mukaan minun olisi pitänyt äänestää SKP:tä tai vihreitä. Seuraavana päivänä luin lehdestä, ettei kommunisteja ole. Oliko minulla haamuja listalla?

Sitten kokeilin Hesarin vaalikonetta. Mutta mitä tehdä, kun en tajua kysymyksistä mitään? Esimerkiksi: ”Mitä kiinteistöverolle pitäisi tehdä kunnassanne?” Kiinteistövero ei herätä minussa mitään mielipiteitä tai ajatuksia suuntaan tai toiseen. Luettuani artikkelin asiasta sain selville, että mm. Helsinki haluaisi helpottaa köyhien asemaa alentamalla kiinteistöveroa. Mutta hetkinen: enkö juuri lukenut, että samainen Helsinki haluaa nostaa tonttien vuokria 15-kertaisiksi? Olenko minä jotenkin tyhmä, kun ei oikein stemmaa?

Tällä kertaa sain 10 parhaan joukkoon ehdokkaita Vasemmistoliitosta, Perussuomalaisista, Keskustasta, Vihreistä. Huokaus.

No selvä! Olen päättänyt ehdokkaani ties minkä henkioppaan kuiskauksen perusteella. Nyt vain pitäisi tietää sen numero. No, kai se netistä löytyy. Jos vaikka kirjoittaisi Googleen: kuntavaalit 2008 ehdokkaat Helsinki. Ehei, ei kai se niin helppoa voi olla! No nyt löytyi oikein vaalisivusto. Mutta viiden minuutin tutkimisen jälkeen ei edelleenkään simppeliä ehdokaslistaa numeroineen. Kuinka kauan minun pitäisi uhrata aikaa asialle? Puoli tuntia? Tunti?

Tunsin itseni sankariksi, kun kaiken tämän jälkeen menin ja äänestin. Kannatti urakoida: ehdokkaani on valtuustossa. Mutta että vielä ihmettelevät, miksi äänestysprosentti on, mitä on.

maanantai 20. lokakuuta 2008

Heitteillä

Tässä tuoreeltaan koettua tunnelmaa avuttomuuden hetkistä:

On maanantaiaamu. Kello on 6.50. Istun junassa matkalla Jyväskylään työkeikalle. Se, että istun tässä ei ole itsestäänselvyys. Jos olisin avuttomampi tai jos sattuma (lue enkelit) ei olisi ollut puolellani, olisin yhä Helsingissä.

Ostin liput lauantaina ja sanoin myyjälle, että varmaan pitää kääntyä saattoavussa vartijoiden puoleen, kun varsinainen asemapalvelu ei ole vielä auki. Pyysin vartijoiden numeroa, mutta myyjä sanoi itse järjestävänsä asian. Hän järjesteli ja sovittiin, että treffaan vartijan klo 6.15. lipunmyynnin edessä.

Olin paikalla muutamaa minuuttia sovittua aiemmin ja jostain syystä mielikuvitukseni alkoi pyörittää filmiä, jossa vartijaa ei tulisikaan. Mitä sitten tekisin? Mitä jos myöhästyisin junasta? Miten pääsisin junaan? Komensin itseäni lopettamaan lietsomisen. Klo 6.20 toivoin, että olisin miettinyt loppuun asti, mitä teen, jos vartijaa ei tule. Sillä eihän sitä koskaan tullut.

Onneksi hahmotin itse rautatieaseman rakennetta. Onneksi olin tarpeeksi rohkea pysäyttääkseni ohikulkijan. Onneksi joutilas ohikulkija löytyi siihen aikaan aamusta. Ja onneksi hänellä oli aikaa saattaa minut ei pelkästään oikean junan luo vaan oikean vaunun. Junan konduktööri nimittäin huusi lyhytsanaisesti yhden vaunun ovesta, että hänellä sitä aikaa ei ole. Kiitti vit... Onneksi junasta löytyi ystävällinen kanssamatkustaja, joka luki minulle paikkani numeron ja opasti sille.

Päästyäni junaan otin selvää vartijoiden numerosta ja soitin siihen. Kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään tietoa avuntarpeestani. Inhimillinen erehdys, niitähän sattuu. Joku tyyppi on ollut kiireinen, omissa ajatuksissaan, ei lainkaan läsnä siinä, mitä hän on tehnyt. Tämä on meille arkipäivää, mutta sen pitäisi soittaa hälyytyskelloja ja lujaa. Olemmeko me hereillä ja tietoisia tekemisistämme? Olemmeko läsnä tässä hetkessä?
Ei sinne päinkään.

Tekee mieli purskahtaa itkuun, mutta nielen sen johonkin mahanpohjaan. Minusta sanotaan, että olen rohkea nainen, että miten selviydynkään siitä ja tästä hienosti. Niin varmaan selviydynkin. Mutta eihän rohkeus koskaan ole ollut pelottomuutta vaan sitä, mitä teen avuttomuuden ja heitteille jäämisen tunteista huolimatta. Tottakai tein kaikkeni päästäkseni tähän junaan. Silti juuri näinä hetkinä tunnen olevani vammainen. Tunnen oloni turvattomaksi. Korviin jää kaikumaan: ”Minulla ei ole aikaa!” Se satuttaa.

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Kevääksi Tanskaan!

Olenhan minä ehtinyt fiilistellä tätä jo viikon: vuoden alusta ovi Tanskaan avautuu kokonaan! Tulen siis viettämään kevään 2009 Kööpenhaminassa!

Minä nyt selitän tämän jutun, kun te aina sekaannutte siihen, että niitä Tanskan juttuja on useampi. Siis näin:

EU:lla on ohjelma nimeltä Youth in Action ja sen sisällä on ohjelma nimeltä EVS, European Voluntary Service. Siis vapaaehtoistyötä. Minulla se paikka on Tanskan näkövammaisten Arlaa vastaava instituutti, Ibos. Tulen toimimaan jonkinlaisena väliolentona opettajien ja oppilaiden välillä. Roolimallina, rakentamassa sosiaalisia tsembaloita, treenipiiskurina... aika näyttää! Pääasiassa hengailen varmaan musiikkilinjalaisten kanssa.

Vapaa-aikani käytän laulun opiskeluun. Kas kun Ibosissa sattuu olemaan aivan oikea henkilö opettamassa. Tämä on nyt sitä löllöttelyä, kehon kokonaisvaltaisuutta ja psykosomaattisuutta, josta olen höpöttänyt.

Ihan oma juttunsa on Complete vocal technique –opettajankolutus, jonka aloitin nyt syksyllä. Sitä käydään neljä päivää kerrallaan, kuusi kertaa vuodessa, kolme vuotta. Tämä on nyt sitä ”Laula klassista tai heavyä, kaikki käy!” –juttua.

Arvaatte kai, että olin ikionnellinen, kun tämä Ibosin jakso viikko sitten varmistui! Aloitin valmistelut reilusti yli vuosi sitten ja melkein vuoteen ei Tanskan päässä tapahtunut mitään. Olen menettänyt hermoni useammin kuin missään aikaisemmassa projektissa ja itkenytkin aika monta kertaa. Vain visioni siitä, että Ibos on oikea paikka on saanut minut jatkamaan. NKL:n nuorisosihteeri, Kivimäen Jutta on se henkilö, joka on pelastanut projektin katastrofilta! Ja kiitoksia kuuluu myös Lisbethille Tanskan päähän.

En vielä tiedä, mitkä kaikki asiat Tanskan myötä aukeavat. Mutta pelkästään vanhojen kuvioiden jättäminen on juuri se asia, jonka tähän väliin tarvitsen!

Tämän blogin synty ja synnyttäjä

Pieni tyttö istuu yksin kivellä. Palelee, itkettää. Tyttö kyyristyy luolan suuaukon eteen ja katsoo ikävissään alas rinnettä. Kun vain voisi jättää kaiken ja kävellä alas kylään, josta kantautuu viulun säveliä ja valmistuvan illallisen tuoksu. Mutta tästä ei pääse mihinkään. Takana luolassa nukkuu lohikäärme, pelottava, liian suuri, murskaava. Jos tyttö vain istuu tässä, ei tapahdu mitään pahaa eikä lohikäärme pääse irti eikä kaikki tuttu muutu kaaokseksi.

Lohikäärme havahtuu unestaan ja katsoo luolan suulle. Tyttö istuu siinä edelleen. Niin olkoon. Kaunis olento sulkee ikiviisaat silmänsä ja jatkaa odottamista. Väistämättä tulee päivä, jona tyttö nousee ja päästää lohikäärmeen ohitseen. Silloin lohikäärme avaa siipensä ja lentää yötaivaalle kuuta tavoittamaan.

Kumpi on kumman vanki?

Näin minä hahmotan elämäni kaksi ulottuvuutta. On se osa, joka kaipaa rakkautta, huolenpitoa, turvallisuutta, että joku toinen menee edeltä ja näyttää tietä. Ja on se osa, joka on itse rakkaus, viisaus ja huolenpito, joka nauraa vanhan olennon maata vavisuttavaa naurua tuntemattoman polun edessä. Kaikki tunnustavat lapsen sisällään, harvempi myöntää, että siellä on lohikäärmekin. Juuri kukaan ei ole väistynyt luolan suulta ja antanut lohikäärmeensä päästä irti. En minäkään. Mutta se on tarkoitukseni tässä elämässä.

Tämä kuva luolaa vartijoivasta ja siihen vangiksi jääneestä tytöstä ja kärsivällisesti odottavasta lohikäärmeestä on seurannut minua muutaman vuoden. Jossain vaiheessa tajusin, ettei lohikäärme oikeasti ole vanki. Se vain teeskentelee. Ei siksi, että sillä on voimaa kävellä tytön yli koska tahansa. Sitä se ei koskaan tee. Vaan siksi, että sillä on viisautta tietoon, että yhtenä päivänä tyttö väistyy vapaasta tahdostaan. Ja niin vanhalle olennollehan aika ei juuri mitään merkitse.

Haluan tässä blogissani antaa puheenvuoron niin tytölle kuin lohikäärmeellekin. On tärkeää sanoa ääneen, mikä pelottaa, surettaa, hävettää, raivostuttaa. Yhtä tärkeää on sanoa se, minkä tunnistaa viisaimmaksi ja korkeimmaksi tiedoksi tässä ajassa, jossa hukumme hölynpölyyn. Haluan ihmetellä maailmaa ääneen teidän kanssanne.

Toissakeväänä puhuin puolitoista tuntia Hesarin toimittajalle siitä, mitä elämässäni oli menossa. Tajusin päässeeni vasta alkuun. Ei siis ihme, että joskus vähän uuvuttaa. Eikä ihme, että oli täysin turhauttavaa kirjoittaa blogin kuvausta. Kannattaa siis odottaa mitä tahansa jumalallisuuden kuiskauksista opaskoirani Kessun viimeisimpään kakansyöntireissuun.